A-studio: Talkissa keskusteltiin 16.1.2014 ammattien häviämisestä Etlan tuoreen tutkimuksen kannustamana. Tavan mukaan keskustelu lainehti laidasta laitaan. Myös nykytyylinen mielipiteiden polarisoituminen nosti päätään. Mukana ollut työministeri Ihalainen varoittikin joko-tahi -tyylistä aiheellisesti. Mutta pääosin keskustelu oli rakentavaa.
Yksi tapa miettiä asiaa on verrata Suomen kehitystä johonkin meitä edellä olevaan valtioon. Itse olen käyttänyt esimerkkinä usein Yhdysvaltoja. Harmittaa, kun asiat ovat Suomen keskustelussa esillä niin jälkijättöisesti.
Yhdysvaloissa keskiluokan työpaikkojen häviäminen on ollut 30 vuoden prosessi. Trendi on ollut tiedossa jo ainakin 10 vuoden ajan. Kysymys ei ole tietenkään pelkästään työpaikoista, vaan kokonaisen yhteiskuntaluokan pienenemisestä. Ihalainen kiinnitti A-studion keskustelussa huomiota oikeaan asiaan, kun hän muistutti siitä, että keskiluokka tosiasiassa pitää veronmaksukyvyllään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa.
Tuleva prosessi etenee arviolta siten, että osa keskiluokasta nousee huipputuloisten joukkoon, mutta suuri osa putoaa alempaan keskiluokkaan tai sitten pienituloisiin. Yhdysvalloissa, jossa palkat joustavat alaspäin huomattavasti herkemmin kuin Suomessa, tapahtumakulku on ilmennyt siten, että entisten keskiluokkaisten ihmisten palkat ovat jähmettyneet paikalleen tai sitten laskeneet. Niinpä on aivan tavanomaista, että palkat eivät jonkun keskiluokkaan kuuluvan ihmisen osalta ole nousseet reaalisesti 30 vuoteen (verratkaapa, mitä on tapahtunut samaan aikaan Suomessa!). Palkat ovat kyllä nousseet kotitaloutta kohden, mutta se johtuu siitä, että kotitalouksien koko on pienentynyt.
Amerikkalaiset vastasivat kehitykseen pidentämällä työaikaansa ja velkaantumalla.
Tapahtuuko Suomessa näin? Kun palkat eivät sopimussidonnaisuuden takia jousta alaspäin on yksi mahdollinen skenaario, että työpaikat häviävät alta pois. Tästä seuraa työttömyyttä, jos ihmiset eivät pysty hakeutumaan uusiin ammatteihin ja työpaikkoihin.
Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Berkeleyn yliopiston suuresti arvostamani professori Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Mitä hän tarkoittaa? Olisiko sopeutuksen tapahduttava palkkasopeutuksena taloutta näivettämällä vai keskiluokan asemaa pönkittämällä? Reich viittaa siihen, että keskiluokkaisten työpaikkojen säilyttäminen piristää ja luo dynamiikkaa talouteen. Suomessakin eliitin taholta on kuultu viestejä, joissa palkka-ale on ratkaisu ongelmiimme. En usko, että näin on. Tarvitaan siis Reichin ohjenuoraa, jossa luodaan uusia ”keskiluokkaisia” työpaikkoja, joiden avulla taloutta virkistetään (keskiluokan kulutuskysyntä nousee) ja sitä kautta eliittikin saa isomman siivun.
Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka Yhdysvalloissa autoteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet voimakkaasti samaan aikaan, kun palkat ovat pudonneet. Terästeollisuuden esimerkki on kaikkein räikein: US Steelin työpaikat ovat vähentyneet 1940-luvulta karkeasti 400 000 työpaikasta 50 000 työpaikkaan. Samaan aikaan WalMartin työpaikat ovat kasvaneet 1 600 000 työpaikkaan (yritys perustettiin vuonna 1962). Pitkän prosessin kuluessa työpaikat ovat ”vaihtuneet” hyvistä teollisuuden työpaikoista huonosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi. Vaihtuminen ei tietenkään ole tapahtunut päikseen, vaan prosessin sisällä henkilöt ovat vaihtuneet.
Samaan aikaan Microsoftin, Intelin ja esimerkiksi Googlen työpaikat ovat nousseet karkeasti 50 000 -100 000 työpaikkaan/yritys. Tämä on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua. Teknologinen kehitys on siis auttanut luomaan runsaasti uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.
Suomen haaste on, että vanhat työpaikat eivät säily palkkojen heikkenemisen kautta, vaan häviävät kehittyviin maihin (mitä kehitystä toki on tapahtunut myös Yhdysvallissa). Samaan aikaan perustettaviin uusiin työpaikkoihin on vaikea saada entisten teollisuustyöpaikkojen työntekijöitä. Muutoskoulutushaaste on valtava. Silti tätäkin keinoa on syytä pyrkiä käyttämään. Ongelma on niin suuri, että ei voida puhua kitkasta vanhojen ja uusien työpaikkojen välillä vaan suorastaan jumittumisesta.
”Vanhat” kotimaiset työpaikat perustetaan uudelleen esimerkiksi Kauko-Itään. Yhdysvalloissa on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä: yritykset ovat siirtäneet toimintojaan takaisin kotimaahan. Miksi? Yksi syy voi olla palkkakehityksen joustavuus. Muita syitä on, että tuotteiden markkinasidonnaisuus ja logistiikka suosivat työpaikkojen palauttamista: tehdään siellä, missä myydään massiivisesti. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jotkut kehaisevat syyksi isänmaallisuuden. Työpaikkojen palaaminen on aivan liian tuore ilmiö, että siitä voidaan vetää pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä.
Hiukan pidemmällä aikavälillä on mahdollista toteuttaa Risto Linturin esittämä visio, jossa robotiikalla siirretään työpaikkoja takaisin siihen ympäristöön, missä kulutuskin tapahtuu eli siis takaisin esimerkiksi Suomeen. Tulevaisuus on kuitenkin täällä jo nyt, joten robotiikkateollisuuteen olisi syytä panostaa eri malliin (kuten nyt tehdään esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa) kuin mitä Suomessa tapahtuu.
Suomessa on aina ollut Havukka-aho-Pelle Peloton -tyyppisiä yksilöitä, jotka ovat kehittäneet uudet teolliset ratkaisut. Linturi on oikeassa sanoessaan, että nyt tämä yksilökeskeinen kekseliäisyys pitäisi pystyä muuntamaan laaja-alaisiksi teollisiksi innovaatioiksi ja tuotteiksi. Käänne voi tapahtua nopeastikin!
Menestyksen avaimet nyt ja tulevaisuudessa: keskikoisten yritysten vahvistaminen, arvoketjun jalostetuimpien osien saaminen ja pitäminen Suomessa, ammatista toiseen siirtymisen nopeuttaminen sekä panostaminen tulevaisuuden aloihin kuten biometsätalouteen, energiatehokkuuteen ja ympäristöteknologiaan.
PS
Taustoitan tätä aihetta vielä seuraavassa blogikirjoituksessa ”Tuloerot ja eriarvoisuus Amerikan malliin”.
www.historijatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti