Suomi osana maailmanjärjestystä (jatko-osa)

 

 

Vuosien ajan Naton kannatus Suomessa pysytteli 20 ja 30 prosentin vaiheilla, kunnes Venäjän mistään piittaamaton hyökkäys Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022 käänsi suomalaisten mielipiteen ”yhdessä yössä” Naton kannalle. Eduskunta oli Natoon liittymisen kannalla murskaavasti 188-8. Huomasin olleeni poliittisesti minulle vieraassa seurassa. Mutta minkäs mahdat!

Maailmanjärjestysten keskinäisessä kilvoittelussa Suomi liittyi peruuttamattoman tuntuisesti länteen ja  tarkemmin USA-johtoiseen maailmanjärjestykseen. Kysymyksessä ei ollut mikään jyrkkä paradigman muutos politiikassa, vaan aiemman kehityksen mukainen johdonmukainen siirtymä läntiseen leiriin ja USA:n liittolaiseksi.

 

Selvää on, että Suomi koetaan Venäjällä nykyisen putinilaisen maailmanjärjestyksen  tarkoittamassa mielessä  joko viholliseksi tai ainakin Naton eteentyönnetyksi  tukikohdaksi, joka tapauksessa uhkaavaksi  Venäjän etuja vaarantavaksi toimijaksi. Voidaan tietysti pohtia vaihtoehtoa, jossa Suomi olisi pysytellyt sotilasliittojen ulkopuolella. Venäjän johto kyseli: ”Miksi liityitte Natoon? Teitä ei olisi uhannut mikään”. Tätä Venäjän johtokaksikko Putin-Lavrov olisi voinut kysyä itseltään. Vai olivatko he kerrankin rehellisiä?

Suomen Natoon liittyminen tapahtui kriittisesti arvioiden hätäisten johtopäätösten seurauksena. Toki pidempi punninta eri vaihtoehtojen välillä olisi johtanut suurella todennäköisyydellä joka tapauksessa nähtyyn  lopputulemaan, mutta rehellisesti arvioiden olisin itse punninnut vielä vaihtoehtoa, jossa Nato-optiota olisi jatkettu sitä täydentäen ja monipuolistaen. Missään tapauksessa  myöskään neutraliteetti ei ole kansainvälisessä politikassa hukattu voimavara, vaikka se koetaan nyt epämuodikkaaksi.

Paljon on spekuloitu, mikä oli presidentti Niinistön perimmäinen kanta Natoon liittymiseen. Jarrutteliko hän? Olen itse ymmärtänyt presidentin kannanmuodostuksen niin, että polku Natoon oli Niinistölle kivinen ja mutkainen. Vasta vaikuttajayksilöiden ja kansan suuren enemmistön kääntyminen Naton kannalle sai hänet luopumaan empimisestään. Olisin itse suonut hänen jatkavan  fundeeraustaan kauemmin Venäjä-politiikan johtotähtenä.

Jos oli Niinistö Nato-prosessin jarrumies, niin sitäkin innokkaampia olivat pääministeri Marin ja tuleva presidentti Alexander Stubb.

Tavataan sanoa, että Suomella on ollut hyvä herraonni. Jää nähtäväksi, miten varovaisen ja viipyilevän  Niinistön korvautuminen rohkealla Alexander Stubbilla muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa. Sisältyykö nykyisen linjaan riskiä (”drooniriskiä”) esim. kilpavarustelussa pärjäämisen/pärjäämättömyyden vuoksi.

Venäjä on osoittautunut raadollisesti ja häikäilemättömästi omista eduistaan kiinni pitäväksi suurvallaksi, joka tavoittelee ekspansiivisesti omaa putinilaista maailmanjärjestystä. Välittömäksi etupiirikseen se lukee entiset neuvostotasavallat ja toissijaisiksi vanhan itäblokin valtiot, mutta laajempiakaan ulottuvuuksia  eli maailmajärjestystavoitteita ei voida ei voida sulkea pois.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdeksänkymmentäluvun suuntaa hakevien maailmanjärjestysten jälkeen geopoliittinen asetelma on vakiintumassa  useamman suurvaltaryhmittymän jakamaksi maailmanjärjestykseksi, jossa haetaan asemia maailman johtajuutta tavoitellen. Uudenlainen kilpailu käydään Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän ja  Euroopan välillä. Kehittyvät valtiot vasta hakevat asemia joko jonkin tahon liittolaisena tai sitten itsenäisenä yhteenliittymänä (vrt. Brics).

Toinen näkemys voisi olla, että geopoliittinen tilanne  kaventuu pikkunäppäräksi ja ambivalentiksi diilipolitiikaksi. Enää maailmanjärjestyksiä ei voida lukea itseään toteuttaviksi suuriksi suunnitelmiksi.