Matti Kassilan täytettyä 90 vuotta, on hänen elokuvauraansa kunnioitettu näyttämällä koko hänen elokuvatuotantonsa lyhytfilmejä myöten Teemalla. Eilen illalla (23.1.2014) oli vuonna 1987 valmistuneen ”Jäähyväiset presidentille” -elokuvan vuoro. Elokuvaa on pidetty kohtuulisen hyvänä filminä. Sanoisin kuitenkin, että Jäähyväiset presidentille on saanut arvostusta ajan kuluessa lisää. Meillä ei ole valmistunut kovin paljoa kilpailukykyisiä jännitysfilmejä. Pääosan esittäjä Hannu Lauri (palkittiin Jussilla) esittää tarjoilija Asko Mertasta, joka haluaa murhata presidentin. Tarmo Mannin presidentti on ilmetty Kekkonen. Manni tavoittelee Kekkosen irtonaisen rempseää tyyliä ja onnistuu varsin hyvin.
Alun ravintolakohtaukset ovat tuttua luontevasti ohjattua Kassilaa. Elokuvaa katsoessa ymmärtää Kassilan vieroksumisen nykyisiä elokuvia kohtaan. Kassilalla on henkilöohjauksen taito. Se on laji, jonka hän hallitsee varsin suvereenisti päinvastoin kuin moni nykyohjaajista. Ei tietoakaan kankeasta replikoinnista. Kassila hallitsee elokuvan toiminnallisen aspektin erinomaisesti. Elokuvan tapahtumasarjassa ei ole kuolleita kohtia. Alun hiukan viipyilevä tyyli on valmistautumista lopun kiihkeää takaa-ajoa varten. Kiinnittäisin erityisesti huomiota poliisin toiminnan luontevaan kuvaamiseen ja nopeaan leikkaamiseen, jolla vauhti ja toiminnan ripeys saadaan tuntumaan aidolta.
Aikanaan elokuvaa kritisoitiin sen epäuskottavuudesta. Murhalla piti olla jokin enemmän tai vähemmän syvällinen tarkoitus. Nykyisin ei ajatella niin, on tapahtunut järjettömän tuntuisia murhia tai joukkomurhia.
Poliittisia murhia on monenlaisia. Olof Palmen murha edustaa sellaista surmatekoa, jossa motiivia ei tiedetä, koska kukaan ei ole tunnustanut rikosta. Voidaan vain arvailla teon syitä. Useimmissa tapauksissa voidaan murhalle tai murhayritykselle löytää selitys: päämies on kohdellut kaltoin jotain ihmisryhmää tai epäonnistunut väitetysti tehtävässään (Anwar Sadat). Sitten on kolmas ryhmä, jossa teon motiivi on irrationaalinen ja murhan tekijä psyykkisesti epätasapainoinen. Viime mainitusta voisi olla esimerkkinä Lee Harvey Oswald, joka halusi epätoivoisesti ”olla jotain” murhan kautta (yritti murhata kenraali Edwin Walkerin ja sitten murhasi Kennedyn).
Asko Mertasen murhasuunnitelma oli ehkä sukua viimeksi mainitulle ryhmälle. Johtajaviha sai mielen pimenemään, viha Mertasen mielessä kasvoi, eikä hän lopulta voinut pidätellä väkivaltaa sisällään.
Vakuuttaako murhaajan motiivi viime kädessä? Mertanen esittää syiksi toimintaansa herravihan, kabinettisikojen käytöksen, rahan vallan. Jokin juju motiiviin olisi ehkä voitu sijoittaa, mutta tällaisenaankin se toimii kohtuullisesti.
Lee Harvey Oswaldin hahmossa olen näkevinäni jotain samaa kuin Mertasessa. Oswaldkin ”harjoitteli” kenraali Walkeriin, joka selvisi nipin napin murhayrityksestä. Molempien luonteenlaatu teki heistä perin yksinäisiä hahmoja.
Jännäri perustuu Pentti Kirstilän komisario Hanhivaara -dekkariin. En ole lukenut kirjaa, mutta nähdäkseni Kassila on kääntänyt poliisin näkökulman murhaajan näkökulmaksi. Kassilan elokuvien vahvoja puolia ovat olleet käsikirjoitukset, joihin hän usein itse kollegojen kanssa on osallistunut. Tämä on tärkeää, sillä Kassilan kuvallinen näkeminen on käsikirjoitukseen osallistumisen kautta varmistanut lopputuloksen. Näin tässäkin elokuvassa.
Näyttelijöiden valinta on käsikirjoituksen lisäksi ratkaiseva seikka elokuvan onnistumisen kannalta. Hannu Lauri tekee vakuuttavan roolisuorituksen henkisesti epätasapainoisena Mertasena. Myös Antti Litja ja Aake Kalliala ovat mainioita poliiseina, samoin Laila Räikkä tyttöystävänä. Kallialan roolisuoritukseen on saatu sävyjä, kun hänestä on tehty pikkuisen rikkiviisas tyyppi, joka yrittää älyttää kollegojaan. Tällä on pystytty rikkomaan poliisien olemukseen helposti liittyvä yksioikoisuus. Kaiken kaikkiaankin Kassilalla on ollut kyky elokuvaurallaan luoda herkullisia sivuosanäyttelijöiden rooleja.
Elokuva ei ollut kassamenestys aikanaan. On vaikea arvioida, mistä moinen johtuu. Yritän kuitenkin arvailla! Ehkä Kassilan lievä näyttämisen halu eräänlainen ylemmyyden tunne, jolla hän halusi kertoa, että näinhän nämä hommat tehdään, on vaikuttanut varsinkin joihinkin kriitikoihin. Mutta tämä on vain spekulaatio. Jossakin esitettiin arvio, että amerikkalaisten toimintaelokuvien virta käynnistyi vasta tämän elokuvan jälkeen ja Kassila ei päässyt näin imuun mukaan. Hän ei myöskään ollut enää muotiohjaaja, vaan jotkut pitivät häntä vanhan ajan rutiiniohjaajana. Vielä toisin esille Kassilan tavan tehdä väkivallasta inhorealistisen vastenmielistä. Ehkä sekin on vaikuttanut. Kuka tietää.
Yhteenvetona sanoisin, että Kassila on ohjannut tämänkin elokuvansa hänelle tunnusomaiseen tapaan huolellisesti yksityiskohtia myöten. Mielestäni aitouden tuntu on läsnä koko ajan. Ilman muuta nostaisin tämä kuvan heti Palmujen, Elokuun ja Tulipunaisen kyyhkysen jälkeen seuraaville sijoille Kassilan elokuvien rankingissa. Ehkä yllättävästikin elokuva on suoraa jatkumoa varhaisvaiheen Radio tekee murron –elokuvalle: sama intensiivinen ote, sama toiminnallisuus, sama vauhti!
Kyllä Kassilan ura kokonaisuudessaan edustaa Suomen elokuvahistorian vaikuttavinta osaamista. Suuressa maailmassa, isolla kielialueella hän olisi ollut tähti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti