sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Björn Wahlroos – onnistujan muotokuva

Tämä on jatko-osa arviooni ”Wahlroos. Epävirallinen elämänkerta” -kirjasta. Itse asiassa en kajoa kovinkaan paljon elävästi ja pirteästi toteutettuun tutkimukseen, vaan heijastelen niitä tuntoja, joita Wahlroos minussa herättää kirjan esittämän henkilöhistorian avulla. Toki olen aiemminkin kirjoittanut runsaasti hänestä näissä blogikirjoituksissa.

Kuva on osasuurennos kirjan kannesta

Vuonna 1973 Wahlroos siis katkaisi suhteensa äärivasemmistoon ja ryhtyi rakentamaan uraansa. Hänestä tuli menestyksekäs yliopistomies, joka kävi hakemassa vauhtia pariin kertaan Yhdysvalloista. Hankenin professorina hän uudisti opetusta ja nosti keskiöön rahoitustieteen.

Seuraava porras eteenpäin oli harppaus pankkimaailmaan Mika Tiivolan pyynnöstä. Pankkimaailma oli rajussa muutoksessa 1980-luvun lopulla ja Tiivola uskoi Wahlroosin omaavan kykyjä, joista SYP hyötyisi. Wahlroos osoittautui mestariverkostoitujaksi, jota monet arvostivat - joillekin muille hän oli paha vastustaja. Eräänlainen huippunäyte oli tappiollisen Tampellan junailu SYPistä SKOPiin, joka tavoitteli kiihkeästi liikepankkien kaltaista teollisuusimperiumia – itse asiassa aivan liian innokkaasti, kuten myöhemmin nähtiin. Mutta se on toinen juttu.

KOPin ja SYPin välinen taistelu pankkimaailman herruudesta kärjistyi 1980-luvun lopulla. Itse asiassa kaksinkamppailu oli ollut hyvin sivistynyttä noihin aikoihin saakka. Jälkeenpäin ajateltuna Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan keskinäinen epäluulo johti tuhoisiin seurauksiin molemmin puolin. Jatkuva nurkkien valtaus ja vainoharhainen epäily yhdistyivät Suomen pankkihistorian ehkä verisimmäksi taisteluksi.

Tässä taistelunhaluisessa ympäristössä Björn Wahlroos oli aktiivinen osapuoli. Oletan, että hänen roolistaan voitaneen saada lisää tietoa, kun hän kirjoittaa muistelmansa. Tarvitaan myös ulkopuolista tarkentavaa tutkimusta Wahlroosin verkostoista kasinopelin yhteydessä.

Taistelussa markasta Wahlroos asettui niiden puolelle, jotka olisivat halunneet markan arvon määräytyvän markkinoilla. Vastassa olivat maan hallitus ja Suomen pankki. Taistelu markan luonteesta ratkesi 1991-1992 kovan (tai vakaan) markan tappioksi. Wahlroos junaili asioita taustalla kovan markan kannattajia vastaan. Tästä ja muista syistä johtuen hän joutui SYPissä epäsuosioon. Uusi SYPin ykkösjohtaja, varovainen Ahti Hirvonen, vierasti Wahlroosia ja laittautui miehestä eroon.

Wahlroos vaelsi jälleen onnellisten tähtien alla ja sai lähtöpasseihinsa liittyneen kaupankäynnin seurauksena johdettavakseen investointipankki Mandatumin. Mitään parempaa Wahlroosille ei olisi voinut tapahtua. Hän oli omimmillaan investointipankkiirina, jolloin hän pystyi junailemaan suuria yritysjärjestelyjä Suomessa.

Yksi osa Wahlroosin menestystä oli oikeiden alaisten valinta. Kannustimet olivat kunnossa. Mutta ei kaikki tapahtunut Wahlroosin ansiosta. Kaikkialla läntisessä maailmassa investointipankkitoiminta oli menestyksekästä niin kauan kuin sitä kesti….. Glass-Steagall Actin kaatuminen vuonna 1999 oli merkkitapahtuma, joka salli jälleen finanssitavaratalojen muodostumisen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1933. Kehitys osoittautui äärimmäisen riskaabeliksi aivan kuten 1920-luvullakin. Mutta pommit räjähtivät käsiin vasta paljon myöhemmin….

Seuraava vaihe Mandatumin tarinassa oli sen yhtyminen Interbankin ja pankkiiriliike Protoksen kanssa. Samalla Mandatumin työntekijämäärä kasvoi 200 henkeen.

IT-huumaan Wahlroos suhtautui skeptisesti 2000-luvun vaihteessa , mutta muutti mielensä, kun IT- yhtiöiden ”neuvominen” osoittautui investointipankeille tuottoisaksi. Itse IT-yrityksistä monet ajoivat kiville ja kovaa.

Seuraava vaihe Wahlroosin uralla oli Mandatum pankin ja Sampo-Leonian fuusio uuden vuosituhannen alussa. Yrityksen konsernijohtajaksi tuli Wahlroos. Asiaa oli järjestelty taustalla pitkään, mutta hiljaisuudessa. Monet yllättyivät.

Sampon pankkitoimintojen myynti tanskalaiselle Danske Bankille täydentää suurten yritysjärjestelyjen sarjan, joissa Wahlroos on ollut mukana ja joiden takana hän on ollut. Kauppa oli Wahlroosille ja Sampolle kultakaivos, sillä myyntihinta oli hyvä ja Danske on menestynyt kaupan jälkeen huonosti Suomessa. Sampon tuleminen Nordean omistajaksi (yli 21 prosentin osuus) on toistaiseksi viimeinen merkittävä vaihe Wahlroosin menestyksekkäällä uralla. Sen kruununa hän sai Nordean hallituksen puheenjohtajuuden.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Björn Wahlroosissa on tärkeää erottaa kaksi puolta toisistaan, toisaalta hänen kiistämätön – jopa häikäisevä - menestyksensä pankkimaailmassa ja toisaalta hänen yhteiskuntapoliittiset näkemyksensä. Vanhana moottoriturpana Wahlroos opastaa muita mielellään oikeille poluille. Menestyksen johdosta hän tuntee oikeudekseen neuvoa muita ja sen hän tekee kovin kategorisella ja kapea-alaisella tavalla. Syntyy vaikutelma, että vähemmän kyvykkäät poliitikot ja ihmiset eivät oikein käsitä, miten maata pitäisi johtaa.

Hän on heikoilla jäillä. Hänen lähtökohtansa muiden neuvontaan ovat liian itsekeskeiset. Oman menestyksen projisoiminen koko yhteiskuntaan lienee toivoton tehtävä. Aina, kun hän on osallistunut yhteiskunnallisen keskusteluun pankkimaailman ulkopuolella tulee tunne, että hän on ihmisten arkitodellisuudesta hyvin etäällä.

Jotta pystytään näkemään hänen ajattelunsa ja esitystensä läpi, on syytä tuntea venäläissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa uransa luoneen kirjailijafilosofi Ayn Randin ajattelua. Kirjassa Rand sivuutetaan vain maininnoilla. Vakavasti otettavissa filosofipiireissä Randia ei juuri arvosteta. Wahlroos on sen sijaan useasti kertonut pitävänsä Randin individualismia korkeassa arvossa. Mitä Ayn Rand – amerikkalaisen äärioikeiston suosikki - halusi sanoa?

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on rationaalisuus, johon on kytketty egoismi. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Rand tuomitsee kaiken taikauskon, mutta ajautuu itse ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Wahlroos on omaksunut ylikorostuneen rationaalisen ajattelun niin pitkälle, että hän – isänsä tavoin ja Randia kopioiden – erottelee ihmiset tyhmiin ja fiksuihin.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista (altruismia) toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Mitä tämä merkitsee Wahlroosille ? Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tai -ihmiset: uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Mutta, jos ihminen haluaa olla myötäelämiskykyinen, niin mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti Randin kirjassa ”Atlas Shrugged” eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Wahlroos on kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” osoittanut Randin tavoin vastenmielisyyttä demokratian enemmistöperiaatetta kohtaan.

Wahlroosin heittäytyminen epäuskottavan ja vainoharhaisen Randin amfetamiinihuuruisen suuruudenhulluuden pauloihin on hämmentävää. Randin avulla hän protestoi nykyaikaista demokratiaa vastaan ja haluaisi muuttaa demokratiaa liike-elämän suuntaan tavalla, jota hän ei ole itsekään pystynyt määrittämään uskottavasti.

Väkisinkin tulee mieleen Wahlroosin vuosikymmenien takainen kategorisen jyrkkä taistolaisuus. Hän on korvannut äärivasemmistolaisen ajattelun uusliberaalilla oikeistomantralla. Ennen hän oli vasemmistolaisen etujoukon rintamassa, nyt hän Randin ja oman uransa kautta mieltää itsensä uusliberaalin etujoukon valioksi.

En ole tässä kommentoinut juurikaan Tuomo Pietiläisen ja opiskelijaryhmän kirjaa, mutta jos vetää yhteen kirjan sisällön, niin tuntuu, että mitä pidemmälle teos etenee sitä ihailevammaksi kirjoittajien suhde päähenkilöä kohtaan muuttuu. Eletään herpaantumattomasti Wahlroosin menestyksen tahdissa, mihin heillä tietenkin on perusteet. Jos kirja käsitetään tutkimukseksi, niin ristiriidassa sen kanssa on Wahlroosin myytin tietoinen tai tiedostamaton kasvattaminen.

Toisaalta kirjan kahtiajakautuneisuutta kuvaavat pitkähköt - erilliset - Wahlroosin huonoa ja epäreilua käytöstä kuvaavat jaksot. Ehkä tämä on tekijöiden valitsemaa tasapuolisuutta. Wahlroosin järjetöntä huutamista ja räyhäämistä useat tutkimusryhmän valitsemat lähipiirin henkilöt yrittävät selittää älyllisesti siten, että Wahlroos ei hyväksynyt virheitä, että hän ei hyväksynyt tyhmyyksiä, tai että hänellä oli huono päivä. Kysymys on kuitenkin yksiselitteisesti vaatimattomista henkilöjohtamisominaisuuksista.

Toisaalta….. tänä päivänä monet raharuhtinaat ovat ryvettyneet veroparatiisiseikkailuissa. Pietiäisen ja kumppanien kirjasta saa kuvan, että Wahlroos on ollut erityisen tarkka näissä asioissa: ”verot maksetaan aina Suomessa täysimääräisesti”. Tämä merkitsee monelle paljon.

Wahlroosin myytti – tai legenda – tulee ilmiselvästi kasvamaan vielä nykyisestä tulevina aikoina. Wahlroos voisi tehdä palveluksen purkamalla omaa myyttiään muistelmissaan.

Olen kirjoittanut Wahlroosista myös seuraavat blogikirjoitukset:

Wahlroos ja markkinaskeptikot

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Wahlroos ja julkiset palvelut vs. markkinat

Wahlroos ja historian loppu

Wahlroos ja vuosi 2008

Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti