TV-väittely vuonna nolla

Hesarissa oli arvostelu Netflixillä katsottavissa olevasta Best of Enemies -dokumentista. Tämä amerikkalainen dokumentti kertoo vuoden 1968 republikaanien (Miami) ja demokraattien (Chicago) puoluekokouksien yhteydessä käydystä TV-väittelystä Gore Vidalin (demokraatti) ja William F. Buckleyn (republikaani) välillä. Kokouksissa valittiin kummankin puolueen presidenttiehdokkaat. Katsoin itsekin historian miehen silmin dokumentin. Seuraavassa oma näkemykseni.

Väittelyt oli rakennettu uudella tavalla. Juontaja pysyi taustalla ja väittelijät jätettiin repimään toisiaan kahden kesken. Poliittinen ilmapiiri oli äärimmäisen kiihkeä, ja Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset yltyivät väkivaltaisiksi taisteluiksi erityisesti demokraattien kokouksen yhteydessä. Muistan henkilökohtaisestikin nuo valintakokoukset silmittömän väkivallan näyttämöinä. Elettiin aikaa, jolloin TV:n nopeus tiedonvälityksessä nousi ylivoimaiseen asemaan, vaikka ei tietenkään yltänyt tämän päivän tasolle.

Ajan kiihkeys heijastui Vidalin ja Buckleyn väittelyssä, jossa ei voinut odottaa yksimielisyyttä oikeastaan missään asiassa. Väittely ennakoi tulevaa: tänään melkein mikä tai kuka tahansa voidaan kyseenalaistaa.

Ja tuolloin sentään elettiin aikaa, jolloin dokumentin mukaan 90 prosenttia kansalaisista luotti uutisiin. Nyt ei päästä lähellekään moista. Monet katsovat uutiset tietoisen vääristelyn lähteeksi.

Ketä olivat väittelyn osapuolet? William F. Buckleyn (k. 2008) sivuutin amerikkalaisen nykykonservatismin syntyä koskeneiden kirjoitusteni yhteydessä, mutta monien mielestä hän on pitkän linjan konservatismin guruna täysin ohittamaton. Hänet tunnetaan National Review -aikakauslehden perustajana ja pitkäikäisen (33 vuotta!) ”Firing Line” -TV-ohjelman isäntänä.

Gore Vidal (k. 2012) oli kirjailija, esseisti, poleemikko ja mediajulkkis, joka oli säännöllinen vieras yhteiskunnallisissa ja poliittisissa TV-ohjelmissa. Tuotteliaan kirjailijan aiheina olivat toistuvasti sukupuoli-identiteetti ja transseksuaalisuus. Vidal opittiin tuntemaan särmikkäänä persoonana, joka piirre varmaankin esti häntä menestymästä politiikan kentällä. Hän oli pesunkestävä liberaali.

Molemmat pyrkivät myös politiikkaan päättäjiksi, mutta valinta ei kohdistunut kumpaankaan. Äly ja itsekorostus eivät näyttäneet vetoavan riittävästi äänestäjiin. Kannattajien lisäksi parivaljakolla oli myös paljon vastustajia.

TV-väittelyn idea tuli ABC-kanavalta, joka joutui taistelemaan isoisia (NBC ja CBS) vastaan katsojien ajankäytöstä. Päätettiin tiivistää puoluekokousten käsittely – suurten kustannusten välttämiseksi - kahden älykön väliseksi taisteluksi. ABC onnistui tempauksessaan ja 10 väittelyn sarja käytiin tiiviiseen tahtiin erinomaisilla katsojaluvuilla.

ABC:n sarjasta tuli TV-väittelyiden klassikko. Tuon tapahtuman jälkeen TV-debatti on ollut elimellinen osa amerikkalaista TV-tarjontaa ja on käytössä tietenkin kaikkialla maailmassa, jossa sanavapaus näyttelee edes jonkinlaista osaa. Viime vuosien TV-väittelyt ovat kiihtyneet usein toisen osapuolen päälle puhumiseen ja suoranaiseen huutamiseen. Tässäkin pahassa Buckley ja Gore antoivat osviittoja tulevasta. He olivat avoimesti toistensa vihamiehiä.

Väistämättä tuli mieleen, miten näiden kyvykkäiden ihmisten henkisiä voimavaroja olisi tarvittu niiden suunnattomien ongelmien ratkaisemiseen, jotka tuolloin vuonna 1968 olivat esillä. Mutta eihän siinä olisi ollut säpinää, vaan tylsää kompromissien etsintää. Itse asiassa nämä miehet eivät olisi kyenneet siihen.

Väittelyt tulivat kuuluisiksi myös yhdeksännessä kohtaamisessa tapahtuneesta Buckleyn täydellisestä hiiltymisestä. Hän uhkasi nyrkki pystyssä kansanomaisesti sanottuna ”vetää turpiin” vastaväittäjäänsä. Molemmat syyttivät toisiaan fasistiksi. Väittelyn ylikierrokset jäivät vaivaamaan suunnattomasti varsinkin hermonsa menettänyttä Buckleytä ja hän yritti selittää tapahtumaa myöhemmin esseessään, joka vain poiki lisäongelmia miesten väliin, kun kiistoista kehkeytyi kolmevuotinen oikeusprosessi.

Tässä ei ole tarkoitus käydä väittelyiden sisältöjä tarkemmin läpi. Ymmärrettävää on, että Vietnamin sota ja konservatismin ja liberalismin keskinäinen suhde olivat avainaiheita. Kokonaisarviota on senkin takia mahdoton esittää, että 1,5 tunnin dokumenttiin sisältyi vain katkelmia väittelyistä.

Jotain suuresti minua vaivaavaa dokumentista jäi mieleen. Ehkä parhaiten tämän toi esille Vidal kymmenennessä kohtaamisessa, kun hän sanoi turhautuneena, että keskustelut (tai pikemminkin päälle puhumiset) olivat olleet hölynpölyä ja aivan liian paljon henkilökohtaisuuksiin menevien solvausten varassa. Olen täsmälleen samaa mieltä.

Tästä tullaankin tällaisten väittelyiden kipukohtaan. Niistä tehdään kliinisiä älyllisiä mittelöitä, todellisia henkien taisteluja ilman, että substanssi nousee pääosaan. Tietenkin on niin, että katsojien mielestä sisältö on helposti ”sitä tylsää samaa” ja halutaan seurata henkien taistelua, todellista älyllistä ilotulitusta. Katsojat päättävät!

:::::::::::::::::::::::::::::

Väittelyjen luonne on nykyisin suorassa yhteydessä politiikan polarisoitumiseen. Vastakkainasettelun kasvaessa yhteisen sisällön tarve näyttää vähenevän. Jäljelle jää huudon ja mekastuksen lisääntyminen ja tosiasioihin perustuvan argumentoinnin sivuuttaminen. Onneksi Suomessa ei olla vielä näin pitkällä. Meillä pystytään ehkä kaikkien kiihkeimpiä väittelyjä lukuun ottamatta asialliseen keskusteluun demokraattisia pelisääntöjä kunnioittaen.

Onko Vidalin ja Buckleyn sanankäytössä yhteyksiä tämän päivän presidentinvaalikampanjaan ja varsinkin Donald Trumpin käytökseen? Voidaan spekuloida, että Trumpin yksinpuhelujen ja möläytysten vaihtuessa ”dialogiin” hänen vastustajansa kanssa, voidaan nähdä ja kuulla samantyyppistä sanan säilää kuin lähes 50 vuotta sitten. Vai voidaanko? Sanavalmiin älyn säihke voi jäädä kokematta. Eri asia on, jos Clintonin tai Trumpin hermot eivät pidä ja tilanne karkaa käsistä.

Vidal oli hölynpölyviittauksessaan oikeassa: kaikesta hälystä huolimatta historian ensimmäinen väittely(sarja) liikkui pinnassa. Kumpikin pyrki dominoimaan keskustelua ja ivallisesti toisen alistamiseen, jossa ei todellakaan äly viettänyt juhliaan. Pikemminkin voisi syyttää kumpaakin osapuolta älyllisten voimavarojensa väärinkäytöstä.

::::::::::::::::::::

Dokumentin lopussa oli välähdys Charlie Rosen talk shown jaksosta vuodelta 2006, jossa vieraana oli iäkäs William F. Buckley. Entinen himoväittelijä totesi levollisesti olevansa kyllästynyt elämään (tired of life). Hänellä oli vielä kaksi vuotta elinaikaa jäljellä, mutta hän oli valmis.