Alexander Stubb - miehemme maailmalla

 

On mielenkiintoista seurata miehemme maailmalla,  Alexander Stubbin risteilyä ympäri maapalloa. Hän on fiksu, edustava ja kielitaitoinen valtionpäämies. Enemmän on kuitenkin kiinnitetty huomiota Stubbin pääsyyn valtiomiesten superrinkiin, jossa tehtävässä hän ainakin päältä päin  katsoen on menestynyt hienosti. Hänellä on missio niin niin ahkerana kansainvälisen politiikan  ”suurlähettiläänä”, että sopii ihmetellä, milloin hänellä jää aikaa hoitaa  Suomen tasavallan presidentin tehtäviä. Hänen saamansa myönteinen huomio kirkkaiden valojen keskellä, toimiminen rauhanhierojana  sekä menestyksekäs ura ”golfdiplomaattina” pitävät kiirettä yllä, mutta onhan presidentillä lehtitietojen mukaan rautainen kunto. Sitä paitsi haastatteluissa hän korostaa usein Suomen esimerkkiä kansainvälisten yhteyksien taitajana.

Sitten tullaan Stubbin käyttämien puheenvuorojen sisältöön. Stubbin pään sisäisestä arkistosta löytyy sutkaus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän ei tosiaankaan ole avustajiensa puujalkavitsien varassa. Puheiden sisällöissä ei ole isoa huomauttamista. Jos on, niin palaan aiheeseen vähän myöhemmin.

Pitkän huiskea Stubb piirtää mielellään suuria linjoja ja laajoja kaaria koko maailmanpolitiikan alalta. Hän on myös rohkea mielipiteissään, joskus ehkä liiankin rohkea... minua suoraan sanoen harmitti, kun Stubb leveili korostetusti  Suomen armeijan aseistuksella ja reservin suuruudella: on niin ja niin paljon tykkejä, on niin ja niin paljon hävittäjiä samoin kuin sillä, että niitä koko ajan kartutetaan. Ei muutoin, mutta venäläiset tietävät Suomen armeijan kapasiteetin siinä kuin me itse, jollei paremminkin. Tavoitteena lienee osoittaa, että jos joku vain uskaltaa käydä Suomen kimppuun, niin ….

Tietenkin tällä kaikella on presidentin tarkoittamana luoda tietty pelotevaikutus….. Ehkä itse pitäisin silti yllä hiukan matalampaa profiilia suurvaltojen ollessa törmäyskurssilla.

Niin kauan kuin on kysymys paksulla tussilla vedetyistä Suomen historian ääriviivoista, olen Stubbin maailmanmenon haarukoinnin ymmärtäjä ja sen takana. Stubb ottaa mielellään esitettäväkseen historian suuria linjoja 1900-luvulta 2000-luvulle. Sotahistoria näyttää olevan erityisen lähellä hänen sydäntään.

Hän veti äskettäin Hollannin vierailun  yhteydessä yhteen maailman napaistumisen historian toteamalla, että maailma jakautui kahtia toisen maailmansodan jälkeen, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat pääosat maailmannäyttämöllä. Neuvostoliiton romahdettua maailma yksinapaistui Yhdysvaltain johdolla, kun taas nykyisin voimassa oleva järjestelmä perustuu moninapaisuuteen mm. Kiinan ottaessa sen voimavaroja vastaavan osuuden maailmanjärjestyksestä. Tästä olen paljolti  samaa mieltä Stubbin kanssa  ja tukea tälle ajatukselle tulee lukuisilta asiantuntijoilta ja poliitikoilta tavallisia kansalaisiakaan unohtamatta. Paljon pidemmälle ei uskalleta yleensä ennustaakaan.

Stubb tarttuu kiinni punaisen langan päästä  ja arvioi, että länsimailla on viidestä kymmeneen vuotta aikaa  välttää maailmanjärjestyksen ajautuminen kaaokseen. Rohkea veto! Tässä ajatuksenjuoksussa  on ensinnäkin käsite maailmanjärjestys, jota harvemmin käytettiin kylmän sodan aikana. Maailmanjärjestyksestä on alettu puhua enemmänkin 2000-luvun alkuvuosina. Saman aikaan moninapaisuuden nostattama sumu peitti alleen selvät maailmanpolitiikan jakolinjat.

Mitä ehdotuksia Stubbilla on maailmanjärjestykseksi viiden tai kymmen vuoden sisällä? Hän menee vielä pidemmälle ja ennakoi seuraavien vuosien määrittävän maailmanjärjestystä vuosikymmenien ajan. Jälleen on syntynyt stubbilainen pitkän aikavälin ennustus, jonka toteutumisen varmuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Onko tämä vain arvaus?

Olen pannut merkille, että Stubb mielellään ottaa kantaa sotateknologian kehitykseen, ja mikäpä siinä, sehän on hyvä harrastus ja lisää samalla tietoa nykyaikaisesta sodankäynnistä.

Mitä tule rohkeuteen ilmaista itseään, niin sekä Stubb että ulkoministeri Elina Valtonen mielellään ottavat esimerkkejä Suomen historian kipukohdista – talvi- jatkosodasta - jotka samalla herkästi herättävät  vastareaktioita. Eihän tässä sinällään ole mitään arveluttavaa, mutta kun samaan aikaan Venäjä miltei kyttää päästäkseen uutisoimaan suomalaisten ”virheistä” ja samalla kääntävät ajatuksen  propagandassaan päälaelleen. Ehdoton minimivaatimus on, että tietojen, joita annetaan julkisuuteen Suomen puolelta on oltava totta, puhukoonpa naapuri palturia miten paljon tahansa. Erityisesti Valtosen historiatiedoissa on horjuvuutta.                                                                                                                                                                        

Elina Valtonen antaa itsestään kuvan, että suurten asioiden/hienovaraisten asioiden taju ei ole vielä tarttunut häneen ulkoministerin tehtävissä. Valtonen yrittää seurata Stubbin jalanjälkiä, mutta hänen  puheensa  eivät kuitenkaan heijasta  arvovaltaa, joka on Stubbilla luontaista. Välillä saa ihan pelätä, mitä hän seuraavaksi sanoo. Ei pitäisi antaa aseita lausunnoillaan vastustajan (Venäjä) käteen.

:::::::::::::::::::::::::::

Taannoin Foreign Affairs -lehden esseessään Stubb tapansa mukaan dramatisoi tulevaa kehitystä todetessaan, että länsivalloilla on nyt ”viimeinen tilaisuus” ryhdistäytyä. Toki olen samaa mieltä länsivaltojen arvovallan rapautumisesta pitkällä aikavälillä, mutta että viimeinen tilaisuus…..

Totta on, että länsimaat sekoilevat suurissa ja tärkeissä asiayhteyksissä. Tilanne on johtanut siihen, että Länsi-Eurooppa uhkaa pudota rankingissa pitkäksi aikaa USA:n, Kiinan ja osin Venäjän taakse painoarvovertailussa.

Stubbin kohdalla vaivaa hänen ajattelunsa rakentuminen toisiaan seuraavien olettamusten varaan ja siten  muodostaen epävarmalla pohjalla olevia todisteluketjuja. En usko, että todellisuus muodostuu näin yksioikoisesti.