Suomessa ollaan syystäkin huolestuneita tuloerojen kasvusta pitkällä aikavälillä. Muutokset ovat onneksi olleet huomattavasti vähäisempiä kuin Yhdysvalloissa, jossa ne ovat muodostuneet dramaattisen suuriksi.
Yhdysvalloissa tuloerojen huippukohdat viimeisten 100 vuoden ajalta osuvat vuosiin 1928 ja 2007. Kumpaisenakin vuonna top 1 prosentti ansaitsi 23-24 prosenttia koko tulokakusta. Merkille pantavaa on, että siekailematon laissez faire -kausi johti molempien ääripisteiden (äärivuosien) jälkeen suureen taloudelliseen romahdukseen. Molemmat talouden taantumat (”The Great Depression” 1930-luvulla ja ”The Great Recession” vuoden 2010 molemmin puolin) olivat pitkäkestoisia talouden aallonpohjia. Loogisesti voidaan päätellä, että tuloerojen räjähdysmäinen kasvu on molemmissa tapauksissa ollut yhteydessä seuranneisiin talouden jyrkkiin syöksykierteisiin.
Vuosien 1928 ja 2007 väliin jää mielenkiintoinen ajanjakso, jolloin USA:ssa kiristettiin verotusta rajusti, jotta olisi vältetty edellä kuvatut talouden kuplamaiset piirteet ja niitä seuranneet romahdukset. Ajanjaksolle 1930-luvulta 1980-luvun alkuun ei osu talouden kuplia (öljykriisikin oli poliittisen päätöksenteon seuraus). Samalla talouden kasvu saavutti ennätystason. ”The Great Prosperity” 1940-luvulta 1970-luvulle perustui tulojen tasaamiseen ja kotitalouksien kukoistukseen. Aikakausi oli keskiluokkaisen amerikkalaisen elämänmuodon kulta-aikaa. Me, jotka seurasimme amerikkalaisia sarjafilmejä (Kolme poikaani, Beaver, Isä tietää kaiken….) 1960-luvulla saimme nähdä väläyksen tästä - toki siloitellusta – patriarkaalisen ydinperheen elämäntavasta. On suuri houkutus päätellä, että kansakunnan menestys oli paljolti tulojen tasa-arvoisen kehittymisen seurausta.
Korkein marginaalivero nousi sodanjälkeisinä vuosina noin 90 prosenttiin (!) ja kesti siinä aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Kannattaa huomioida, että marginaaliveron huippu oli vuonna 1928 vain 25 prosenttia ja vuonna 2007 vain 35 prosenttia. Näyttäisi siis siltä, että matala kovatuloisten verotus on yhteydessä talouden kupliin ja ylikuumenemiseen. Toki verovähennykset estivät verotustason nousun noin ällistyttäviin lukemiin. Joka tapauksessa verot kohosivat yli 50 prosentin suurituloisimmilla.
On ehkä syytä tarkastella muutamin luvuin kehitystä tämän jälkimmäisen laissez faire -kauden aikana 1980-luvulta 2000-luvulle. Kun vuonna 1978 huipputuloinen 1 prosentti ansaitsi 393 000 dollaria ja ja tyypillinen miestyöntekijä 48 000 dollaria niin inflaatiotarkistettuna vuonna 2010 top 1 prosentti tienasi 1 101 000 dollaria ja vastaavasti tyypillinen miestyöntekijä 33 000 dollaria. Palkkakehitys on vaatinut verotuksen selkeän keventämisen, joka näkyi Mitt Romneyn presidentin vaalikampanjassa: hän heitti – varomattomasti puhuessaan - potentiaalisesta kannattajakunnastaan pois ne 47 prosenttia amerikkalaisista, jotka ”elävät muiden varoilla”, so. eivät maksa liittovaltion tuloveroa.
Muutokset varallisuudessa ovat olleet vielä räikeämpiä: varallisuushuipulla 400 ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin 150 miljoonan amerikkalaisen (siis puolet amerikkalaisista) yhteenlaskettu omaisuus varallisuustilaston ”heikommassa” päässä.
Suomalaisesta näkökulmasta luvut tuntuvat uskomattomilta. Ne kuitenkin antavat taustaa käytävälle keskustelulle keskituloisten aseman horjumisesta. Jos meillä tapahtuisi vastaava kehitys kuin Yhdysvalloissa, merkitsisi se todennäköisesti nykymuotoisen hyvinvointiyhteiskunnan romahtamista. Meillä on lukuisia seikkoja, jotka vakauttavat ääripäiden liikkeitä ja hyvä niin. Skandinaavinen järjestelmämme purkaa osan paineista ja hyvänä säilynyt velanottokyky on turvannut pehmeän laskun taantumaan. Oleellinen ero on myös ammattiyhdistysliikkeiden välillä: Yhdysvalloissa se on pääosin aneeminen, mutta Suomessa edelleen mahtitekijä.
Elämme kuitenkin globaalissa markkinataloudessa ja yllä esitetty kehitys projisoituu meillekin tavalla tai toisella. Ainakin paine on kova. Elinkeinoelämän johdossa saattaa olla henkilöitä, jotka näkisivät amerikkalaistyyppisen kehityksen jossain muodossa toivottavana, merkitsisihän se työvoimakustannusten dramaattista pienenemistä.
Tällä hetkellä paine kohdistuu hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen purkamiseen, mutta seuraamus olisi amerikkalaismallinen, koska maksuttomat palvelut tulisivat kansalaisten itsensä maksettaviksi. On suuresti epäiltävää pystyttäisiinkö verorasitusta vastaavasti alentamaan.
Suomen asema suhteellisen korkean elintason maana on perustunut hyvään koulutukseen ja sosiaaliturvaan sekä kilpailukyisiin tuotteisiin + devalvaatiomahdollisuuteen menneinä vuosikymmeninä. Nyt ja tulevaisuudessa keinovalikoima on suppeampi.
Jos emme halua sopeutusta heikompien palkkojen muodossa on meidän ”sopeuduttava yläpäässä”, eli on pystyttävä tuottamaan korkeatasoisia tuotteita ja palveluja työn tuottavuus korkealla säilyttäen. En epäile, etteikö tämä olisi mahdollista, tarvitaan vain asenteiden korjausta.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti