Sixten Korkman on useilla kirjoillaan viime vuosina noussut kansantaloustieteen popularisoijien kärkeen. Uudessa kirjassaan ”EURO. Valuutta vailla valtiota” hän käy läpi rahan arvon ja talouden vakausmekanismeja hyvin konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla. Lukija ei silti pääse helpolla, sillä itse aihe ei ole kevyt, päinvastoin se pakottaa selvittämään itselle talouden vaikutusmekanismeja juurta jaksain. Korkmanin kynästä on syntynyt kompaktin kokoinen eurotalouden keskeisten piirteiden käsikirja. Painotan tässä arviossani hieman historianäkökulmaa.
Korkman pohjustaa sanomansa ytimekkäällä historiakatsauksella. Hän kertaa lyhyesti 1800-luvulta lähtien kultakannan historian. Varsinaisesti uutta ei ainakaan minulle tule esille, mutta jäsentynyt esitys tarjoaa hyvän kertausmahdollisuuden. Lyhyesti voi sanoa, että kultakannan ja kiinteiden valuuttakurssien avulla pyrittiin luomaan vakautta maailmantalouteen. Helpommin sanottu kuin tehty! Suomi liittyi kultakantaan vuonna 1878 (muuten, paljon ennen emämaa Venäjää). Kultakannasta Suomi joutui luopumana vuonna 1915 muiden Euroopan maiden tapaan maailmansodan vaatiessa setelirahoitusta. 1920-luvun puolessa välissä yritettiin jälleen joukolla kiinnittyä kultaan, mutta suuri lama torppasi tämänkin yrityksen. Yksi toisensa jälkeen lännen valtiot joutuivat luopumaan kultakannasta 1930-luvun alussa.
Minusta lopputulos on paradoksaalinen: kun kultakannan piti tuoda vakautta valuuttakursseihin ja talouteen yleensä, oli kiinteä sidos ensimmäinen häviäjä, kun kriisi iski päälle (ensimmäinen maailmansota, 1930-luvun lama). John Maynard Keynes, jolle Britannian liittyminen kultakantaan 1920-luvulla oli valtava pettymys, käytti kultakannasta nimeä ”barbaarinen jäänne”. Ja todellakin rahan arvon ilmenemismuoto metallina oli jotain antiikkiakin vanhempaa perua. Korkman tasapainoilee kultakannan hyvien ja vähemmän hyvin ominaisuuksien välillä, mutta lopputulos on kyllä kiinteiden sidosten häviö.
Korkman tuo esille, miten uudenlainen talous ammattiyhdistysliikkeineen ei voinut juuttua kiinteisiin kursseihin: tavallinen työläinen oli usein kärsijöistä ensimmäinen. On helppo nähdä tässä ideologinen ulottuvuus. Kuripolitiikan kannattajat haikailevat vieläkin kultakannan perään. USA:n republikaaninen ja teekutsuliikkeen johdossa on useita henkilöitä, jotka haluaisivat palata kurikultaan.
Kultakantaan palattiin vielä kerran vuonna 1944 Bretton Woods -rahajärjestelmän muodossa. Valuutat sidottiin dollariin ja dollari kultaan (35 § unssilta) tietyin devalvaatiomahdollisuuksin. George Maynard Keynesin rooli oli jälleen merkittävä: hän vastusti tälläkin kertaa kultakantaan siirtymistä. Hän vaati uuden reservivaluutan luomista (bancor), mutta hävisi kamppailun. Pitkällä aikavälillä on vaikea sivuuttaa Keynesin pitkäjänteisen ajattelun etevyyttä. Lopulta hän – vuosikymmenien kuluessa - oli vahvoilla ajatuksineen.
Korkman tiivistää lyhyesti kultakannan ongelmat seuraavasti: ”Maksutaseeltaan ylijäämäinen maa voi jatkaa kultavarannon kartuttamista suuremmitta ongelmitta. Alijäämäinen maa on kuitenkin vaikeassa tilanteessa, kun (kulta)varanto uhkaa ehtyä: kultakannan säännöistä kiinni pitäminen pakottaa tällöin talouspolitiikan kiristämiseen ja etenkin korkotason kohottamiseen”.
Kylmän sodan aikakaudella kultakanta törmäsi jälleen talouden kriisiin. Yhdysvallat oli juuttunut Vietnamin kalliiseen sotaan ja joutui itse maksutaseen alijäämän uhriksi: kultavaranto rupesi ehtymään ja inflaatio kiihtyi. Yhdysvallat joutui luopumaan kultakannasta (dollarin kellutus) ja sen jälkeen muut maat seurasivat perässä omine variaatioineen.
Bretton Woods -kauden jälkeen Euroopan valtiot pyrkivät luomaan erilaisia valuuttajärjestelmä- kombinaatioita huonolla menestyksellä. Suomen markka sidottiin 1970-luvulla aluksi dollariin ja sitten valuuttakoriin. 1990-luvun alussa jouduttiin myöntämään kiinteän valuuttakurssin (ns. kovan markan politiikka) mahdottomuus ja siirryttiin markkinaperusteiseen valuuttakurssin määräytymiseen eli valuutan kelluttamiseen. Korkman valaisee vakaan rahan ja vakaan talouspolitiikan ongelmia seuraavalla kuvalla:
Kaikkien kolmen on mahdotonta olla yhtaikaa voimassa.
Kiinteät valuuttakurssit luikertelivat yhteisen rahan (euro) kautta rahapolitiikan ja koko talouden keskiöön 1990-luvulla. Tavoitteeksi asetettiin poliittisella tasolla Euroopan yhdentyminen ja rahapolitiikassa yhteinen valuutta (toki Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Sveitsi muodostivat poikkeuksen). Tämän järjestelmän takuutahoksi perustetiin riippumaton keskuspankki EKP.
Maastrichtin sopimuksen (sopimus Euroopan unionista) ja rahaliiton perustamisen (EMU) kautta Korkman siirtyy käsittelemään nykyisten raha- ja talouspoliittisten ongelmien ydintä.
Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Korkmanin kannanotot nykyisen rahamarkkinajärjestelmän toimivuudesta. Hän ottaa vallitsevassa tilanteessa riittävän selkeästi kantaa tapahtuneeseen kehitykseen.
Kritiikki kohdistuu perusasioihin eli yhden ja saman rahapolitiikan sopivuuteen kaikille jäsenmaille (one size fits all). Tämä on perustavaa laatua oleva kysymys. Amerikkalaiset keynesiläiset taloustieteilijät epäilivät järjestelmän toimivuutta jo paljon ennen nykyisiä ongelmia. Tilanne on kiusallinen: onko niin, että nykymuotoinen järjestelmä erillisine kansallisvaltioineen ei voi koskaan toimia, koska kansakuntien väliset kilpailukykyerot ovat niin suuret? Toimiakseen järjestelmä tarvitsisi Yhdysvaltain kaltaisen liittovaltion, mutta siihen ei olla valmiita. Lopputulema on joka tapauksessa selvä: rahaliiton hyödyt ovat jääneet selvästi haittoja vaatimattomimmiksi.
Aivan oikein Korkman toteaa EU:n kansakuntien ”erilaisuusfunktion” läpäisevän koko yhteiskunnallisten toimintojen kirjon, ei pelkästään esim. taloutta. Rahoitusjärjestelmän riskialttius on silmiinpistävä piirre. Sen sisään on rakennettu yhteiskunnan kannalta liian suuria riskejä. Perustavaa laatua oleva ongelma on pankkien omien pääomien suhde niiden vastuisiin. ”Too big to fail” merkitsee raskaita vastuita valtioille, kun pankkien pelastaminen valtiota raskaasti velkaannuttamalla on pienempi riski kuin antaa pankkien kaatua. Finanssikriisin myötä riskit realisoituivat.
Korkman tuo esille vanhan selityksen: pankit saattoivat laskea sen varaan, että yhteiskunta pelastaa ne tuholta. Jotenkin tämä selitys kuulostaa liian ilmeiseltä. Mielestäni erityisesti Yhdysvalloissa – ennen finanssikriisiä – oli kysymys ideologissävyisestä kuvitelmasta, että ”asuntojen hinnat ovat nousseet aina”, tai että haluttiin uskoa, että eksoottisilla johdannaisinstrumenteilla oli käänteentekevä merkitys: kuviteltiin ihan oikeasti, että oli löydetty viisasten kivi jatkuviin vivuttamalla saataviin tuottoihin. Mielestäni tällaisia seikkoja on aliarvioitu, koska jos ne myönnettäisiin, niin silloinhan ihmiset myöntäisivät olleensa herkkäuskoisia hupsuja. Eli esitän, että laskelmoivuuden sijasta kysymys oli ideologisesta harhaopista, jonka hintaa me maksamme vieläkin.
Jäsenmaiden korkokehitys on yksi aivan keskeistä ongelmien syistä. Voi sanoa, että korkojen painuminen yleisesti unionin alueella Saksan korkojen tasolle sisälsi aluksi upean onnistumisen tunteen. Näinhän yhteisen rahan piti toimiakin! Valitettavasti kysymys oli valheellisesta kehityksestä. Oli virhe kuvitella, että kaikkien maiden luottotappioriskit olisivat pysyneet olemattomina.
Luottojen voimakas kysyntä johti finanssikriisin vuosina mm. asuntolainakuplaan, josta rimpuillaan irti vieläkin. Tästä kehittyi valtava velkaongelma. Velkaongelma koski alun pitäen pääsääntöisesti yksityistä sektoria (pois lukien Kreikka), mutta kaatui sittemmin valtion velkakriisiksi. Finanssikriisiä edeltänyt velkarahoitettu korkeasuhdanne, Kreikan alijäämien törkeät pimitykset ja PIIGS-maiden talouden sairastuminen ovat kaikki tietenkin tuttuja seurauksia 2000-luvun alun holtittomasta menosta.
EU:ta perustettaessa ei ajateltu vaihtotaseesta muodostuvan ongelmaa, oltiinhan yhdessä ja samassa valuutassa. Aluksi tilanne näyttikin hyvältä, mutta sitten tilanne muuttui. Finanssikriisin aikana, ensin yksityisen ja sitten julkisen sektorin velkaantuminen (em. kuplaongelmien jälkiseurauksena) aiheuttivat pahat vaihtotasealijäämät Etelä-Euroopan maille.
Korkman viittaa (varauksin) samantapaiseen ongelmaan kuin mikä liittyi kultakantaan: valuuttakurssimuutokset eivät olleet mahdollisia EU:n sisällä. Väistämättömien kilpailukykyerojen sopeuttaminen jäi muiden toimenpiteiden (austerity!) varaan. Kansalaisten saavuttamien etujen leikkaaminen nousi pääosaan. Kohtuuden nimissä on todettava, että järjestelmän valuvikoja on pyritty ja myös onnistuttu ainakin osin korjaamaan.
Niin, EU:n valuvikojen korjaustoimenpiteet. Mitä Korkman ajattelee niistä? Aivan selvää kantaa hän ei ota, mutta kallistuu kuitenkin sille kannalle, että talouden kiristystoimista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän haluaisi, että painopiste olisi rakenteellisissa uudistuksissa enemmän kuin menoleikkauksissa ja veronkiristyksissä.
Monet EU:n talouden korjaustoimenpiteet ovat kesken ja Korkmaninkin kirja on keskeneräisen tilitystä näiltä osin. Pankkiunionin rakentaminen on edennyt kirjan valmistumisen jälkeen. Yhteinen talletustakuujärjestelmä on mahdollinen, mutta valtioiden keskinäisen luottamuksen puute ei salline sitä. Oliko EMU järkevä ratkaisu? PIIGS-maiden osalta Korkman pitää sitä onnettomuutena, mikä ei yllätä. Koko Euroopan osalta Korkman jättää portin raolleen toteamalla, että on vielä liian aikaista lausua tuomiota. Rahaliittoakin ollaan aktiivisesti muokkaamassa.
Korkman toteaa kirjansa lopussa, että rahaliittoa ”ei tule kriisiin vedoten kehittää epämääräisen yhteisvastuun suuntaan”. Tällainen kehitys ei ole sen enempää Suomen kuin rahaliitonkaan etu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti