Ylen Taloustutkimuksella teettämässä ”Pirstoutunut Suomi” -kyselytutkimuksessa selvitettiin, millaiset aiheet jakavat ja yhdistävät suomalaisia. Jälleen meillä oli edessämme vaikeita kysymyksiä, joihin odotettiin yksinkertaisia vastauksia. Yritän seuraavassa perata yhden ainoan kysymyksen osalta kysymys-vastaus -problematiikkaa. Kysymys (tai väite) kuului seuraavasti: ”Suomen sosiaalituet johtavat siihen, että liian harva ottaa vastuun omasta pärjäämisestä”. Väitteen asettelu on mielestäni ohjaileva. Otetaan tähän alkuun pari kansalaismielipidettä pohjaksi:
Kansanedustaja Olli Immonen:
”Totta kai olen sitä mieltä, että meillä sosiaalituki tulee asettaa sille tasolle, että se kannustaa työntekoon. Nykyään liian moni, eritoten nuori, valitsee sen vaihtoehdon, että jää elämään tukien varassa sen sijaan, että menisi töihin.”
Nina Mikkonen:
Mikkonen uskoo, että ”yhteiskunnan tukeen turvautuminen on sen verran nöyryyttävää, että eräänlaisten siipeilijöiden joukko on hyvin marginaalinen”.
Näitä voisi verrata ministeri Paula Risikon kantaan:
”Jos ihmiselle sattuu paljon elämässä muutoksia ja tulee epäonnistumisia ja työttömyyttä, ehkä sairauttakin siihen, niin on vaarana, että jos kasautuu epäonnistumiset ja vastoinkäymiset, niin kyllä siinä vaara sitten on siihen, että passivoituu”.
Kaikki nämä kannat edustavat erilaista lähestymistapaa passivoitumisteemaan. Immonen edustaa perinteistä kantaa, jossa sosiaaliturva on liian laaja. Passiivisuutta karsitaan sillä, että tiukennetaan sosiaaliturvan ehtoja. Näin minä Immosta tulkitsen.
Nina Mikkosen oleellinen viesti on, että ”siipeilijöiden” määrä on marginaalinen ja häpeä tukien varaan joutumisesta rajaa väärinkäyttöä. Kysymys ei siis ole isosta yhteiskunnallisesta ongelmasta.
Risikko näkee – jos tulkitsen häntä oikein – että ihminen joutuessaan eri tyyppisten ongelmien keskelle, voimattomuuttaan (ei tieten tahtoen) passivoituu. Mutta tämän ihmisen asemaa ei varmaankaan korjata sillä, että leikataan sosiaaliturvaa, vaan tällaiseen henkilöön on kohdistettava aktivointitoimia, mitä ne sitten ovatkaan.
Itse jaan hyvin pitkälle Mikkosen ja Risikon kannan. Meillä on toki sosiaaliturvan tulkinnanvaraista ja väärää käyttöä, mutta sen määrä pitäisi suhteuttaa kansainvälisiin vertailutuloksiin. Tästä lähtökohdasta en pidä Suomen ongelmaa kovin suurena. Missään maailman maassa ei ole päästy tästä ongelmasta eroon. Ja jos Neuvostoliitossa vallitsikin täystyöllisyys niin se tuotti todella tehotonta työtä.
Jotkut tarjoavat passivoitumisen ratkaisemiseksi kansalaispalkkaa. Sen toteuttaminen on teknisesti haastavaa: jo asuntojen hintojen polarisoituminen – meillä ja melkein missä tahansa länsimaassa – aiheuttaa isoja haasteita. Jos kansalaispalkan taso on korkea, on se koko kansantalouden kannalta helposti liian kallis järjestelmä. Jos se on matala, niin pääkaupunkiseudulla se ei riitä, vaan joudutaan kansalaispalkan lisäksi turvautumaan asumistukeen ja toimentulotukeen. Entä passivoitumisteeman kannalta? Kansalaispalkka ei tunnu erityisen aktivoivalta, jos siihen ei liitetä muita toimenpiteitä. Monet voivat se kautta valita (passivoivan) niukkatuloisuuden. Kansantalous tarvinnee ensisijaisesti työvoimaa nykyisessä väestörakennetilanteessa.
Yhdysvalloissa on niukka sosiaaliturva, mutta kun finanssikriisin aikana työttömyys kasvoi ja työtilaisuudet vähenivät, niin hyvin suuri joukko ihmisiä ”passivoitui” työelämän ulkopuolelle eli lakkasi hakemasta töitä. He siis valitsivat passiivisuuden sosiaaliturvan sijasta. Kysymys on syvemmästä ongelmasta kuin sosiaaliturvarahojen liian laajasta käytöstä.
Työvoiman kysyntä on avainasia. Koko passiivisuusongelma on hyvin marginaalinen, jos työmarkkinat saadaan vetämään. Tehokkain keino torjua ”passiivisuutta” on perustaa lisää työpaikkoja. Tämän edellytyksenä on taas talouden elpyminen. Tästä huolimatta meille jää 3-4 prosentin kitkatyöttömyys kuntatasolle.
Meillä on paljon suurempi ongelma edessä. Kotikunnassani työttömyysprosentti on 5-6 prosentin välillä, vaikka on taantuma päällä. Jos talous elpyy joudutaan imemään työvoima lähiseudulta (niin kuin nytkin tehdään), jolloin naapurien työttömyys helpottaa. Jos ja kun talouden aktiviteetti nousee edelleen, joudutaan ongelmiin, koska naapuristakaan ei saada työvoimaa ja toisaalta oma pää vuotaa palkkakilpailun takia pääkaupunkiseudulle.
Työpaikat ovat spesifioituneet. Kun kotipaikkakunnalleni sijoittui tölkkitehdas, vain pieni osa sen työntekijöistä on omalta paikkakunnalta (sama toistuu monen suuren kuntaamme etabloituneen yrityksen osalta) . Globaalisti toimiva yritys ei ajattele ”tasapainoisen” yhteiskunnan kannalta asioita, vaan valitsee työntekijöikseen parhaat päältä. Tölkkitehtaan työntekijöiden koulutus tapahtui osin kaukana Suomen rajojen ulkopuolella.
Suuri osa työttömistä – olivatpa he aktiivisia tai passiivisia – joutuu kilpailemaan työpaikoista jo työssä olevien työpaikanvaihtajien kanssa. Työmarkkina tuntuu säälimättömän kovalta vähänkin heikommilla eväillä varustautuneesta ihmisestä.
Meillä on hyvin vähän elämäntapatyöttömiä. ”Passiivisuus” johtuu hyvin pitkälle siitä, että työvoima ei kelpaa markkinoille. Jokaisen työnantajan pitäisi kysyä itseltään otanko tuon tai tuon lievästi sairaan/mielenterveysongelmaisen/puutteellisesti koulutetun ihmisen töihin ja vielä maksan siitä työehtosopimusten mukaan.
On myös työpaikkoja, joita ei pitäisi olla olemassa. Työehdot ovat niin heikot, ettei kysymys ole vakavasti otettavasta työpaikasta kuin korkeintaan väliaikaisesti. Huonopalkkaisilla pätkätöillä on monia negatiivisia seurausvaikutuksia.
Meidän isohko ongelmamme ovat kouluttamattomat nuoret ihmiset ja toisaalta eläkeikää lähestyvät töistä poispotkitut henkilöt. Näihin ihmisiin pitäisi keskittää tukitoimia. Tukea ei ole se, että leikataan sosiaaliturvaa ja ajatellaan, että tällä toimenpiteellä pakotetaan töihin.
On todennäköistä, että kouluttamattomuus johtuu suurelta osin koulutusjärjestelmän vinoumasta. Se ei ota riittävästi huomioon käytännön taitojen taitajia, vaan on liian teoriapainotteinen joillekin nuorille. Joissakin tapauksissa mitään tekemättömyys totuttaa passivisuuteen tai pikemminkin aktiivisuuden puutteeseen.
Mitä tulee ikäihmisiin, jotka ovat työttömiä, mutta vielä työkykyisiä, niin heidän työmotivaationsa on pääsääntöisesti korkealla. Jälleen työnantajat ja yhteiskunta yhteisvoimin – ikäihmisten omien voimainponnistelujen lisäksi - joutuvat kantamaan vastuun näiden ihmisten työllistymisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti