Olen aina ihaillut Matti Kassilan elokuvantekijän kykyä. Juuri nyt hänen poismenonsa hetkellä on syytä palauttaa mieleen Kassilan ura suomalaisen elokuvan kärkikaartissa.
Taiteen tekijöitä on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Subjektiiviset näkemykset ohjaavat arvioita. Kassilasta sanotaan, että hän oli ”Suomen merkittävimpiä elokuvaohjaajia”. Sanoisin, että Kassila on suomalaisen elokuvan suurin piirtein paras ohjaaja. Aki Kaurismäkeä arvostan ja kansainvälisesti arvioiden häntä ei voita kukaan. Mikko Niskasella on omat kannattajansa, samoin Risto Jarvalla ja ehkä myös Edwin Laineella, ja kaikkien osalta hyvästä syystä. Mutta keskitytään nyt Kassilan elokuviin.
Seitsemän Jussin Kassila eli pitkän ja vaiherikkaan elämän. Uransa aikana hän teki elokuvia ohjaajana kuuden vuosikymmenen aikana (1940-luvulta 1990-luvulle)! Huikea saavutus! Uransa aikana hän toimi paitsi ohjaajana niin myöskin käsikirjoittajana, näyttelijänä, teatterinjohtajana ja tuottajana ja monissa muissa tehtävissä. Kirjailijakin hänestä lopulta tuli.
Olen pikkuisen huolestunut pystytäänkö muistokirjoituksissa riittävästi tuomana esille Kassilan merkitys kotimaiselle elokuvalle. Hänen muistelmateoksestaan ”Mustaa ja valkoista” (1995) luimme varsin suorasukaista tilitystä, josta kaikki eivät välttämättä pitäneet. Hän ei ollut mikään sileän polun kulkija: elämässä oli särmää, alkoholismia ja vaikeita jaksoja monista eri syistä. Elämänkokemus heijastui myös taitelijantyöhön.
Kirjoitin Kassilasta blogikirjoituksen 21.7.2013, jonka nimi oli ”Matti Kassila ja kurjat käsikirjoitukset”. Kirjoituksessa kommentoin Kassilan silloista huolta suomalaisen elokuvan käsikirjoitusten tasosta: ”Ikinuori Matti Kassila on kritisoinut voimakkaasti suomalaisen nykyelokuvan käsikirjoituksen tasoa Helsingin sanomien artikkelissa ”Kurjien käsikirjoitusten maa” 21.7.2013. Nykyelokuvaksi hän käsittää 1970-luvulta lähtien tehdyt filmit. Epäilen kyllä, että mukaan mahtuu aimo annos myös 1960-luvun elokuvia.”
Hän on osoittanut paremmuutensa nimenomaan parhaiden elokuviensa tasokkaiden käsikirjoitusten toteuttajana. Niiden laatimiseen hän on hyvin usein osallistunut. Käsikirjoitukset ovat olleet tarkasti mietittyjä. Kassilalla oli kuvallisen tarinankertojan sielunelämä.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että viimeisen viiden vuoden aikana valmistuneet, kotimaisin voimin tehdyt monet elokuvat ovat olleet tasokkaita. Niistä emme ole kuulleet Kassilan arviota – ei ainakaan julkisuudessa.
Kassilassa olen ihaillut hänen onnistumistaan niin monien eri elokuvanlajien mestarina. Häneltä sujuivat rikoselokuvat, historiadraamat, komediat puskafarssia myöten, tragediat, niin, melkeinpä mitkä vaan elokuvat. Yhtä piirrettä haluaisin erityisesti korostaa: Kassila oli ”kepeyden mestari”. Tällä tarkoitan, että hän kykeni viemään elokuvaa kevyesti liidättäen eteenpäin kuitenkin syventyvän elokuvantekijän otteella. Kaikki Palmu-elokuvat ovat esimerkkejä tästä. Kaikessa tekemisessä näkyi mielestäni huolellinen perehtyminen aiheeseen ja ohjaamiseen.
Kassilalla oli sana hallussaan, hän pystyi erittelemään tarkasti tekemisiään ja niiden suhdetta elokuvan historiaan. Sanalla sanoen hän hallitsi työkenttänsä kaikki aspektit.
Olen tähän poiminut muutamia Kassilan tähtihetkiä ohjaajan uralta.
”Radio tekee murron” (1951) on poikkeuksellisen vauhdikas ja nopearytminen elokuva aivan kansainvälisten esimerkkien malliin. Ei tietokaan härmäläisestä hitaudesta! Hannes Häyrisen ja Ritva Arvelon valinnat pääosiin kuvastavat Kassilan silmää näyttelijätyölle. Oikeasti hauska ja nokkelajuoninen elokuva, jonka jännite kestää loppuun saakka!
”Hilman päivät” (1954) on lajityypiltään puskafarssi, jossa Kassilan elokuvallisen kertojan lahjat pääsevät hyvin esille. Paikoin kohellukseksi menevä filmi tarjoaa useissa kohdin ohjaajan alkukauden välähdyksiä. Filmissä on hilpeitä jaksoja, jotka jaksavat edelleen naurattaa, huippuna ehkä Pentti Irjalan melkein kuuro vanhus, joka ei millään saa kerrotuksi, ”missä palaa”.
”Sininen viikko” (1954) on kolmiodraama, keskiössä Matti Oraviston ja Gunvor Sandqvistin intohimoinen, mutta tuhoisa rakkaustarina, jossa uhrin roolia esittää Toivo Mäkelän invalidi. Pääosassa on myös suomalainen rannikko ja merimaisema kaikkine ulottuvuuksineen.
”Elokuu” (1956) on kunnianosoitus Sillanpäälle. Toivo Mäkelän huippusuoritus alkoholistina jää kotimaisen elokuvan historiaan.
Vuonna 2012 ”Komisario Palmun erehdys” (1960) valittiin kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Se on kepeyden mestarin suursaavutus. Nuorena elokuvaentusiastina en ajatellut, että se saa arvostusta ihan näin paljon, mutta kaikki kunnia on ansaittua. Minusta myös ”Tähdet kertovat, komisario Palmu” on likipitäen yhtä hyvä. Olen pikemminkin kantanut huolta, että muut Kassilan mestariteokset jäävät Palmujen varjoon. Toivottavasti niin ei käy.
”Tulipunainen kyyhkynen” (1961) on Tauno Palon uran eheä huippusuoritus. Harvinainen esimerkki toimivasta rikostrilleristä kotimaisessa elokuvassa. Elokuva sisältää mainion kehystarinan, joka ulottuu kaihoisista kesän viimeisen lomapäivän tunnelmista kesähuvilajärven (meren?) rannalla suven päättäviin rapujuhliin. Täysosuma musiikkia myöten. Olen monesti päättänyt kesäloman katselemalla tätä elokuvaa!
Olihan monia muitakin huippuelokuvia. Voidaan puhua Palmujen jälkeisistä myöhäiskauden töistä. Keskinkertaisimmillaankin hän oli hyvä. Otetaan vaikka esille viisikymmentälukuhenkinen ”Meiltähän tämä käy” (1973, pääosassa mm. Esa Pakarinen) tai uudelleenfilmatisointi Agapetuksen käsikirjoituksesta ”Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin” (1971, pääosassa mm. Heikki Kinnunen).
Ristiriitaisen arvostelun saanut Turjan ”Päämaja” (1970, pääosissa Jussi Jurkka ja Joel Rinne) on mielestäni sekin kelpo työ.
Loppukauden töistä voisin nostaa esille toimintajännärin ”Jäähyväiset presidentille” (1987) ja Sillanpää-filmatisoinnin ”Ihmiselon ihanuus ja kurjuus” (1988). Viime mainittua ohjaaja itse piti hyvin onnistuneena työnä.
Matti Kassila tuotti (ja Mikko Niskanen ohjasi) suomalaisen sotaelokuvan klassikon ”Sissit” vuonna 1963.
Erikoisuutena haluan vielä mainita ”Lasisydämen” (1959), joka oli jälleen yksi tulkinta ”kepeydestä”. Se oli kaupallinen floppi, mutta hyvin erikoinen pienen budjetin elokuva, jossa päähenkilö (Jussi Jurkka) ajautuu tapahtumasta toiseen eräänlaisessa tapahtumattomuudessa. Ihana tunnusmelodia.
Elämänasenteestaan Matti Kassila toteaa muistelmiensa (1995) avaussivuilla (”Miksi muistelen?”) seuraavasti: ”Koetan …. olla ottamatta asioita kuolemanvakavasti. Vakavuus tulee, jos on tullakseen, kepeästikin askeltaen. Kaskujakin koetan kertoilla silloin, kun niihin tuntuu sisältyvän jotain aikaa tai ihmistä kuvaavaa”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti