OP-Pohjolan pääekonomisti Reijo Heiskanen nimeää nyt vielä meneillään olevan talouden alakulon lamaksi. Olen hiukan eri mieltä. Heiskanen käyttänee mittarinaan teknisiä lähtökohtia, esimerkiksi sitä, että BKT ei ole vieläkään vuoden 2007 tasolla.
Tarkastellaanpa asiaa historiallisesta näkökulmasta. Otan lähtökohdaksi amerikkalaisen hyvin laajalti käytetyn ”asteikon”. Sen mukaan 1930-luvun lama – sillä iso lama se oli - on nimeltään ”The Great Depression”. Saman ajattelun mukaan kansainvälinen finanssikriisi 2008-2013 on The Great Recession eli suuri taantuma. Nämä sopinevat myös Suomen talouden ahdinkojen nimiksi.
Miksi sitten voitaisiin sanoa 1990-luvun syvää ahdinkoa Suomessa? Minusta siitä voidaan käyttää yksinkertaisesti nimeä ”lama”, sillä tulkintani mukana sen vaikutukset eivät yllä 1930-luvun ”suuren laman” tasolle. Silloinen sosiaaliturva oli vain vaatimaton versio nykyisestä sosiaalisesta turvaverkosta. Ongelmiin joutuneet ihmiset ajautuivat yksiselitteisesti köyhyyteen.
En protestoi, jos 1990-luvun alun lamasta käytetään nimeä ”suuri lama”. Vartia ja Kiander käyttävät klassisessa lamakuvauksessaan vuodelta 1998 jo kirjan otsakkeessa nimeä ”Suuri lama”.
Puhtaasti teknisesti 1990-luvun laman BKT:n aleneva sarja vuosina 1991-1993 (-6,0 prosenttia, -3,5 prosenttia, - 0,8 prosenttia ) on jyrkempi kuin nykyinen taantumakäyrä, joka laski BKT:ta 8,5 prosenttia vuonna 2009. Seuraavina vuosina päästiin jo plussalle. Tilastokeskuksen mukaan BKT kasvoi peräti 3,4 prosenttia vuonna 2010 ja 2,7 prosenttia vuonna 2011. Vuosien 2012-2013 luvut ovat hyvin lähellä nollaa.
Suomen talouteen muodostuu näin W-käyrä (vuoden 2009 jyrkkä pudotus, vuosien 2010-2011 yllättävän nopea toipuminen ja sitten 2012-13 notkahdus ja todennäköisesti vuonna 2014 toteutuva lievä nousu), joka saattaa hämätä pitämään talouden alakuloa pidempänä yhtäjaksoisena ”lamana” kuin mitä ajanjakso ansaitsee.
Lähestyn asiaa hyvin inhimillisistä lähtöasetelmista. Me emme ole olleet läheskään niin syvien tavallista kansalaista koskevien vaikutusten alaisena kuin mitä olimme 1990-luvun alussa. Jo pelkästään silloinen lähes 20 prosentin työttömyys aiheuttaa jyrkän eron nykypäivään. On totta, että lamaa edeltänyt BKT-taso saavutettiin jo vuonna 1996, mutta työttömyysvuori (käytän tätä nimeä, koska työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa vuorta) oli suunnaton ja suli ”pois” 6-7 prosentin tasolle valtakunnallisin luvuin mitattuna vasta vuonna 2007-2008 paradoksaalisesti juuri ennen uutta talouden notkahdusta. Pidän nimenomaan työttömyyttä laman kaikkein kauhistuttavimpana piirteenä, koska sillä on ollut heijastusvaikutuksensa seuraavaan sukupolveen saakka (hyvin lukuisat sosiaaliset ongelmat). Myös yritysten velkavankeus tuhosi monien unelman paremmasta elämästä.
Yhdeksänkymmentäluvun ruokajonoja silloisessa laajuudessaan ei ole nyt nähty eikä liioin väkivaltaa uhkuvaa mielenosoitusta eduskuntatalon edessä. Ihmisten raivo oli lähellä kreikkalaisten tuntoja tänä päivänä. Pankkijärjestelmän osittainen romahtaminen täydentää kuvan.
Nykyisen suuren taantuman vaikutukset työttömyyteen ovat olleet kaikkien asiaan perehtyneiden mielestä yllättävän lievät. Työttömyys on noussut 2-3 prosenttia maksimissaan vuodesta 2007-2008. Ei ole nähtävissä, että työttömyys tästä juurikaan pahenisi. Osa maltillisesta työttömyyskehityksestä johtuu huomattavasta suurten ikäluokkien eläköitymisestä.
Yhdeksänkymmentäluvun laman vaikutus yritysten toimintaan oli tuhoisa. Devalvaatio musersi monen velkaa ottaneen yrityksen talouden 1990-luvun alussa. Tällaista ei voi nyt edes tapahtua, koska valuutta ei voi devalvoitua kuin koko EU:n tasolla. Vuoden 1991 devalvaatiolla oli kaksisuuntainen vaikutus: se paransi suomalaisten tuotteiden kilpailukykyä 1990-luvun puolta väliä lähestyttäessä, mutta toisaalta tuhosi monen yrityksen talouden, jotka ottivat valuuttaluottoja ennen devalvaatiota. Seurasin hyvin läheltä erästä tällaista kujanjuoksua ja näitä tapauksia oli tuhansittain.
Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.
Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen-Rehn halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkoihin. Näistä - paradoksaalista kyllä – Rainer von Fieandtin säästötoimenpiteet 1958 olivat kaikkien järjettömimmät suhteessa talouden periaatteessa hyvään tilaan.
Rehn edustaa tässä ketjussa EU-aikaa ja hänen vaikutuksensa Suomeen ovat olleet korkeintaan välilliset. Itse asiassa Suomen hallitusten (sekä porvari- että sateenkaarihallituksen) toimet ovat olleet suuressa kuvassa melko järkeviä. Hallituksen nyt asettamia sopeutustoimenpiteitä ei pitäisi tiukentaa ennen kuin nähdään nykyisten toimien vaikutukset (edellyttäen, että sovitut toimenpiteet toteutetaan). Muutoin ollaan jatkamassa eilispäivän ”kuristusketjua”. Panikoiminen ei tässä tilanteessa auta ja erityisen kriittisesti on syytä suhtautua niihin puheenvuoroihin, joilla haluttaisiin käyttöön talouden poikki ja pinoon -menettelyt.
Melko yksimielisiä ollaan siitä, että 1990-luvun lama oli kotimaista perua ja 2000-luvun taantuma kansainvälislähtöinen syntymekanisminsa osalta. Lähemmässä tarkastelussa voitaneen huomioida joitakin varauksia. Erityisesti 1980-luvun kovan markan politiikka oli selvästi keskieurooppalaista tuontitavaraa. Muut pärjäsivät paremmin kovan valuuttansa kanssa kuin me. Meillä olisi mahdollisesti toteutunut devalvaatio ilman kovaa markkaakin (devalvaatioiden 10-vuotisykslit!). Myös uusliberaali rahamarkkinoiden vapauttaminen oli 1980-luvun trendi maailmalla. Syytä on kuitenkin muistaa, että Suomi itse kuitenkin päätti soveltaa näitä oppeja talous- ja rahapolitiikassaan.
Tulevaisuuden ennustaminen on sitten oma epäkiitollinen lukunsa. Ollaan tilanteessa, jossa nykyisen suuren taantuman vaikutuksia ei voida vielä nähdä. Olen kuitenkin melko varma tulevasta noususta. Se ei tule olemaan missään tapauksessa vuosien 1994-2008 Euroopan ennätysluokkaa olleen kasvun tasolla, vaan paljon vaatimattomampaa. Voitaisiinko puhua ”uudesta normaalista”, jolloin BKT:n kasvu jää 1-3 prosentin väliin näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Usva on kuitenkin vahva tällä kohtaa: muutoksen suuntaa on vaikea esittää muutoin kuin arvailuna.
Olemme siis siirtymässä uuteen normaaliin, so. pysyvästi matalamman kasvun tasoon. Tällä hetkellä on vaikeaa arvioida saumakohtaa meneillään olevan taantuman ja uuden normaalin välillä.
Mielestäni siis nykyinen – ja koettu - talouden harmaus ei ole missään tapauksessa lama, vaan alkavan alemman kasvu-uran lähtölaukaus. Sitä voidaan reivata ylemmälle tasolle vain kovien ponnistelujen avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti