Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen on kirjoittanut muistelmansa ”Päivälehden mies”. En tässä kirjoita arviota koko muistelmateoksesta, vaan keskityn yhteen sen lukuun eli muisteluun ”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjasesta, joka ilmestyi vuonna 1981. Mitään dramaattista uutta Virkkunen ei tuo esille tästä aikansa sensaatiopamfletista, mutta on tietenkin kiintoisaa verrata tuota aikaa nykypäivän näkökulmaan.
Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina.
Kirjan aineisto koottiin talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.
Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli eksynyt etummaisen hyllyrivin taakse. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”. Aivan oikein: joskus käväisi mielessä, että suostumus voitiin antaa vain yhdelle ihmiselle…..
Janne Virkkuseen ja Helsingin Sanomiin kirja liittyy siten, että sen kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa Virkkunen mukaan lukien. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.
Kirjan funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä.
Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juorut ja tosiasiat henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).
Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon ulos kirjassa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on arkirutiinia.
Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli (lähinnä) Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden) . On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.
Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.
Ei YYA-sopimuksen kannattaminen tai kannattamatta jättäminen sinänsä kerro suhteiden luonteen käytännön soveltamisista. Eikä YYA-sopimuksen kannattamisen väistämätön lopputulema ole suomettuminen.
Koko se historian pätkä, mikä on seurannut noita päiviä on politiikan ja yhteiskuntaelämän tervehdyttämistä kylmän sodan ajoista. Tietenkään tämä ei ole mikään Prinsessa Ruusussatu. Historia jatkuu…. Olemme pienenä maana aina riippuvaisia muista. On veteen piirretty viiva, milloin sorrutaan (suurvaltojen) mielistelyyn.
Meillä käytetään edelleen vihan vimmassa suomettumiskäsitettä aina, kun joku on pikkuisenkin kallellaan Venäjään päin. Usein kysymys on epäoikeudenmukaisesta halusta mustata jonkun maine. Käsitettä pitäisi laajentaa: meillä on paljon ”amerikoitumista”: halutaan kertoa, että Yhdysvallat on neutraali, kylmän sodan lopullisesti vuonna 1991 voittanut taho, jonka kanssa pitää olla mielellään samaa mieltä. Omaan kotimaahamme kohdistuva vakoilukin on tavallaan ymmärrettävää, kun ”ollaan samalla puolella”. Yhtä vastenmielistä kuin alkuperäinen suomettuminen!
Seitsemänkymmentäluvun ilmapiiriä voidaan luodata ehkä parhaiten tuon aikaisen vaikuttajan Eino Uusitalon kautta. Virkkunen lainaa Uusitalon kirjettä itselleen vuodelta 2004: ”Kekkosen itsensä kannalta olisi ollut suotavaa, että hänen toimikautensa olisi päättynyt vuonna 1978”. Näin siis mies, jonka mielestä (tämän hän esitti vuonna 1981) olisi ollut suotavaa, että Kekkosen jatkopesti vuonna 1984 olisi sovittu hyvissä ajoin. Sitten Uusitalo jatkaa: ”Toisaalta Kekkonen oli ainoa henkilö Suomessa, jota Neuvostoliitto totteli ja kuunteli. Näin ollen oli ehkä sittenkin Suomen etujen mukaista käyttää Kekkosen taitoja hänen `viimeiseen hengenvetoonsa´ saakka”. Näin uskomattomia mielipiteitä voidaan esittää, kun ollaan riittävän johtajauskollisia. Suomalainen demokratia vääntyi Neuvostoliiton malliseksi johtajakultiksi, jossa johtajat poistuivat tehtävistään kuoleman kautta.
Se taisi olla ulkomaankauppaministeri Patolitsev, joka sanoi joskus kauppaneuvottelujen ollessa tuskaisimmillaan, että ”kavereita (ei siis tovereita) voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”. Ja jos kommunisti sanoo tämän, niin kai se on sitten niin. ”Rahat pitää laskea”: oma etu pitää optimoida sortumatta mielistelyyn.
Entä Janne Virkkunen, kokeeko hän itsensä jotenkin noloksi, kun Hesari ei kertonut asioista ennen Pesänjakajia avoimemmin? Kyllä, mutta kummallisen laimeasti hän kuitenkin suhtautuu tuon ajan itsesensuuriin. Jää jopa käsitys, että hän tuntuu hyvin pitkälle ymmärtävän tuon ajan menettelyjä.
Pesänjakajien kaltaista kirjaa olisi vaikeaa kirjoittaa mistään poliittisesta aiheesta tänään. Ei ole sen luokan valtakunnan salaisuuksia tai tabuja kuin tuolloin oli. Voidaan kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta ja sillä saa korkeintaan iltapäivälehden otsakkeen. Seuraavana päivänä lehdessä on joku muu lööppi.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti