Bengt Holmströmin teesit työttömyyden torjumiseksi

Bengt Holmström on käynyt valistamassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaa talouden hoidosta Nobel-voittajan auktoriteetilla. Holmström on ekonomisti, mutta seuraavassa yritän valottaa Holmströmin sanomaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Lehtitietojen mukaan Holmström ”vapauttaisi palkoista sopimisen Suomessa kokonaan” (HS 26.11.2016). Suomen työttömyysasteen korkeutta (Tilastokeskuksen mukaan lokakuussa 8,1 prosenttia) hän pitää seurauksena keskitetysti sovituista palkoista.

Hän lanseeraa käsitteen työn tasa-arvo, jonka hän priorisoi taloudellisen tasa-arvon (palkkojen sopiminen keskitetysti) yläpuolelle. Ymmärrän niin, että työn jakautuminen - palkkatasosta välittämättä - mahdollisimman monille on tärkeämpi tavoite kuin palkka, joka ei määräydy markkinoilla vaan ”yhdessä sovitusti”. En kiistä, etteikö markkinoilla määräytyvä palkka toisi lisää työpaikkoja jonkin verran, mutta kyllä se samalla merkitsee sitä, että suuri osa työvoimasta menettää palkastaan (ja osa saattaa hyötyä saadessaan korkeampaa palkkaa). Holmström laskee sen varaan, että - oletusehtoisesti - aleneva työttömyys ja parempi työllisyysaste johtaa jonkinasteiseen työnantajien palkkakilpailuun, joka puolestaan huolehtii siitä, että palkat eivät laske. Ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät suju.

Ensinnä on syytä kajota työttömyysprosenttiin. Kun Suomessa oli 1994-2008 yhteen putkeen 14 lihavaa vuotta (bkt:n kasvu keskimäärin hiukan alle neljän prosentin), päädyttiin työttömyydessä vuonna 2008 hieman alle kuuteen prosenttiin. Se kuvannee melko vaatimattomaksi jäävää ”täystyöllisyysastetta”. Tarkoitan tällä sitä, että työvoimapulaa kuuden prosentin tasolla alkaa ilmetä useammalla alalla. Tuo raja ei ole toivottoman kaukana edes tänään, vaikka puhutaankin massatyöttömyydestä. On paljon mahdollista, että palkka-alen avulla työttömyydessä päästään viiden prosentin vaiheille, ja samaan aikaan työllisyysaste nousee reilusti yli 70 prosenttiin.

On kuitenkin syytä muistaa tuoreen OECD:n raportin kertoma: lähes viisi kuudesta irtisanotusta löytää uuden työn vuoden sisällä. Vain Ruotsi yltää verrattavissa olevista OECD-maista samaan.

Holmström ei puutu todennäköisiin ikäviin seuraamuksiin, jotka aiheutuvat siitä, että palkkoja ei sovita keskitetysti (liittokohtaisesti tai keskusjärjestöjen kesken). Hän lähtee siitä, että markkinoilla on edes jonkinnäköinen kuva siitä, millä palkkatasolla voi elää. Epäilen vahvasti, että tätä inhimillistä näkökulmaa ei löydy. Sen sijaan epäilen, että seurauksena siitä, että ei ole mitään keskitettyä sopimista, on Yhdysvalloissa näkyvä tilanne, jossa varsinkin teollisuuden palkkatasoon on kohdistunut vuosikymmenien aikana kova alenemistrendi.

Kun teollisuustyö on loppunut, on se korvattu esim. 2-3 palvelualan työpaikalla, joiden palkkataso ei kuitenkaan yllä läheskään teollisuustyöpaikkojen palkkojen tasolle. Työttömyys on kyllä alhaalla, mutta toimeentulo kärsinyt pahasti. Osa on lopettanut kokonaan työnhaun, jota kuvastaa hämmentävän alhainen työllisyysaste, paljon alhaisempi kuin Suomessa. Pettymys on ollut valtava entisillä duunareilla ja juuri tämä sai aikaan Trump-kumouksen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että muutosta työläisten osalta parempaan suuntaan olisi tapahtumassa. Siitä pitää vallitsevan järjestelmän logiikka huolen.

HS:ssä Holmström toteaa, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD toteaa tuoreessa raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström toteaa, maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki: seurauksena on ollut yhteiskunnallista kapinointia.

Tärkein keino torjua työttömyyttä on taloudellisen kasvun aikaansaaminen. Olemme orastavan kasvun kynnyksellä vihdoin ja tämä ei ole toiveajattelua. Mihinkään neljän prosentin vuosikymmenen kestävään kasvuun ei ole mahdollisuutta, mutta tasainen kaksi prosenttia on realismia.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.