Elämmekö totuutta edeltävää vai sen jälkeistä aikaa?

Helsingin Sanomien jutussaan ”Yhden maailman loppu…. ja toisen maailman alku” (HS 13.11.29016) Heikki Aittokoski tasapainoilee vanhan liberaalin demokratian ja "uuden demokratian” (joka voi olla melkein mitä tahansa, vaikka autoritääristä populismia) välillä. Hän tosiaan katsoo demokratian toteutuneet Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, mitä nyt ”tyylipisteet on eri asia”. Sanoisin, että koko Aittokosken pitkä kirjoitus haiskahtaa näkemykseltään opportunistiselta: hän haluaa katsella, miten "uusi demokratia" menestyy ja sitten tehdä ratkaisunsa. Vanhan demokratian periaatteellisuus on vanhanaikaista, nyt asiat tehdään siltä kuin tässä ja nyt tuntuu!

Aittokoski on omaksunut muodikkaan näkemyksen varhain. Miksi? En näe oikein muuta mahdollisuutta, kuin että hän haluaa varmistaa selustansa. Hän ”pehmoarvostelee” oikeistolaisia näkemyksiä sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa, mutta varoo visusti tuomitsemasta mitään oikeistopopulistista virtausta. Voihan olla, että nämä ovat ”oikeassa” ja ottavat vallan kyvyttömiltä liberaaleilta demokratioilta.

Yhtäkkiä vanhat tavallisen fiksut poliitikot kuulostavat naurattavan vanhanaikaisilta: parasta siis, kun puolisalaa ihailee ”autoritäärejä” tai ainakin puolisalaa kätkee heihin kohdistuvan arvostelun. Onnittelen tästä periaatteettomuudesta. Meikäläinen sukupuuttoon kuoleva dinosaurus yrittää vanhanaikaisuudessaan vielä taistella joidenkin liberaalin demokratian arvojen puolesta.

Puhutaan ”totuudenjälkeisestä ajasta”, jolla viitataan Donald Trumpin käyttöön ottamiin valheellisiin tai mitä sylki suuhun tuo -lausahduksiin vaalikampanjan aikana. Uusi kulttuuri suosii epätotuuksia. Aittokoski puhuu tunteista ja ”suoranaisista valheista”, kun taas Tommi Uschanov saman Hesarin artikkelissaan ”Sosialismi ja pari muuta asiaa , joita et ehkä tullut ajatelleeksi” puhuu Trumpista ”mitä sylki suuhun tuo” -periaatteen edustajana torjuen jyrkästi, että kysymys olisi valheista. Mitäpä, jos esitän kompromissina, että kysymys oli ”mitä sylki suuhun tuo -epätotuuksista”.

Ja kas kummaa: Timo Soini on harrastanut aktiivisesti Trumpia mukailevaa lausuntojen antamista varsinkin vaalien jälkeen, laskien ilmeisesti sen varaan, että jytkyä voidaan taas ruveta hahmottelemaan. Eteneehän populismi Euroopassa ja onhan korrektius saanut nenilleen.

Aittokoski haluaa lanseerata ”totuuden jälkeisen ajan” sijaan uuden iskulauseen ”totuutta edeltävä aika”. Viime mainitulla Aittokoski viittaa ”uuteen totuuteen”, jonka mukaan ”kansainvälisten rakenteiden nakertaminen on kannattavaa bisnestä, hyvä diili - siis politiikassa”. Tämän mukaan emme siis elänetkään kohtuullisen rehellistä totuuden aikaa ennen Trumpia, vaan Trump vapautti meissä – vanhan aikansa eläneen totuuden sijaan - uuden totuuden, jossa sanotaan ”aidosti”, miltä tuntuu. Varovaisena miehenä Aittokoski pitää yllä kahta vaihtoehtoista näkemystä: 1) ”On halpahintaista tuomiopäivän maalailua julistaa Trumpin vaalivoiton ja brexitin yhdistelmä maailmanlopuksi” ja 2) ”Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että Yhdysvalloilla ja Euroopalla on edessään vaikeita vuosia”.

En usko, että kovinkaan moni on julistanut maailmanloppua, mutta suurta huolta tunnetaan, kun epävarmuus on joka päivä läsnä. Entä mitä ovat vaikeat vuodet? Nyt tullaankin mielenkiitoiseen teemaan, kun viitataan ainakin osin turvallisuuspolitiikkaan (sitä mainitsematta). Aittokoski liittyy niihin, joiden mielestä oma apu on paras apu. Hän siteeraa Suomenlinnan Kuninkaanportin tekstiä: ”Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun”. Olen pannut hämmästyneenä merkille muutoksen, jossa oman puolustuksen merkitys kasvaa aivan silmissä (Trumpin puheiden seurauksena?). Mitä pahaa tässä on? Ei mitään tietenkään, olen itse ollut tällä liittoutumattomuuden ja oman puolustuksen vahvistamisen kannalla jo pitkään. Mutta se, että armeijan piiristä löytyy henkilöitä, jotka nyt todistavat, että Naton viides artikla ei merkitse avunannon automaatiota (joka alunperinkin on ollut selviö niille, jotka ovat viitsineet tutustua ao. tekstiin) on tervettä ajattelua. Somesta voi päätellä, että huomattava osa Natoon liittymisen kannattajista on uskonut sokeasti ”viidennen artiklan automaatioon”. Yksinkertaistanko asioita? Varmaankin, sillä tulevaisuus on hämärän peitossa, mutta jos turvallisuuspolitiikassa diplomatian keinot ja oma puolustus ovat nosteessa olen ”mukana”.

Aittokoski viittaa tuuleen haisteluun: meillä tulisi huomata, että nyt on voittamassa alaa ”terve” itsekkyys, oman edun ajaminen ja ”pitää selvitä omillaan” -ajattelu.

Historiasta olemme oppineet, että muutosta ounasteltaessa hakeudutaan asemiin siltä varalta, jos uusi poliittinen kulttuuri lyö läpi. Varsinkin 1930-luvulla tällaiset siirtymät olivat aivan yleisiä. Miten nyt määrittäisin tämän uuden houkuttelevan poliittisen kulttuurin? Määrittelisin sen ”sitä on, miltä tuntuu -populismiksi”.

:::::::::::::::::::

Mielenkiinnolla odotin, miten Paul Krugman reagoi vaalitulokseen New York Timesin kolumnissaan. No, odotetusti! Krugmanin kysymys kuuluu: ”So what do we do now?” Pelkistetysti hän toteaa, että muistakaamme, että vaalit määrittävät sen, ”kuka saa vallan, ei sitä, kuka tarjoaa totuuden”.

On paljon mahdollista, että taas kerran liioitellaan juuri tapahtunutta tai tapahtuvaa nationalismin ja autoritäärisen populismin nousua. Liberaalilla demokratialla on paitsi ansiokas historia niin myös kova kannatus tämän päivän politiikassa. Olen optimisti: ihmiset laajamittaisemmin tuskin haluavat lähteä kokeilemaan uutta ja ihmeellistä itseensäkäpertyvän nurkkakuntaisuuden agendaa, vaikka populisteille joudutaankin antamaan periksi hieman joissakin toisarvoisissa kysymyksissä.