Yle Fem -kanavalta tuli mainio dokumentti Noam Chomskysta. Käsitin että dokumentti oli eräänlainen testamentti 87-vuotiaalta kielitieteilijältä, aktivistilta ja yhteiskuntafilosofilta (+ vaikka mitä). Hän oli viittausindeksien mukaan yhdessä vaiheessa – 1993-2000 - elossa olevista tiedemiehistä eniten viitattu. Dokumentin vaikuttava nimi on ”Requiem for the American Dream” (2015). Se oli todellakin sielunmessu ”edesmenneelle” amerikkalaiselle unelmalle, mutta samalla toiveikas muistutus, että aktivoimalla itsemme ja toisemme voidaan käänne kehityksessä saada aikaiseksi. Jotenkin minulle tuli mieleen Bernie Sandersin vaalikampanja, jossa hän nostatti esiin niitä teemoja, joita Chomsky on korostanut, tosin Sandersia älyllisemmin.
Päällimmäisenä Chomsky tuo mieleeni Vietnamin sodan vastaisen aktivistin 1960-luvulta. Toki se antaa vain kalpean kuvan hänen vaikuttavuudestaan. En käsittele hänen mahtavaa uraansa kielitieteilijänä, vaan dokumentin suodattama yhteiskuntafilosofina, jonka ajatus on edelleen veitsen terävä. Yhtymäkohdat tämän päivän poliittiseen taisteluun ovat ilmeiset enkä malta olla viittaamatta meneillään olevaan presidentinvaalitaisteluun Chomskyn tarjoaman historian juurihoidon pohjalta.
Chomsky määrittää amerikkalaisen unelman pelkistetysti mahdollisuudeksi luokkanousuun (säällinen palkka, oma asunto, lasten koulutuksen kustantaminen……), joka nyt on hyvin usein estynyt. Koko dokumentti on oikeastaan erittelyä ja pohjustusta sille, miksi unelman saavuttaminen on niin vaikeaa nykyisin.
Toinen merkittävä teema on demokratian toteuttamismahdollisuudet olosuhteissa, joissa varallisuus ja valta ovat keskittyneet samoihin käsiin. Chomsky vertaa nykytilannetta 1930-lukuun ja päätyy kannalle, jossa toive paremmasta on nyt hatarammalla pohjalla kuin 80 vuotta sitten. Tämä johtuu tällä hetkellä vallitsevista historian suurimmista tuloeroista. Ero johtuu superrikkaiden määrästä: prosentin kymmenesosa kahmii tuloista jättiosan. Jo Adam Smith kuvasi tätä epätoivottavaa ilmiötä. Smithin aikaan nykyajan superrikkaiden tilalla olivat kauppiaat ja teollisuusmiehet.
Valtaisat tuloerot vahingoittavat demokratian toteutumista. Suuret puolueet ovat suuryhtiöiden talutusnuorassa, koska ne eivät selviä ilman lahjoituksia kasvavista vaalimenoista. Chomsky ei dokumentissa mainitse Bernie Sandersia (jota hän on myönteisesti arvioinut muissa yhteyksissä), jonka tapa kerätä nimellisiä summia tavallisilta kannattajilta onnistui mainiosti. Sanders osoitti, että kunnon kampanja voidaan viedä läpi ilman riippuvuutta suuryrityksistä.
Chomsky valaisee mainiosti ikuisen tuntuista ristiriitaa tavallisen kansan vapaus- ja demokratiatarpeiden sekä eliitin valtapyrkimysten välillä. James Madison (presidenttinä 1809-1817), ”Yhdysvaltain perustuslain isä” kannatti demokratiaa , mutta huolehti siitä, että valta keskitettiin rikkaille. Vaurauden katsottiin merkitsevän vastuullisuutta. Niinpä senaatin jäseniä ei valittu suoralla kansanvaalilla, vaan sinne valikoitui omistavan luokan asiaa ajavia henkilöitä. Madison: ”vauras vähemmistö tarvitsee suojelua enemmistöä vastaan”. Madisonin mukaan, jos jokaisella olisi yksi ääni, ”voisi köyhä enemmistö järjestäytyä ja riistää rikkailta omaisuuden”. Jo Aristoteles pohti tätä samaa ongelmaa ja päätyi kannattamaan epätasa-arvon vähentämistä. Ikuinen kysymys siis kuuluu: vähennetäänkö epätasa-arvoa vai vähennetäänkö demokratiaa.
Kun tultiin 1960-luvulle näytti siltä, että demokratia eteni huomattavin harppauksin: osallistuttiin politiikkaan, toimittiin aktiivisesti ja lisättiin yhteiskunnallista tietoisuutta. ”Aristotelelainen” epätasa-arvon vähentäminen näytti pääsevän niskan päälle. Chomsky epäsuorasti vapauttaa Richard Nixonin patavanhoillisen presidentin maineesta. Tosiasiassa Nixon edusti ”New Deal -presidenttejä”. Hänen aikanaan tulivat voimaan kuluttajasuojalaki, työsuojelulaki ja perustettiin ympäristönsuojeluvirasto. Kuitenkin vastaisku odotti: eliitissä uudistukset herättivät pelkoa. Chomsky itse mukana olleena ”kuuskytlukulaisena” hämmästyi uudistusten vastustuksen ärhäkkyyttä. Nixonin aikana – Nixonista riippumatta - kehittyi voimakas vastaisku tasa-arvoliikehdintää vastaan.
Demokratian kannattajien eturyhmät piti saada passivoitumaan: nuoret ottivat liikaa vapauksia! Demokratian vastustajat eivät nähneet elinkeinoelämää eturyhmänä, vaan ”kansallisena etuna”. Varoitettiin, että elinkeinoelämän ote yhteiskunnasta oli kirpoamassa. Taktisesti eliitti ja elinkenoelämä lähtivät siitä, että kansalaisia ei voi hallita voimalla, koska sillä oli liikaa valtaa. Niinpä vaikutettiin kansalaisten asenteisiin ja uskonnollisiin tuntoihin. Chomskyn mielestä kansa hiljennettiin tekemällä heistä kuluttajia. Kuluttamisesta haluttiin tehdä elämän tärkein sisältö. Tuskinpa Chomsky vastustaa, jos sanon, että sama tehtävä on massiivisella viihteen tarjonnalla tänään.
Itse asiassa valtaa pitävien ajatus ei poikkea paljoa James Madisonin ajatuksista: demokratia saadaan toimimaan, kun kansa pysyy pois tieltä!
Chomsky viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 70 prosentilla kansalaisista ei ole mitään yhteyttä päätöksentekoon. Ja he tietävät sen! Heidän mielensä täyttää katkeruus ja turhautuneisuus. Valtion instituutiot ovat vihan kohteena. Mielestäni meneillään oleva presidentinvaalikamppailu heijastelee juuri tätä tendenssiä. Donald Trumpin suuri kannatus on merkki poliittisen järjestelmän epäonnistumisesta ja rikkaiden ja suuryritysten (establishmentin) manipuloinnin onnistumisesta. Poliittisen järjestelmän kellokkaat ovat suinpäin astuneet miinaan ja heittäytyneet rahaeliitin kyytiin sekä – ja tämä on oleellista – houkutelleet myös tavalliset kansalaiset, politiikan ”kuluttajat”, harharetkelle unelmahöttöön (vaikkapa että suurituloisille ohjatut veronkevennykset valuvat alas tavallisille kansalaisille). Kun äänestäjien se osa, joka on joutunut vaikuttamisen marginaaliin on tajunnut tapahtuneen, on vastareaktio ollut raivostunut: meitä on huijattu vuosikausia! He ovat aivan valmiit Trumpin populistisen propagandan vietäväksi.
Mikä johtopäätös tästä pitäisi vetää? Kun ”kansa” pidetään tarpeeksi kauan ”pois tieltä” syntyy demokratiavaje, jota nyt korjataan vaikka saattamalla poliittinen järjestelmä sekasortoon.
Vielä paljon suurempi murros tapahtui samoihin aikoihin 1970-luvulla, nimittäin talouden rakenteen muutos. Finanssisektorin osuus bkt:stä oli kasvanut 1970-luvulta lähtien. Muutos oli raju sillä Yhdysvallat oli ollut maailman teollisuustuotannon keskus koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Vuonna 1950 teollisuustuotannon osuus bkt:stä oli 28 prosenttia ja rahoitussektorin osuus 11 prosenttia. Vuoteen 2010 mennessä osat olivat vaihtuneet: teollisuustuotannon osuus oli pudonnut 11 prosenttiin ja rahoituksen osuus noussut 21 prosenttiin bkt:stä. Vuonna 2007 - finanssikriisin aattona - yrityssektorin voitoista 40 prosenttia tuli finanssisektorilta, kun pitkäaikainen keskiarvo oli noin 15 prosenttia.
Säänneltyjen rahamarkkinoiden ajanjaksolla 1930-luvulta 1970-luvulle ei ollut yhtään rahamarkkinakriisiä eikä talouden kuplaa (öljykriisi 1973 johtui OPECin toimenpiteistä). Vuonna 1933 tapahtunut talletuspankkien ja investointipankkien irrottaminen toisistaan esti tavallisten säästäjien talletusten käytön riskipääomana tervehdyttäen pankkimaailmaa. Samana vuonna perustettiin Yhdysvalloissa FDIC-talletustakuujärjestelmä, joka edelleen turvasi talletuksia. Vuonna 1999 kahden pankkimuodon kytkentä palautettiin ja jälleen oli mahdollista perustaa finanssitavarataloja (samassa pankissa talletukset, finanssisijoitukset, vakuutukset….). Kriisiytymiskehitys saattoi jälleen käynnistyä….
Monet Yhdysvaltain suurimmat yritykset (esim. General Electric) ovat pohjimmiltaan rahoituslaitoksia, vaikka toimisivatkin tuotannollisella alalla. Ne harjoittavat rahakikkailua, kuten Chomsky sen sanoo. On epäselvää tuottaako finansialisaation (tai rahallistumisen) nimellä tunnettu ”rahojen siirtely” lisäarvoa yhteiskunnalle.
Eri maiden työväestöt usutetaan toisiaan vastaan työmarkkinoilla ja työt pyritään teettämään halvimmassa maassa. Käytännössä työväestön osuus tulonmuodostuksesta on laskenut. Itse asiassa monet talouselämän johtajat ovat todenneet, että asemastaan epävarmaa työväestöä on helpompi hallita. Asennoituminen työväkeen on vaihdellut: 1920-luvulla ammattiyhdistykset murskattiin, kun taas 1930-luku oli laman takia ay:n suurta nousun aikaa. Koko 1930-luku oli myös työantajien ja työntekijöiden konfliktien aikaa. Sodan jälkeen alkoi varsinainen ammattiyhdistyksen alasajo, ensin hitaasti, sitten nopeutuen. Joseph McCarthy hyökkäsi voimakkaasti ammattiyhdistysliikettä vastaan ja Ronald Reagan koki työväen järjestäytymisen (niin entinen ammattiyhdistysmies kuin olikin) vastenmielisenä ja kohdisti siihen ankaria toimia. Varsinainen pohjanoteeraus saavutettiin George Bush nuoremman aikaan, kun yksityisen sektorin ammatillinen järjestäytyminen vajosi seitsemän prosentin tasolle.
Aiemmin työväki oli luokkatietoista, mutta nykyisin Chomskyn mielestä valtaapitävät ovat luokkatietoisia! Näin varmaan on ollutkin kymmeniä vuosia, mutta juuri nyt meneillään olevien vaalien yhteydessä työväki on nostanut profiiliaan. Mutta onko siitä jo kadonneen luokkaperinteen jatkajaksi? Bernie Sanders ja Donald Trump ovat nostaneet luokkakäsitteen otsakkeisiin, mutta omaehtoinen joukkovoima olisi vasta merkki tarvittavasta profiilin nostosta.
Edellä mainittuihin teemoihin liittyy oleellisesti Chomskyn dokumentissa esille ottama solidaarisuuden puute. Eliitin asenne on, että solidaarisuus on uhka, jokainen huolehtikoon itsestään. Suurimmat muutokset Chomsky kokee tapahtuneen siirryttäessä 1950-luvun laajasta koulutuksen maksuttomuudesta nykyiseen vanhempien varallisuuteen perustuvaan koulutukseen. Koulua markkinoitiin 1950-luvulla maksuttomana sijoituksena tulevaan, missä onnistuttiinkin, koska sosiaalinen koheesio toimi vielä tuolloin.
Solidaarisuuden häviäminen näkyy suhtautumisessa veroihin. Chomskyn mukaan vallitsee käsitys ikään kuin ”jokin ulkopuolinen voima veisi vääryydellä ihmisten rahat”. Tällä on suora yhteys kansanvaltaisen järjestelmän puuttuvaan luottamuspääomaan. Chomskyn mukaan ihmisten – joiden omat lapset ovat aika päiviä sitten ohittaneet kouluvaiheen – on vaikea hyväksyä verojen maksua, jotta naapurin lapsetkin saavat koulutuksen.
Dokumentin lopussa näemme Chomskyn, hieman väsyneen vanhuksen, joka toteaa, että ”en usko, että olemme riittävän fiksuja suunnittelemaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa”. Ihan viimeksi kuitenkin toivon pilkahdus: Chomsky palaa innoituksensa lähteelle 1960-luvulle ja toteaa todellisen sananvapauden läpimurron tapahtuneen itse asiassa vasta tuolloin silloisten aktivistien ansiosta. Sananvapaus on väline, jolla osallistutaan ja jos osallistuvaa demokratiaa ei saada aikaiseksi, ”politiikka on (vain) liike-elämän heittämä varjo yhteiskunnan yllä”.
Pystymmekö vielä tekemään vastaavanlaista historiaa? Chomsky vastaa Howard Zinniä lainaten: ”Lukemattomien ihmisten pienet teot luovat perustan historiallisille tapahtumille”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti