”Olen tässä ajatellut, että sinä korvaat Matin (Tuura) ja aloitat lukijana huomenna . Nuori mies pysyy sitten entistäkin paremmin poissa kaupungin synneistä”. Näin mutkattomasti Erkki Raatikainen palkkasi yleisradiossa jo töissä olleen Heikki Kahilan TV:n uutistenlukijaksi.
Heikki Kahilasta syntyy helposti käsitys höyhenen kevyenä viihdyttäjänä tai sitten hyvin vakavamielisenä uutistenlukijana. Meille oman ikäpolveni ihmisille hän oli ensisijaisesti Suomen ”virallinen ääni”, joka kertoi uutisissa, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtui. Kaikesta tästä ja paljon muustakin hän kertoo muistelmateoksessaan ”Heikki Kahila. Ääneen elettyä”.
Keskityn tässä Kahilan historialliseen rooliin Suomen ensimmäisenä TV:n uutisankkurina ja jätän hänen viihdemiehen uransa vähemmälle. Kirjoittajana Kahila osoittautuu mallikkaaksi, sana on hallussa ja tarinaniskijänä hän on parhaimmillaan. Tekstin ilmeikkyydessä hän tarjoaa esimerkin melkeinpä kenelle tahansa. En nyt löytänyt mitään tutkimuksellista syväanalyysiä TV-työstä, mutta se ei varmaankaan ollut tarkoituskaan.
Uutisia Kahila luki vuodesta 1963 vuoteen 1978. Kuva hänestä muuttuu kirjaa lukiessa. Minua kiinnosti erityisesti uutistoimituksen kehittyminen hänen aikanaan. Kahila paljastuu uutistoimituksen pioneeriksi. Ei ollut varsinaista pohjaa, käsikirjoitusta, miten uutistoimituksessa edetään. Kaikki piti opetella yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Tai sellainen vaikutelma minulle jää kirjasta.
TV-työ noina alkuvuonina oli kirjan perusteella hämmentävä sekoitus amatööriyttä, sivutoimisuutta, nuoruutta, kovaa yritteliäisyyttä ja opiskelua. Poissa olivat nykyaikaisen työpaikan rekrytestit, kovien ammattilaisten systemaattinen hakeminen eri tehtäviin jne. Toimittajat valittiin esimiesten henkilökohtaisen tuntemuksen perusteella tehtäviinsä.
Teija Sopanen kuuluttajana ja Heikki Kahila uutistenlukijana olivat suomalaisen olohuoneen vakiovieraat 1960- ja 1970-luvulla. Alkuvuodet olivat TV-lupien räjähdysmäisen kasvun aikaa: vuonna 1965 lupia oli 700 000 ja viittä vuotta myöhemmin yli miljoona. Kahila ja Sopanen jakoivat suvereenisti Telvis-patsaat keskenään niin kauan kuin halusivat ottaa ne vastaan.
Kahila tiivistää ihmisten ja ympäristön muutoksen vuosikymenien varrella seuraavasti: ”Tarinani kuuluu siihen Suomeen, jota ei enää ole, yhtenäiskulttuurin aikaan, jonka hajoaminen alkoi jo 1980-luvulla. Nyt meillä on sukupolvi, jonka suuri päämäärä elämässä on silkka maksimaalinen julkisuus. Niinpä meillä on julkkiksia , jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat julkkiksia. Julkkiksena olemisesta on tullut ammatti”.
Kahila on TV:n alkuvuosikymmenien kuka on kukin -asiantuntija, sillä hän on kirjan perusteella tuntenut ”kaikki”. Kirjan sivujen läpi virtaavat oman aikansa pioneerit kuten Erkki Raatikainen, Knud Möller, Pasi Rutanen, vain muutaman mainitakseni. Monet tunnetut työntekijät olivat freelancereita (Vanari, Saarentaus….), monilla oli päätyö TV:n ulkopuolella.
Oliko Kahilan kohdalla kysymys satumaisesta tuurista? Varmaankin, ainakin osittain. Osa suosiosta johtui jo pelkästään siitä, että aluksi oli vain yksi kanava ja TV-lupien määrä kasvoi hurjaa vauhtia. Tietenkin muistan itsekin TV:n alkuvaiheiden viehätyksen: TV avattiin jo virityskuvan aikana.
Kirjassa on mainio kuvaus Kahilan aktiivisesta pyrkimyksestä itse oppia TV-työn salat: ystävällinen iäkäs rouva, alan ammattilainen, tarjosi Kahilalle puheopetusta ilmeisen pyyteettömästi. Toinen osapuoli oli innokas opettamaan ja toinen oppimaan. Nykyaikana moinen spontaanisuus loistaa poissaolollaan.
Käsitän niin, että ammattimainen ja systemaattinen ote uutistoimitukseen pyrittiin ensimmäisen kerran ottamaan Eino S. Revon tultua pääjohtajaksi. Hänen alaisensa Ralf Fribergin johdolla käytiin uudistuksen käytännöt läpi. Kansakoulunopettaja Kauko Saarentauksen piti valita joko koulu tai TV-työ (valitsi koulun) ja Kahilan keikkailu TV:n ulkopuolella joutui kovaan syyniin. Rajankäyntien jälkeen Kahilan työ TV:ssä jatkui, osin myös yleisön vaatimuksesta.
Pari omaa muistikuvaa Revosta sopinee tähän. Revon aikana yleisradio politisoitui (reporadio). Revosta syntyi johtajana hieman ylimielisen oloinen kuva. Hän oli mainettaan parempi uudistaessaan (tai antaessaan alaistensa uudistaa) ohjelmistoa. Muistan hyvin ”Kuustudion”, jossa suomalaiset asiantuntijat Pertti Jotunin johdolla pyrkivät tietämään tai arvailemaan, mitä avaruuslennolla oikein tapahtui. Muistan myös hyvin kuuden päivän sodan (1967), jonka ympärille rakennettiin oma studio. Ikimuistettava oli studiossa esitetty sodan syttymistä kuvaava teoria, ”hermostuneen kersantin teoria” (jossa ei ollut päätä eikä häntää). Meidän ihmeteltäväksemme syntyi ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka. Kaikesta pioneerityön naiviudesta huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – monet noista reporadion kaikkea muuta kuin ideologisista ohjelmista ovat muistettavia.
Kahila joutui koko ajan kamppailemaan rooliensa välillä: jatkaako uutistenlukijana vai ottaako vastaan mainoskeikkoja. Kirjassa on mehevä kuvaus elämän tästä puolesta: Tauno Palo oli jo Mister-paitamainoksessa (ei Master kuten kirjassa sanotaan). Nyt Kahilaa pyydettiin vastaavaan mukaan palkkiolla, joka olisi ollut 1,5 vuoden palkkaa vastaava korvaus. Alan mies Risto ”piilokamera” Vanari perusteli suosittelemaansa kieltäytymistä oivaltavasti: ”Sinä olet sitten loppuelämäsi paita”. TV-julkisuus olisi varmaan nopeasti haalentunut ja elämä jatkui sen puolentoista vuoden jälkeenkin. Vastaus oli selvä ei.
Kahila käy uutistoimituksen tähtihetkiä läpi kirjassaan. Hän todellakin osallistui uutistoimituksen työhön monipuolisesti haastatteluineen ja tausta-aineiston ym. keräämisineen tarmokkaasti. Kirjan sivuilla tulevat vastaan Lyndon B. Johnson (jenkkityylisen suureellinen vierailu Suomessa varapresidenttinä vuonna 1963), Aleksei Kosygin (kömpelön dramaattinen vierailu Suomen rannikkovesillä lokakuussa 1968 Tsekkoslovakian miehityksen jälkitunnelmissa) , Jayne Mansfield (Miss Scandinavia -kisojen yhteydessä vuonna 1963) ja niin edelleen.
Oma lukunsa on Rolling Stonesien vierailu Yyterissä vuonna 1965. Kahilan kuvaus tuo huikean näkökulman silloiseen hyvin amatöörimäiseen ja spontaaniin uutisten tuottamiseen. Lehdistötilaisuudessa ei saatu oikein ensimmäistäkään englanninkielistä kysymystä aikaiseksi ja kun lopulta saatiin keskustelivat Rollarit keskenään kysymyksen herättämistä ajatuksista.
______________
Ristiriita uutistoimittajan ja viihdyttäjän roolin välillä kasvoi ilmeisesti vuosi vuodelta ja johti väistämättömiin kahnauksiin esimiesten kanssa, vaikkei Kahila niitä pahemmin erittelekään.
”Vinksahtaminen viihteeseen” tapahtui lopullisesti vuonna 1978, jolloin uutiset jäivät. Tähän Kahilan rooliin liittyy myös kirjoitukseni otsake. Vanhaan hyvään aikaan tilaisuuden juontaja ilmoitettiin näin: juonto ja huumori: Heikki Kahila. Mutta se on jo toinen juttu.
Kahilan teos on kepeä, mutta painava kannanotto TV-uutistoiminnan alkuaikoihin ja sellaisenaan arvokas osa tiedonvälityksen historiaa.
Kahila kohtelee kollegoitaan ja yhteistyökumppaneitaan selvästi pehmein ja myönteisin ottein. Osa tästä johtunee Kahilan optimistisesta luonteenlaadusta ja sopeutumiskyvystä. Kirja on suositeltavaa lukemista niille, jotka haluavat piipahtaa TV:n alkuaikojen spontaanissa ja yritteliäässä ilmapiirissä.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti