Olipa kerran pikkupoika, joka kävi kansakoulun, oppikoulun, lukion ja lopulta suoritti tutkinnon yliopistossa. Kuvitelma oli, että ihmiset kasvavat ja sivistyvät systemaattisesti. Tärkeä vuosikymmen oli 1960-luku. Silloin tuntui, että oli päästy eroon sota-ajan sääntelystä ja elämä avautui ulospäin. Kiinnostuttiin muusta maailmasta ja kantaa otettiin maailman tapahtumiin, vaikka jo varttunut pikkupoika ei voinutkaan väittää olleensa aktiivisimmasta päästä. Oli ylevä tunne, että maailmanparannukselle oli sijaa. Sen pituinen se.
No, ei tämä satu ollut, mutta mielikuvissa sadunhohtoista.
En yritäkään väittää, että kaikki kehitys oli lineaarista etenemistä kohti parempaa. Tuli vastoinkäymisiä, mutta sivistystehtävä laajeni. Luulen, että suurten ikäluokkien murtautuminen ensin oppikouluun 1960-luvun vaihteessa (minä muiden mukana) ja sitten yliopistoon 1970-luvun vaihteen molemmin puolin (minä muiden mukana) loi tunteen, että oli saavutettu yhteiskunnallisessa kehityksessä taso, josta voitiin rauhassa jatkaa järkiperäistä etenemistä.
Varmaankin idealisoin tuota aikaa, mutta jos edes osa tunteestani pitää paikkansa niin hyvä! Sananvapautta opittiin arvostamaan, joskin kritiikki oli myös kovaa. Ilman kritiikkiä ei ole edistystä!
Niin, edistys ja kehitys, siinäpä kaksi sanaa, jotka iskostuivat mieleen. Asiat etenivät junan tavoin: ensin opiskelu ja sitten työelämä. Ja työelämän kynnyksen yli pääsi silloin vaivattomasti. Elämä eteni lineaarisesti: opiskelut, työpaikka, perhe….
Kuinka kauaksi olemmekaan edenneet noista päivistä. Olen miettinyt kuinka massiivinen sivistystehtävä, jonka yhteiskunta on ottanut, on alettu asettaa kyseenalaiseksi. Syynä ovat varmaankin monet turhaumat jotka ovat salakavalasti nousseet pintaan: maailman houkutukset ovat keskeyttäneet monen opinnot, opiskelu ei olekaan johtanut työpaikkaan, massatyöttömyys on iskenyt pariinkin otteeseen lähimenneisyydessä. Suoraan sanoen moni on asettanut kyseenalaiseksi lineaarisen etenemisen kohti parempaa tulevaisuutta. Saatoin olla naiivi odotuksissani, mutta niin oli moni muukin.
Maapalloistuminen ja teknologinen kehitys sopii kerkeimmille ja henkisesti liikkuvimmille, mutta kaikki eivät omaksu asioita samalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan yhtenäiskulttuuri on alkanut pahasti hämärtyä. Ihmisten arvot ja tavoitteet ovat eriytyneet, tuloerot painavat päälle.
Kuulun niihin onnekkaisiin, joiden työssäolo osui välille 1970-luku – 2010-luku. Se oli suurta palkkatyön juhlaa, ja miksei myös yrittäjyyden hienoa aikaa, vaikka valitus yrittämisen esteistä on ollut päällä jatkuvasti.
Nyt epävarmassa maailmassa säännöllinen työ ja oppimisen tärkeys yhä useammin tunnutaan asetettavan kyseenalaiseksi, ei tosin niin ehdottomasti, etteikö suurin osa ihmisistä edelleen etenisi asteittain kohti suhteellisen vakaata tulevaisuutta.
Demokratia-kehitys on monen muun asian ohella asetettu kyseenalaiseksi. Juuri demokratia oli se hallitsemisen muoto, jota arvostettiin muutama vuosikymmen sitten. Nyt autoritäärisyys voittaa alaa ja demokratia pahimmillaan osoittautuu riiteleväksi ja tehottomaksi. Moni kansalainen ajattelee, että tulisi valistunut itsevaltias ja löisi nyrkin pöytään. En ole saanut tartuntaa tästä ajattelusta.
Pettynein ole ollut sivistyksen kyseenalaistamisesta. Tätä kirjoitettaessa Donald Trump on rikkonut kaikki sopivaisuuden rajat vaalikamppailussa ja tullut valituksi presidentiksi. On ollut hätkähdyttävää verrata tätä aikaa johonkin aikaisempaan. Olenko putoamassa kärryiltä? Ehkä tähän aikaan kuuluu se, että saa puhua, mitä sylki suuhun tuo. Mitä Iso Trump edellä sitä pienet trumpit perässä! Tämä trendi on alkanut tarttua myös suomalaisiin populistisiin mielipidejohtajiin.
Trump menestyi internetin avulla. Viha kanavoitui ilman mitään häpyä kannattajille. Populistille netti on korvaamaton väline. Trumpin menestys toimii pikkutrumpien ohjenuorana.
Hämmentää, kun hyvät tavat joutuvat naurunalaiseksi. Eliitti - jota itsekin olen arvostellut (ja johon joku saattaa arvioida meikäläisenkin kuuluvan) - on ollut kritiikin ja itsekritiikin kohteena. Valehdella saa ja kiinni saa jäädä valheesta. Sehän ei merkitse mitään, kunhan muistaa olla aito kansanmies tai – nainen. Väitteille ”totuudenjälkeisestä ajasta” löytyy perusteita.
Polarisoituminen on saavuttanut aivan uuden tason. Kuilu eliitin ja tavallisen kansan välillä on kasvanut aivan sfääreihin tai niin ainakin kuvitellaan. Sivistyssanat asetetaan kyseenalaiseksi ja kiroilu on sosiaalisesti hyväksyttävää, jos siltä tuntuu. Yleensäkin omien tuntemusten esille tuominen ilman sivistyksen suodattavaa pintakerrosta on nyt valttia. Saa osoittaa olevansa moukka, sitä jopa arvostetaan. Puhua pitää yksinkertaisesti, se koetaan selkeäksi.
No, ei tilanne yleisesti aivan näin huono ole, mutta yleissivistyksen asettamia hyvien tapojen reunoja kyllä koetellaan. Halutaan tietää, missä kulkee raja ja halutaan muuttaa rajaa! Pikkutrumpit kertovat, kuinka saa sanoa suoraan ihan mitä vaan.
Ennen vanhaan oli arvossa periaate, että ensin sanotaan, mitä tehdään ja sitten tehdään, mitä on sanottu. Nyt voi uudessa kulttuurissa sanoa yhtä ja tehdä toista. Tärkeileviä virkamiehiä ja poliitikkoja katsotaan pitkin nenänvartta. Moni aivan tosissaan vuosikymmeniä pakertanut virkamies saa huomata joutuneensa vähättelyn kohteeksi. Sanotaan kuin aasille, että jos tuon jaksat, niin kyllä sinä jaksat tämänkin.
Rinnan edellä kuvatun kanssa kulkee nurkkakuntaisuuskehitys. Kaikki vieras on torjuttavaa: ei tarvita teknologisen kehityksen ahdistavan kokemuksen lisäksi enää ulkomaalaisia – eikä varsinkaan etnisen vähemmistön edustajia – sotkemaan asioita: onneksi nyt saa sanoa päin naamaa…. No, ei nyt sentään, kyllä rapsut tulevat holtittomista puheista. Oleellista on kuitenkin pistää hanttiin, taistellaan omatekoisen sananvapauden puolesta.
Yhdysvaltain presidentinvaali johdatteli kulttuuriin, jossa Esko Ahon sanoin ”totuus on täysin suhteellista”. Oikein on se, miltä tuntuu, argumentoida ei tarvitse.
Kehitys kehittyy ristiin: toivotaan, että tulisi auktoriteetti pistämään pelin poikki, mutta samaan aikaan vaaditaan vapautta sanoa, mitä mieleen juolahtaa. Ristiriita vallitsee, koska autoritäärisen hallinnon vallitessa sananvapautta räikeästi rajoitetaan.
Nyt ylpeillään sillä, että ”luin kirjan viimeksi, kun olin pikkupoika”. Lukemisharrastuksen rajallisuus ennakoi väheksyttyä sivistystä, moitittavaa elitistisyyttä ja turhanaikaista hienostelua. Kansanmiehet ja naiset osaavat asiat vaistonvaraisesti, elämässä ei tarvita käyttöopasta.
Sivistyksen teflonpintaa on naarmutettava. Se koetaan, jos ei suoraan niin kautta rantain, todellisesta elämästä vieroittavaksi. ”Parempi tietäminen” on vastustettavaa ja siihen liitetään ylimielisyys tavallista fiksua kansaa kohtaan. Kirjaviisaat ovat oma rotunsa.
Kun tässä sivistymättömyyden ihailutrendissä on edetty tarpeeksi pitkälle, esiintymislavalle astuvat älypääopportunistit – kuinkas muuten - jotka selittävät, että kehitys on aivan luonnollinen siitä ja siitä johtuen. Minusta tässä ei ole mitään luonnollista.
Trumpista on tullut uuden sananvapauden apostoli. Ison Trumpin perässä kulkee pikkutrump, Laura Huhtasaari, joka ilmoittaa ihaillen, että Trump antoi ”poliittiselle korrektiudelle turpaan”. Yhtäkkiä kaikki se, mitä pidin arvossa koulupoikana onkin naurettavaa hyvätapaisuutta, joka ei sovi nykymaailmaan. Turhaan kävi poika kouluja. Sen pituinen se.
Kaikki tuo edellä kuvattu mielletään populismiksi, josta voidaan olla ylpeitä. Luulenpa, että moni ajatteleva populisti katsoo kummissaan, mihin heidän alun perin hienoa populismiaan ollaan oikein viemässä.
Minulla on kauhea tunne, tunne, jota en uskonut tuntevani: tunnen olevani valistuneempi kuin nämä pikkutrumpit. Olenko siis ylemmyydentuntoinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti