Otan epäkiitollisen tehtävän ja pyrin valitsemaan yhdeksän parasta elokuvaa aikaväliltä 1957 - 1966. Miksi tämä jakso? Ehkä siksi, että tunnen aikavälin elokuvat parhaiten. Ostin kirjamessuilta Suomen kansallisfilmografian osat 6 ja 7 muistin tueksi. Filmografia on suomalaisen elokuvan erinomainen käsikirja(sarja) ja tarjoaa vertaansa vailla olevan systemaattisen syväluotauksen suomalaiseen elokuvaan.
En lähde siitä, että taideteokset voidaan asettaa ehdottomaan paremmuusjärjestykseen, mutta väitän, että seuraavassa esittelemäni elokuvat kestävät kovassakin laatutarkastelussa. Tietenkin näkemys on subjektiivinen; se luettakoon viakseni tai ansiokseni.
Vielä on syytä tuoda esille eräs seikka: en ole nähnyt varmaankaan joka ikistä tuon ajan elokuvaa ja muisti on saattanut tehdä tepposet jonkin hienon elokuvan kohdalla, jolloin se on jäänyt listasta pois. Aivan lopussa pyrin tuomaan niukasti rannalle jääneiden joukon, joista jotkut saattaisivat jonain päivänä olla nimettynä kärkiryhmään.
Mielenkiintoista filmografiassa on nimenomaan tarkastelunäkökulman muutokset verrattaessa kriitikoiden arvioita elokuvien ilmestymisen aikoihin tuoreeltaan tai TV-esitysten perustella 1990-2000-luvulla. Olen pannut merkille, että useiden elokuvien osalta aikaperspektiivi on luonut järkevää etäisyyttä elokuvien arviointiin ja monesti aikalaisten pikkutarkat, yksityiskohtiin menevät kommentit ja ”syynäykset” ovat menettäneet merkitystään. Tilalle on tullut positiivista suurpiirteisyyttä ja suhteellisuudentajua. Tietenkin on tapahtunut myös päinvastaisia ilmiöitä: jotkut elokuvat ovat liiaksi aikaan sidottuja ja ovat sen takia menettäneet arvostustaan. Niin tai näin, oheinen lista on syntynyt omien arvostelukriteerieni perusteella.
En pyri arvioimaan kattavasti elokuvia, vaan nostamaan esille mieleeni jääneitä erityispiirteitä.
Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä:
Kaasua, komisario Palmu
Pidän Matti Kassilaa kaikkien aikojen parhaana suomalaisena ohjaajana. Hänellä oli elokuvallisen näkemisen taito. Hän oli myös erinomainen käsikirjoittaja ja muiden käsikirjoitusten laatijoiden erinomainen sovittaja filmeihinsä. Sanalla sanoen hän hallitsi elokuvan kokonaisuuden parhaiten. Mielestäni hän on kansainvälistä huipputasoa. Edellä olevalla en halua mitenkään heikentää Aki Kaurismäen, Mikko Niskasen, Edvin Laineen, Risto Jarvan tai Rauni Mollbergin asemaa monien suosikkeina.
Kassila teki hyvin erityyppisiä elokuvia halliten niiden kaikkien tyylikeinot. Palmuissa oleellista on havaita kepeys (tai kepeyden vaikutelma), jonka hän elokuviinsa sai. Kepeys on tässä mainesana. Kassilan kolmesta Palmu-elokuvasta (neljäs ei ole enää samaa tasoa) ”Kaasua” oli puheliain ja siksi olen sitä hieman vierastanut. Todennäköisesti puheliaisuus tulee Mika Waltarilta. Kokonaisuus on kuitenkin taattua Kassilaa.
Komisario Palmun erehdys
On vaikea sanoa, kumpi Palmuista on parempi, ykkönen vai kolmonen. Molemmissa on vahvuutensa. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin ja näin on syntynyt suomalaisen elokuvan ylittämätön henkilögalleria. Monia 1950-luvun elokuvia syytettiin liiasta teatraalisuudesta ja totta onkin, että suuri osa näyttelijöistä tuli näyttämöltä ja teatteri oli jättänyt heihin jälkensä. Kritiikki ei koske Palmuja. Ne on tehty äärimmäisen luontevalla puhetyylillä ja niukkailmeisellä näyttelemisellä niin kuin elokuvassa pitääkin. Tästä loistoesimerkkinä on Leo Jokela, joka on kehuttu niin moneen kertaan - ja ansiosta - että sivuutan tässä enemmät arviot. Myös Matti Ranin näyttelee erinomaisesti ”älykkäästi tyhmää”, kuten joku osuvasti sanoi. Palmut kuuluvat elokuviin, joiden maine on noussut vuosien saatossa ja Komisario Palmun erehdys valittiin vastikään kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksia. En protestoi.
Käpy selän alla
”Käpy” on Niskasen omaperäisen ohjaajanotteen mestarisuoritus. Monin paikoin improvisoitu näyttelijätyö naksahtaa kohdalleen. Monet jopa katsovat, että se on näyttelijöiden elokuva, ei ohjaajan. Joka tapauksessa elokuva on hyvin harvinainen onnistuminen: sekä yleisö että arvostelijat pitivät siitä. Elokuva ei tunnu tänä päivänäkään vanhentuneelta. Nuoret ovat nuoria.
Sanottakoon mitä tahansa Kristiina Halkolan laulusuorituksesta kappaleessa ”Laulu rakastamisen vaikeudesta”, on se sykähdyttävä kokemus antaumuksellisuudessaan. Elokuva viitoitti tietä nuorisoaktivismiin ja -radikalismiin: kerrankin elokuva toimii tulevan ennakoijana. ”Käpy” ei ole - onneksi - nuorten sopeutumista kuvaava elokuva, vaan identiteetteihin pureutuva tarina. Filmi on kuusikymmentäluvun hauraan - mutta samalla itsevarman - nuorisoikäpolven haalistumaton muistomerkki.
Mies tältä tähdeltä
Kaarlo Halttusen unelmarooli, eikä Tea Ista alkoholistin vaimona jää yhtään jälkeen. Jack Witikka osoittaa tällä ohjaustyöllään, että hän on parhaimmillaan muiden huippuohjaajiemme tasoa. Itse tarina on realistisuudessaan raastava. Hoitojaksot saattavat vaikuttaa sponsorin vaikutuksesta (Oy Alko Ab) liian dokumentaarisilta. Jotkut ovat häiriintyneet hieman tästä. Minä en. Olen käsittänyt, että viinan kirot olivat tuttuja myös siviilissä Halttuselle, ja tässä hän soveltaa kokemuksiaan viimeisen päälle.
Alkoholistin humalahuuruinen itsepetos, kuiville selviytyminen ja uudelleen retkahtaminen ovat suurella ammattitaidolla toteutettuja. Elokuvan loppu on rakennettu varovaisen ja hauraan toiveikkuuden varaan. Et voi koskaan tietää.
Tauno Palo tekee mahtavan sivuroolin ryyppyjengin jäsenenä. Monet, kuten minäkin, näkevät Palon – ulkoiluttaessaan kadulla koiraa alkoholista irti rimpuilevana ihmisenä - hahmona, joka ottaa koko näkymän haltuunsa pelkästään ilmestymällä paikalle.
Pojat
Mikko Niskasen mestariohjaus tekee hänestä kovan haastajan Matti Kassilalle. Niskasen kyky käsitellä joukkoa – tällä kertaa poikajoukkoa – on esimerkillinen kuten tätä filmiä edeltäneessä Sissit-elokuvassakin. Ouluun sijoitettu tarina tunnelmineen on uskomattoman aidon tuntuinen ja keskiössä nuori Vesa-Matti Loiri on näyttelijäsuorituksessaan ylivertainen, enemmänkin, hän elää roolinsa. Elokuva sijoittuu korkealle ”kaikkien aikojen elokuvat” -vertailuissa.
Sissit
Sisseistä olen laatinut jo aiemmin arvion tässä blogissani. Mikko Niskanen on onnistunut erinomaisesti ohjaustyössään. Jo heti alun veteraanitapaamiseen lähdön kuvaus, tapaaminen sankarihaudalla ja hurja kamera-ajo ryyppäävän veteraaniporukan pöydän ympäri ravintolassa saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Elokuva on hieman rosoinen ja katkelmallinen, mutta nämä arvostelut väistyvät kokonaisuuden tieltä. Matti Oravisto on täydellinen luutnantti Takalan roolissa. Elokuva kuvaa paitsi ihmisten muuttumista sodassa niin myöskin yleensä ihmisen muuttumista ja raaistumista kriisitilanteessa - olemme susia toisillemme, kun vähän pintaa raaputtaa. Sissijoukkue elää omaa elämäänsä, käy omaa sotaansa, ja vaarassa ovat paitsi vihollinen niin myös tilaisuuden tullen omat. Erinomainen tiiviin, yhtenäiseksi ryhmäksi kasvavan joukon kuvaus. Sissit on hyvin henkilökohtainen elokuva minulle. Se tuo lapsuuden kokemukset mieleen veteraanitilaisuuksista, joissa viinankäyttö oli sääntö, ei poikkeus.
Tulipunainen kyyhkynen
Tästä elokuvasta olen laatinut blogikirjoituksen jo aiemmin. Tauno Suuren viimeinen elokuvarooli on mielestäni hänen parhaansa. Teatraalisuus on sysätty sivuun ja Palo loihtii vakuuttavan kuvan tohtori Aitamaan kiirastulesta. Juoni on jännittävä ja loppu yllättävä. Kaikki pelaa. Kassila ohjasi tämän elokuvan Helsingin pimeillä, varjoisilla , valoisilla kaduilla ja kujilla - missä vain - pistämättömällä vaistolla. Harmi, että Tauno Palo ei saanut osoittaa loistokkuuttaan filmeissä laajemmin 1960-luvun alkupuolella, kun hänen näyttelijäolemuksensa oli mielestäni parhaimmillaan. Jouduimme katselemaan hänen charmiaan TV:n kauluspaitamainoksista.
Tähdet kertovat , komisario Palmu
Viimeinen kuusikymmentäluvun vaihteen Palmuista säilyttää sarjan tason korkealla. Yksi Kassilan loistokkuuden salaisuuksista on hänen ”kaupunkiminänsä”. Hän osaa todella ottaa kaupunkimiljööstä parhaat puolet esille. Siinä hän eroaa useimmista suomalaisista ohjaajista. Elokuvan jännitys tihenee loppua kohden. Jotkut aikalaiskriitikot moittivat Helge Heralan roolisuoritusta - hän näyttelee henkisesti järkkynyttä evp-majuri Vadenblickiä – ylinäyttelemisestä. Siitä ei ole kysymys. Minusta tässä näkyy erinomaisesti arviointiajankohtien erilainen perspektiivi. Tämän päivän näkökulmasta Heralan suoritus on mielestäni mainio.
Älä nuolase….
Tämä elokuva ei oikeastaan kuulu joukkoon. Se ei ole kokonaisuudessaan ylistyksen väärti, mutta joidenkin kohtausten osalta – lähinnä Leo Jokelan ansiosta – se on hyvien amerikkalaisten komedioiden veroinen. Ohjaaja Aarne Tarkaksesta voisi sanoa, että jos joku olisi katsonut hänen älynväläytystensä perään, olisi saattanut syntyä mestariteoksia. Tällaisenaankin Älä nuolase… on kotimaisen komediaelokuvan klassikko.
Monia muitakin hienoja elokuvia olisin voinut ottaa kärkiryhmään. Tyydyn tässä vain luettelemaan joitakin: Musta rakkaus, Kuriton sukupolvi, Hopeaa rajan takaa, Pikku Pietarin piha, Kultainen vasikka, Punainen viiva….
Suurin osa noista elokuvista on tehty kiireessä ja resurssipulassa, mutta toisaalta niistä näkee syvälle juurtuneen elokuvanteon kulttuurin, joka noina aikoina oli kypsynyt parhaimmilleen.
Kuvaamaani ajanjaksoon sisältyy ainakin pari elokuvahistorian merkittävää ilmiötä: elokuvien suosio ja tuotot putosivat noina vuosina romahdusmaisesti lähinnä TV:n läpimurron takia. Myös elokuvan tekemisen murros, jota siivitti näyttelijälakko 1963-65 vaikutti osaltaan. Lakon jälkeen elokuvien luonne muuttui ulkomaisten esikuvien mukaisesti modernimpaan suuntaan, mutta en ole antanut sen vaikuttaa arvioihini.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti