Tuomo Pietiläinen ja opiskelijatyöryhmä ovat laatineet Björn Wahlroosin elämäkerran ”Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta”. Nostan hattua uudentyyppiselle tutkimusmallille, jolle voisi suositella jatkoakin. Teos on ollut myös myyntimenestys.
Tämä ei ole varsinainen kirja-arvostelu. Käytän teosta omien tuntojeni pohjatietona.
Käsittelen seuraavassa kirjaa Wahlroosien (Bror ja Björn) myytin näkökulmasta, jota linjaa olen pyrkinyt tuomaan esille myös aiemmissa kirjoituksissani eri henkilöistä. Pystytäänkö kirjassa paljastamaan henkilöä myytin takana - kuten ennakkomainoksissa luvattiin - vai päinvastoin vahvistetaanko myyttiä?
Björn Wahlroosin isä oli kuuluisa kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Bunta” Wahlroos. Muistan itsekin hyvin hänen maineensa: huippuvirkamies, joka oli oman egonsa vanki. Kirjassa näennäisesti tirkistellään Bror Wahlroosin yksityiselämään oven raosta. Tosiasiassa ovi on apposen auki sekä yksityiseen että julkiseen elämään.
Oman urani suuria saavutuksia oli, kun istuin Wahlroosin vieressä henkilöauton takapenkillä matkalla erääseen tilaisuuteen, jossa Buntalla oli esitelmä. Asiaan kuului, että kuuntelin hänen vitsinsä, joskin hän sanoi ”täytyy lopettaa, että säästyy pari vitsiä illan esitelmään”.
Kaiken kaikkiaan suhtautuminen Bror Wahlroosin toimintaan oli hyvin tyypillistä aikanaan: ongelmia katsottiin läpi sormien. Alkoholin yletöntä käyttöä väheksyttiin. Media ei hoitanut vahtikoiran tehtäviään ehkä osaksi siksi, että juomat maistuivat toimittajillekin. Entä nyt? Vieläkin asioista kerrotaan puoliksi halveksien , mutta samalla puoliksi ihaillen. Täytyyhän tasapuolisuus säilyttää.
Tuonaikainen kulttuuri on kuitenkin luullakseni taaksejäänyttä elämää.
Björn Wahlroos ei jatka isänsä elämäntapoja, mutta arrogantti hän on, kuten isänsä.
Kanava-lehdessä oli mielenkiintoinen Markku Sippolan arvio Pietiläisen & kumppanien kirjasta juuri myytin näkökulmasta: ”Epävirallinen elämänkerta rakentaa Nalle-myyttiä” (Kanava 8/2013). Hän kiinnittää huomiota siihen, miten mystifiointia syntyy, kun päähenkilöä itseään ei ole voitu haastatella. Björn Wahlroos ikään kuin ympäröidään muiden ihmisten mielipiteillä. Monet henkilöt eivät esiinny nimellään, joka entisestään luo kuvaa salaperäisestä kaiken yläpuolella leijuvasta henkilöstä, josta ei oikein uskalleta sanoa mielipidettä muutoin kuin anonyymina.
Kirjan julkistuksen ympärille kehittyi varsinainen mediamylläkkä. Lehdistö ja sähköiset viestimet ottivat vastaan heille suunnatun markkinointiviestin sellaisenaan: yöllä tapahtunut julkistus kuului ihmeteltäviin ja salaperäisiin asioihin. Kirjan markkinoinnissa opiskelijaryhmä ja heidän taustavoimansa onnistuivat mainiosti. Myyttiä ei pureta, vaan sitä vahvistetaan.
Wahlroos on osallistunut toki itsekin myyttinsä luomiseen, kun on todennut, ettei ole oikein missään vaiheessa suunnitellut tulevaisuuttaan. Ilmeisesti virta vain on vienyt tai sitten yhtä ihmistä on kohdannut satumainen tuuri. Ehkä Wahlroos itse selittää asian viime kädessä niin, että tilaisuuden osuessa kohdalle, hän on oivaltanut parhaiten optimiratkaisut.
Mutta aloitetaanpa Wahlroosin hurjasta nuoruudesta…
Björn Wahlroosin myyttiä on kasvattanut kommunistinen hairahdus nuoruudessa, jonka jälkeen hän – ”järkiinnyttyään” – ryhtyi kunnon kapitalistiksi. Kun puhuu Wahlroosia fanittavien liikemiesten kanssa, he sivuuttavat Wahlroosin vasemmistolaisen vaiheen, vaikka sitä kesti peräti viisi vuotta (1968-1973). Se on niin mystinen vaihe, että ollaan ymmällä. Siispä siitä ei juuri puhuta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun Wahlroos itse on havainnut markkinaraon taistolaismenneisyydessään.
Wahlroos ei ole toki ensimmäinen, joka on kulkenut äärivasemmalta äärioikealle. Yhdysvaltain tunnetuimpiin uusliberaaleihin kuulunut ”uusliberalismin isä” Irving Kristol kulki saman reitin kuin Wahlroos, mutta huomattavasti aikaisemmin. Kysymys on varmaankin halusta kuulua pieneen muiden yläpuolella olevaan etujoukkoon, joka ohjaa vähän yksinkertaisempia totuuden lähteille. Väristä ei ole niin väliä, kunhan ollaan oikeassa!
Ei voi välttyä ajatukselta, että jonain toisena ajankohtana – vaikkapa 2000-luvun alussa - monet taistolaiset nuoret olisivat olleet uusliberaaleja. Sanon tämän, vaikka tiedänkin, että monille muille aate oli verissä, ja aatteen takana seisotaan edelleen. Seurasin läheltä asioita, koska opiskelin 1970-luvun alussa. Mutta voisiko jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin virta veisi oikealta vasemmalle? Veikkaisin, että ajankohta voisi osua hyvinvointiyhteiskunnan hiipumisen ja markkinatalouden tulevien kriisien risteyskohtaan. Tämä selittäisi, miksi hyvinvointiyhteiskunta on maltillisille konservatiiveille niin tärkeä.
Osa vasemmistolaisen vaiheen myyttiä oli putkaan joutuminen shaahin vastaisen mielenosoitukseen osallistumisesta. Tässäkin pitää muistaa, että putkaan joutuneet olivat kovimpia jätkiä. Wahlroos oli tietenkin putkamiehiä.
Kirjassa on mainio viittaus (Nils Torvalds) radikaalien nuorten suomenruotsalaisuuteen ja toden totta Wahlroosin radikaali jengi (josta hyvin monet ovat nousseet huippuasiantuntijatehtäviin myöhemmin) muodostui nimenomaan suomenruotsalaisista. Se kuvasi hyvin sitä, että ulkomaiset virtaukset kulkeutuivat Suomeen suomenruotsalaisen ikkunan kautta (saman asian saatoin aikanaan todeta, kun pohdin, miksi kotimaisten rautalankabändien jäsenten nimet olivat ruotsalaisia!). Vasemmistolaisuus kiehtoi älyllisesti monia nuoria. Wahlroosin jengi tapaa edelleen ilmeisesti Leif Salmenia lukuunottamatta.
Syyskuussa 1971 Wahlroos aloitti opintonsa Hankenilla äärivasemmistolaisin tunnuksin.
Syyskuussa 1973 Wahlroos ilmestyi Hankenille siististi pukeutuneena ja tukka leikattuna. Hän pitää puheen, jossa hän ilmoittaa, ettei ole enää kommunisti. Samaan aikaan taistolaisliike koki ennen kokemattoman nousun. Yhden miehen puuttumista joukoista ei jääty murehtimaan. Wahlroos vaihtoi hevosta. Ajattelun muutos tapahtui ilmeisesti hitaasti vuoden 1973 aikana: hän näki, että uraputki ei käynnisty taistolaisten leiristä käsin. Mutta se on jo toinen juttu.
Kirjoitukseni toisessa osassa pohdin wahlroosilaisen myytin muodostumista sellaisena kuin sen nyt tunnemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti