T&Y-lehdessä (T&Y 4/2013) on professori, tutkimusjohtaja Olli Kankaan artikkeli pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallista ”Nordmod – patentoitu pohjoismainen malli ja sen poliittiset haasteet”. Kangas referoi yhteispohjoismaista ”Pohjoismainen malli 2030” -projektia. Se erittelee hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä maittain. Viittaan useissa kohdissa Kankaan artikkeliin. Mielipiteistä vastaan itse.
Artikkelin nimi viittaa Ruotsissa käytyyn taisteluun siitä, kenen ansioksi pohjoismainen malli (tai skandinaavinen malli) voidaan lukea. Kun Ruotsin porvarihallitus, maltillisen kokoomuksen johdolla, ryhtyi yhä voimakkaammin omimaan pohjoismaista mallia omaksi ansiokseen, hermostuivat Ruotsin demarit ja hakivat patenttisuojaa mallille, ”Den nordiska modellen”. He myös saivat sen.
Mielenkiintoista on, että Ruotsin oikeistolla ei ollut ennen vuotta 1976 halua omia kansankotia itselleen. Demarien väistyminen vallasta vuonna 1976 mahdollisti porvarien aktiivisemman otteen hyvinvointiyhteiskunnasta. Nyt vallassa oleva maltillinen kokoomus jopa mainostaa itseään työväenpuolueena ja pääministeri väittää, että sosiaalidemokraatit ovat unohtaneet demariutensa!
Demareiden huoli skandinaavisen mallin omistuksesta on sidoksissa heidän kannatuksensa epävakauteen.
Pohjoismaisen mallin mallisuoja on herättänyt voimakasta demareihin kohdistuvaa arvostelua. Käytän itse – kuten olen aiemminkin käyttänyt – neutraalia skandinaavinen malli -nimitystä.
Tilanne on ristiriitainen. Toisaalta omistusoikeudesta hyvinvointiyhteiskunnan kiistämättömään menestystarinaan taistellaan, mutta toisaalta sen palveluja ollaan jossain määrin asettamassa kyseenalaiseksi. Toistaiseksi oikeastaan vasta Suomessa on selvää pyrkimystä - jos ei hyvinvointipalvelujen kaventamiseen - niin ainakin niiden laajentamiseen pysäyttämiseen.
Selvä merkki hyvinvointipalvelujen yleisestä hyväksymisestä on skandinaavisen luottamusyhteiskunnan voittokulku: meillä luotetaan poliisiin ja oikeusjärjestelmään. Tämä on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille. Myös poliitikkoihin ja parlamentaariseen päätöksentekoon tunnetaan kohtalaisen vahvaa luottamusta monista muista Euroopan maista poiketen.
Tilanne saattaa olla muuttumassa, sillä osa poliitikoista käyttää suuren osan tarmostaan poliittisen järjestelmän mollaamiseen kertomatta, mitä tulee tilalle. Jopa keskustan poliitikko Juha Sipilä koukkasi Timo Soinin ohi populismissaan kertoessaan, ettei hänestä saa poliitikkoa tekemälläkään. Epäilen, että hän selittelee lausuntoaan jossain vaiheessa.
Kangas kiinnittää huomion Suomen alhaiseen äänestysprosenttiin verrattuna muihin pohjoismaihin. Ero on tavattoman selvä: kun muualla pohjolassa viime eduskuntavaalien äänestysprosentti on ollut 78 ja 88 prosentin välissä, oli se meillä 71 prosenttia.
Kangas esittää syiksi 1) liian laajapohjaiset hallitukset (siis yleensä), 2) yhden ainoan autuaaksi tekevän vaihtoehdon politiikan ja viime mainittuun liittyen 3) politiikkaan pesiytyneen ”hallinnoinnin”. Ei profiloiduta poliittisesti, vaan edetään virkamiesmäisesti. Viime mainittu tietenkin korostaa virkamiesten vahvaa asemaa meillä. Jos asia on näin, niin miksi jotkut poliitikot mainostavat itseään ei-poliitikkoina? Sehän nimenomaan vain vahvistaa politiikan virkamiesluonnetta.
Kangas viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 40 prosenttia suomalaisista pitää politiikkaa liian vaikeasti ymmärrettävänä. Minun taas on vaikea ymmärtää tätä mielipidettä. Pystyisivätkö asiantuntijat suurempaan selkeyteen? Heijastuuko liian vaikea ymmärrettävyys käytännön politiikkaan? Ehkä tästä kritiikistä johtuu, että meillä yksioikoinen poikki ja pinoon -linja (= kova ja leikkaava talouspolitiikka mallia Snellman – Ryti - von Fieandt - Viinanen ml. Raimo Sailas ja Erkki Virtanen - Rehn) on viettänyt riemujuhliaan.
Kangas havainnoi aivan oikein, että se mikä kaikkien pohjoismaiden osalta näyttäytyy ulospäin yhtenäiseltä skandinaaviselta järjestelmältä, on sisältä päin hyvin heterogeeninen: Norja porskuttaa öljyvaroillaan, Ruotsin kansallisvarallisuus takaa edelleen tukevan sosiaalipolitiikan, kun taas Suomi sinnittelee hyvinvointiyhteiskunnan reunalla.
Mitkä seikat erottavat Suomen pohjoismaista edellä esitetyn lisäksi? Ainakin tuloerojen kaventamista suomalaiset vaativat kiivaammin kuin muut pohjoismaiden kansalaiset. Myös maahanmuuttoasenteissa on eroa. Vasemmisto on meillä maahanmuuttokielteisempää kuin muissa pohjoismaissa. Tässä on nähtävissä perussuomalaisten luoma paine maahanmuuttokielteiseen suuntaan. Muutoinkin perussuomalaiset ovat suurempi haaste vasemmistolle Suomessa kuin muiden vastaavien puolueiden haasteet perinteisille vasemmistolle muualla pohjolassa.
Suomen erityispiirre on myös se, että toimihenkilöt ja työväestö suhtautuvat eri lailla edellä esitettyihin kysymyksiin. Kun esimerkiksi demarit saavat kannatuksensa molemmista ryhmistä, on näille vaikea suunnata yhtenäistä poliittista viestiä. Kokoomuksella on helpompaa, koska sen äänestäjäkunta on voittopuolisesti toimihenkilöpohjaista.
Vasemmistolle hallinnointipuolueen (valtionhoitajapuolue!) maine on myrkkyä. Vasemmiston näkökulmasta politiikkaan tulisi saada enemmän politiikkaa. Yhteenvetona voisi sanoa, että alun perin pohjoismainen malli oli Ruotsin kansankodin demarimalli 1930-luvulta 1970-luvulle. Oikeisto ei sitä ajanut, pikemminkin päinvastoin. Nyt tilanne on muuttunut: hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavat kaikki. Haaste on tänä päivänä siinä, että hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja pettää globaaleissa paineissa. Ei siis auta, vaikka skandinaavisen mallin poliittinen tuki on kasvanut merkittävästi.
Mikä avuksi? Hyvinvointiyhteiskunnan kannatuksen ollessa nykyisellä hyvällä tasolla, vaihtoehdoksi jää olemassa olevan järjestelmän kehittäminen. Se vaatii menestyvää, innovatiivista elinkeinoelämää. Toisaalta elinkeinoelämä tarvitsee menestyvää, uudistuvaa julkista sektoria, joka tuottaa osaavia työntekijöitä tai ainakin tarjoaa riittävät valmiudet ammattiosaamisen hankkimiselle. Juuri tämä vuorovaikutteisuus on nyt kokenut takaiskuja.
Lähtökohta on koulun kehittäminen. On selvää, että koulun tulee vaatia nuorilta enemmän kuin tähän asti. Samalla kuitenkin kasvaa pudokkaiden ongelma. Ennen meillä oli kansalaiskouluväylä. Sitten kokeiltiin tasokursseja. Näihin ei kannata palata.
Koulutusjärjestelmän suuri haaste on ollut, että elinkenoelämä on tarvinnut tasalaatuista osaamista. Se ei kuitenkaan riitä enää, kun työelämän työt ovat jakaantumassa hyvin haasteellisiin, esimerkiksi tietoteknisiä taitoja vaativiin ammatteihin, ja toisaalta melko yksinkertaisiin palveluammatteihin. Perinteiset keskiluokan työpaikat vähenevät kuten Yhdysvaltojen esimerkki osoittaa.
Olisi siis kehitettävä opetusta eriyttävään suuntaan ja konkreettisten taitojen suuntaan. Tarvitaan tietopohjaista koulutusta, mutta samalla osa oppilaista vierastaa lukutoukkana olemista ja tarvitsisi käytännön työtehtäviin valmentamista jo peruskoulussa eikä vasta ammattioppilaitoksissa.
Hyvinvointiyhteiskunnalle on ominaista tietty kovuus. Se ei ole lepsu järjestelmä, vaikka jotkut yrittävät siitä sellaisen kuvan luoda. On paljon valtioita, jotka antavat vähäväkisten pudota läpi turvaverkkojen oman onnensa nojaan. Meillä sentään taistellaan, että ihminen saa työpaikan reunasta kiinni. Se edellyttää kovaa ponnistelua sekä auttajalta että autettavalta.
Palaan lopuksi alkuperäiseen tavoiteasetantaan eli onko meillä pohjoismaista mallia vuonna 2030? Vastaukseni: kyllä on, mutta se edellyttää hillitöntä kamppailua uusien menestystuotteiden ja palveluiden saamiseksi markkinoille. Järjestelmä ei voi perustua palkka-aleen, mutta voimme joutua tinkimään keskiluokan asemasta järjestelmän tukipilarina. Ja se tulee haurastuttamaan järjestelmän perustuksia.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti