Viime aikoina on pääministeriä myöten puhuttu siitä, kuinka ihmiset ovat yksilöllisempiä ja kaipaavat suurempaa vapautta ja valinnanvaihtoehtoja elämäänsä. Vastikään yleisradion arvokyselyssä hyvin suuri osa ihmisistä toi esille vastenmielisyytensä – heidän mielestään nyt voimassa olevaa – yhteiskunnan holhousta vastaan.
Kun asiaa ei kyselty tarkemmin, on vain arvailtavissa, mitä ihmiset ovat tarkoittaneet liiallisella holhouksella. Yksi vaihtoehto ovat ne yli 500 tehtävää, jotka on lainsäädännöllä vieritetty kunnille. Toinen vaihtoehto voisi olla EU-byrokratia. Sanokaamme vaikkapa, että banaanin käyryyden määrittäminen on turhaa. Entä sitten vaatimus, että tähtisädetikkujen käyttöön on oltava täysi-ikäinen? Entä tämä: opettajalla pitäisi olla mahdollisuus itse päättää puuttumisesta koulujen järjestyshäiriöihin.
Jos listaa jatkettaisiin, suurin osa ihmistä menisi solmuun, mitä näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä. Lainsäätäjä ratkaisee asiat pienimmän pahan menetelmällä - varmuuden vuoksi.
Onko kysymys loppujen lopuksi ärtymyksestä hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan. Tosin kysyttäessä itse hyvinvointiyhteiskunnasta, useimmat arvostavat sitä. Onko siis kysymys eräänlaisesta piiloviestistä, jolla halutaan kertoa, että hyvinvointiyhteiskunnan varjolla ylihuolehditaan kansalaisista?
Onko niin, että yksilöllinen käyttäytyminen ja tietyt vapausarvot eivät ole mahdollisia, koska ylhäältäpäin säädellään liiaksi käyttäytymistämme? En näe selvää yhteyttä näiden välillä. Kaikki, jotka purnaavat vapauksien puutetta tai holhoavuutta saavat aivan vapaasti kirjoittaa ja puhua haluamistaan asioista. On vain joitakin asioita, kuten vaikkapa insestiin kannustaminen, henkilökohtaiset loukkaukset tai rasismin harjoittaminen, jotka ovat torjuttujen listalla.
Jos pohditaan asioita menneiden vuosikymmenien näkökulmasta niin 1960-lukua on totuttu pitämään yhteisöllisyyden vuosikymmenenä, mutta toisaalta kuluttajayhteiskunta löi juuri tuolloin läpi, joka selkeästi edustaa kaikesta massa-ajattelustaan huolimatta yksilöllisyyttä. Voitaneen sanoa, että nykyaikainen yksilöllistymiskehitys käynnistyi 1960-luvulla.
Kahdeksankymmentälukua on totuttu pitämään yksilöllisyyden vuosikymmenenä. Varmaankin silloinen yksilöllisyys käsitettiin vapautumisena sääntelystä ja varsinkin rahamarkkinasääntelystä. Tällä oli paljon myönteisiä seurauksia. Kuitenkin se kehitys, mikä rahamarkkinoilla ja yhteiskunnassa toteutui, oli katastrofaalinen monessa suhteessa. 1980-luvun lopun holtittomuudella aiheutettiin 1990-luvun alun lama. Tietenkin vain suhteellisen pieni osa käyttäytyi vastuuttomasti (ja osa toimi hyvässä uskossa), mutta tässä lieneekin yksi avainasioita. Sääntöjä ei välttämättä tarvita suurta enemmistöä varten, vaan vähemmistöä varten, joka oikaisee mutkat ja ottaa oikeudet omiin käsiinsä. Eikö sitten voitaisi ”säädellä” tuhmasti käyttäytyviä ja vapauttaa vastuuntoiset kontrollin pannasta? Ei onnistu, koska tällaista rajaa ei voida vetää.
Jotkut haluaisivat vapauksia lisää, mutta vastaavasti kovemmat rangaistukset väärintekijöitä kohtaan. Ei löydy puoltoääntä minulta tällaiseen joko-tahi -yhteiskuntaan.
Voitaneen sanoa, että yhtenäisten hyvinvointipalvelujen luomisen aikakaudella yksilön vapaudet lisääntyivät. Siis progressiivisen verorasituksen kasvu yhdessä elintason nousun kanssa mahdollisti yhä suuremman joukon yksilöllisen käyttäytymisen: oli varaa olla yksilöllinen. Progressiivisesta verotuksesta huolimatta myös hyvätuloisten rahat riittivät kirkkaasti yksilölliseen erottumiseen.
Itse näen asian juuri näin: saadessaan turvaa ja tukea yhteiskunnalta (sosiaaliturva, koulutus jne.) mahdollistuu yksilöllinen itsensä toteuttaminen mahdollisimman monelle.
Tuomas Enbuske irrottelee toteamalla, että ”en halua saada veroistani hyötyä”.
Epäilen, että on kysymys näköharhasta. Yhteiskunta toimii useimpien ihmisten kohdalla mahdollisuuksia lisäävästi. Hyvinvointiyhteiskunta on elämän läpi kulkeva palveluvirta. Eniten palveluita tarvitaan lapsena ja vanhuksena. Siinä välissä nuoret perheet saavat yhteiskunnan palveluita esim. lapsilleen (päivähoito, koulu). Monet ihmiset ovat kuitenkin esim. sinkkuja (tai lapsettomia pariskuntia), joilla saattaa olla pitkä jakso elämässä, jossa yhteiskunnan palvelujen tarve on vähäinen. Tämä saa heidät ajattelemaan, että holhoava koneisto on liian laaja heidän yksilöllisiin tarpeisiinsa. Ihmisten pitäisi oppia näkemään – niin kuin moni näkeekin – että elämä on kokonaisuus, jossa yhteiskunnan palvelujen määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan.
Ajatus, että keskiluokka - sen ohella, että maksaa verot - maksaa omista palveluistaan ilman verosubventiota on mielestäni pitkällä tähtäimellä mahdoton yhtälö: veronmaksumoraali rapautuu.
Ehkä kysymys on osittain siitä, että ihmiset ovat ensin tottuneet julkisen sektorin palveluihin ja sitten kyllästyneet. Ihmiset ikään kuin ”kasvavat ulos” perään katsomisesta, huolehtimisesta, miten vain halutaan sanoa. Vaurastuessaan sosiaaliturvan kyllästämät ihmiset turtuvat hyvinvointiyhteiskunnan yksilöllisyyden takaavaan järjestelmään ja haluavat yksilöllisyyttä ”suoremmin”. Vähän monimutkaista.
Olisin kuitenkin varma, että suuri osa yhteiskunnan palveluista toimii myös tulevaisuudessa mahdollistajina, ei holhoamisen lähteinä. Muutamien viime vuosikymmenien aikana tehty työ ei saa nyt sitä kiitosta, jonka se ansaitsisi.
On mielenkiintoista, että pitkään kestäneen taantuman oloissa korostetaan yhteisvastuun sijasta yksilökeskeisyyttä. Eikö nyt pitäisi vaatia yhteen hiileen puhaltamista?
Otan vielä esimerkin yksilöllisestä käyttäytymisestä liikennevaloista(!).
Jos halutaan vapauksia liikennevaloissa, niin poistetaan valot! Itse asiassa monet käyttäytyvät esimerkiksi Helsingissä jo nyt niin kuin valoja ei olisi – enkä nyt tarkoita autoilijoita, vaan kävellen liikkuvia. Oman seurantani mukaan noin 20-30 prosenttia ihmisistä ei välitä liikennevalojen punaisesta tuon taivaallista.
Kollektiivista yksilöllisyyttä.
Joku sanoi, että liikennevalojen noudattaminen erottelee ihmisiä: sääntöjen noudattajat ovat kaavamaisia, ja vähemmän luovia massaihmisiä ja ne, jotka käyttävät oman käden oikeuksia ylittäen valoristeyksen punaisella - kun tulkitsevat, ettei ole vaaraa - ovat yksilöllisiä, ennakkoluulottomia ja innovatiivisia. Näinkö se menee?
Olenko siis kaavoihin kangistunut, kun pyrin noudattamaan liikennesääntöjä?
Entä kansakuntien väliset erot tässä asiassa? Seurasin kerran Barcelonassa kävelijöiden käyttäytymistä liikennevaloissa. Johtopäätös: katalonialaiset noudattavat paljon tunnollisemmin valoja kuin me täällä Suomessa. Joku voisi sanoa tähän, että ilmankos niillä on mennyt niin huonosti!
Mihin individualismin ja vapausarvojen voimakas korostaminen voi johtaa? Olen havaitsevinani merkkejä ajatuksellisesta irtisanoutumista perinteisestä etuja tasaavasta yhteiskuntamallista. Asettuminen toisen asemaan ei hyvinvointiyhteiskunnassa voi perustua (pelkästään) vapaaehtoistyöhön, vaan tavoitteena on yhteiskunnallisen tasapainon saavuttaminen. Välineenä käytetään verotusta ja kaikille yhteisiä (universaaleja) palveluja, jotka kustannetaan yhteisistä varoista.
Amerikkalaisen kvasifilosofin Ayn Randin kultti kiehtoo joitakin ihmisiä. Rand toimii ikään kuin yhteisenä nimittäjänä tietyille ajatustavoille. Useimmat eivät edes tunnista yhteyttä Randiin, mutta hänen ajattelunsa keskeisiä piirteitä ovat ”järkiperäinen oma etu” (self intrest), itsekkyyden hyve (virtue of selfishness) tai puhdas egoismi, altruismin vastaisuus (altruismi voidaan tulkita viheliäiseksi itsekkyydeksi epäitsekkyyden valepuvussa; ajatellessaan muita ihmisiä, ihminen ajatteleekin omaa etuaan) ja joissakin tapauksissa ateismi (tai uskonnottomuus). Rand liittää kapitalismin ylevänä mallina edellä mainittuihin.
Jatkuuko yksilöllistyminen? Ei se ole itsestään selvää. Voi olla, että globaalilla tasolla tullaan päinvastoin yhä riippuvaisemmiksi toisista ihmisistä, mutta nykyistä paljon laajemmissa puitteissa. Tarvitsemme yhä enemmän toisiamme - ja myös ympäröivää yhteiskuntaa.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti