Auringonlaskun puolue?

Kysymys on demareista. Otsake vaikuttaa miltei kliseiseltä, niin paljon sitä on toistettu. Toisaalta demarien gallup-menestys viime aikoina on osoittanut merkkejä jostain aivan muusta kuin taantumisesta auringonlaskun puolueeksi. Kaikkea mitä sanotaan pitää epäillä!

Nykyisen hallituksen politiikkaa on maltillisen/tukevan oikeistolaista. Tämä johtuu ennen kaikkea Sipilän keskustan vahvasta tuesta kokoomusyhteistyölle. Uuden elinkeinoministerin valinnassa esiin tulleen ”sekaannuksen” katson kuitenkin osoittavan, että vanhoilla keskustalaisilla alkiolaisilla arvoilla on edelleen kysyntää. Sipilähän ilmoitti jo etukäteen, että vain hän tietää ministerin nimen. Sivusta tulleen – ja sittemmin ministeritaistelun hävinneen - Mauri Pekkarisen korkea äänimäärä valinnassa osoittaa mielestäni, että puoluejohdon itsestään selvänä pitämä linja saa puolueessa tarvittaessa varteenotettavan vaihtoehdon. Episodi ei siis ollut pelkästään henkilökysymys. Ajatuspaja e2:n tuore tutkimus osoittaakin, että keskustalaiset eivät vasemmisto-oikeistoakselilla ole siirtyneet mihinkään.

Edellä esitetty tuli mieleeni, kun luin tuoreesta Kanava-lehdestä (7/2016) Ulpu Iivarin artikkelin ”Onko sosiaalidemokratian aika ohi?” Kirjoituksen sävy oli hyvin kriittinen puoluetta kohtaan. Iivari näytti kaipaavan liittolaista sosiaalidemokraattiselle puolueelle. Luontevimmin liittolainen löytyisi tietenkin oppositiosta, mutta hallitusvastuuseen pääsy edellyttävää kumppanuutta jonkin nykyisen hallituspuolueen kanssa. Pekkarisen saama korkea äänimäärä ministerivalinnassa on mielestäni ensimmäinen konkreettinen osoitus keskustassa vallitsevasta punamultapohjaisesta ”toisinajattelusta”.

Sosiaalidemokratia vaikuttaa äkkipäätä 1900-luvun liikkeeltä. Sen mahti juonsi juurensa teollistumisen voimakkaasta etenemisestä ja talouskasvun ripeydestä: demarit pyrkivät sekä luomaan jakovaraa että jakamaan sitä. Sosialidemokraatit tekivät heti sodan jälkeen pesäeron kansandemokraatteihin ja kommunisteihin sekä noudattivat sellaista politiikkaa, jonka avulla yhteiskunnallisen kehityksen ja edistyksen hedelmiä jaettiin tasaisesti kaikille kansalaisille. Vaalimenestys 1940-luvulta 1990-luvulla osoittaa, että tavoitteissa onnistuttiin hyvin.

Nykyistä tilannetta Iivari vertaa 1930-lukuun, jolloin sosiaalidemokraatit eivät esim. Saksassa asettuneet riittävän pontevasti liberaalin porvariston yhteistyökumppaniksi, vaan pyrkivät säilyttämään leninismin vastaisen sosiaalidemokraattisen puhdasoppisuuden. Natsit pystyivät vangitsemaan ihmisten mielet vaikeassa taloudellisessa tilanteessa ja käytännössä tuhosivat sosiaalidemokraattien poliittisen rakenteen.

Nykyinen tilanne on johtanut populistien esiinmarssiin, ja vaikka keskustaoikeistolaiset puolueetkin ovat olleet lujilla (muistettakoon keskustan alle 13 prosentin gallup-kannatus vuonna 2011!), ne ovat pystyneet voittamaan äänestäjiä puolelleen. Vielä 2000-luvun alussa demarit olivat kaikkialla Euroopassa vahva yleispuolue. Jotkut ovat arvioineet, että alamäki käynnistyi varsinaisesti finanssikriisistä. Voi olla, että kriisi muodosti paradigman muutoksen, mutta on muistettava, että jo sitä ennen uusliberaalit talousopit voittivat alaa ja ”valmistivat” dramaattiseen muutokseen. Sdp ei sanoutunut irti - osin ymmärrettävistä syistä – politiikasta, joka näytti johtavan menestykseen. Niinpä taloudellinen korkeasuhdanne 1994-2007 Suomessa loi pohjaa demareiden kukoistukselle, olihan mahdollisuus jakaa hyvinvoinnin hedelmiä kansalaisille.

Vielä on vaikea muodostaa kokonaiskäsitystä siitä kaikesta, mitä tapahtui vuosituhannen ensimmäisinä vuosina, mutta varmasti voidaan kuitenkin sanoa, että uusliberalismi ajoi pahasti karille. Tunnusomaista noille vuosille oli että finanssipääoma korvasi teolliset investoinnit, teknologinen kehitys muutti – ja vasta nyt - (internetin läpimurtovuosista oli kulunut jo aikaa) tuotantoa ja palveluja dramaattisesti ja maapalloistuminen laajensi markkinat globaaleiksi. Samaan aikaan osunut Nokian menestys Suomessa häivytti synkät muutostrendit tehokkaasti taustalle.

Uudessa tilanteessa hallitukset Suomessa joutuivat ylivoimaisten ongelmien eteen. Itse asiassa jälkikäteen ajatellen voidaan todeta, että neuvottomuus tuossa tilanteessa ei ollut yllätys, mutta voitaneen sanoa, että sosiaalidemokraatit maksoivat siitä korkeimman hinnan.

Oli huonoa onnea, että maahanmuuttokysymykset ja euron kriisi osuivat juuri tähän finanssikriisin jälkeiseen ajankohtaan muodostaen kriisiketjun, josta vieläkään ei ole selviydytty. Edes devalvaation pelastavaa valuutan arvon alentamisruisketta ei ole nyt käytettävissä.

Populistit veivät kannatusta perinteisiltä puolueilta tarjoten yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Demarit pyrkivät reagoimaan tavanomaisemmin keinoin (automaattiset vakauttajat, lisävelanotto, vähittäinen sopeutuminen) kriisiin. Ongelmat olivat kuitenkin syvemmällä. Paljastui, että Nokian huumassa palkkataso oli karannut aivan liian korkeaksi. Tapahtui tuplavahinko: junamaisesti edenneet palkankorotukset ja samaan aikaan tapahtuneet vientisektorin vastoinkäymiset paljastivat Suomen talouden heikkoudet.

Yksi keskeinen muutos oli polarisaation vahva tunkeutuminen kaikkeen yhteiskunnallisen toimintaan. Kahtiajakautumisen voimakkaimmat merkit on nähty Yhdysvalloissa jo vuosikymmenien ajan – ilman, että niitä olisi rekisteröity riittävällä tarkkuudella - ja ne olisi pitänyt ennakoida myös Euroopassa paremmin.

Populistien ja eräiden muiden ryhmien nousu on pirstonut perinteistä puoluekenttää. Sosiaalidemokraattien osalta tämä on aiheuttanut neuvottomuutta, mikä olisi suunta: siirtyäkö vasemmalle, siirtyäkö oikealle vai pyrkiäkö keskustaan. Kaikkea on oikeastaan viimeisten parinkymmen vuoden aikana kokeiltu. Lisäksi on kysytty pitäisikö kääntyä nationalismiin vai lisätä kansainvälistä solidaarisuutta. Globaali kehitys viittaa kansainvälisen yhteistyön tarpeeseen , mutta globaali kapitalismi on ollut liian voimakas vastustaja: varsinkin populistit ovat kääntyneet sisäänpäin.

Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet varsinkin, kun populistit ovat Suomessa ohjattu hallitusvastuuseen. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että oikeiston ja keskustan peruskannatus on niin vakaata, että gallup-takaiskuista huolimatta hallitus pysyy pystyssä.

Ulpu Iivari esittää tilastoja demareiden heikentyneen kehityksen syiksi: nuorten määrän ja ydinkannattajajoukon pienentyminen ovat ongelman ytimessä. Sdp on aina ollut ”työelämäpuolue”, ei nuorten puolue. Kun työelämää ovat ravistelleet monet rapautumisilmiöt on seurauksena ollut sdp:n tappioita. Puolueen äänestäjien ydinryhmä on alentunut 600 000 äänestäjästä 400 000 äänestäjään. Tietenkin kysymys on myös ”tyypeistä”, jotka hakeutuvat puolueen johtotehtäviin. Selvää on, että esimerkiksi 1970-luvulla puolueeseen hakeutui sen aikaisen poliittisen eliitin tähtiä aivan eri malliin kuin tänään. Sillä on oma merkityksensä kannatuksen kehittymiseen. Menestyminen edellyttää korkeiden virkamiesten, sivistyneistön ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kiinnittymistä puolueeseen. Demareilla on tässä loistavat perinteet. Ehkä vieläkin tärkeämpää on, että puolueella on sanavalmis some- ja asiaosaaja vetovastuussa, joka tapauksessa näkyvä henkilö.

Iivarin erittelyssä otetaan esille sdp:n vahvuutena kannattajien kokema ihmiskeskeisyys ja toisaalta heikkoutena uudistumiskyvyn puute. Ihmiskeskeisyyttä lähestytään siis vanhentunein keinoin? Näiden ominaispiirteiden kalibrointi on tärkeää jo senkin takia, että puolueeseen hakeutuisi poliittisia osaajia.

Iivari ottaa esille nuorisojärjestöjohtaja Kaisa Pennyn artikkelin, jonka mukaan tavoitteissa tulisi siirtyä ”markkinoiden toiminnasta syntyneiden vahinkojen korjaamisesta niiden ennaltaehkäisyyn ja markkinatalouden uudistamiseen”. Samaa ajattelua jatkaen Penny päätyy verotuksen ja tulonsiirtojen avulla tapahtuvasta (jälkikäteisestä) uudelleenjaosta ”ensijakoon” (predistribution). Mitä tämä olisi käytännössä? Keinoja olisivat panostus lapsiin, perheisiin, korkeatasoiseen ja maksuttoman varhaiskasvatukseen, kunnolliseen neuvolaan ja peruskouluun. Muita avainasioita olisivat uuden teknologian edistäminen, rahoitusmarkkinoiden säätely ja työmarkkinauudistukset.

Mikä tässä on uutta? Näennäisesti ei mitään. Oletan, että tässä tarkoitetaan sosiaalisen liikkuvuuden (sosiaalinen koheesio) parantamista, joka myös omasta mielestäni on avainasia parempaan tulevaisuuteen. Nyt monissa johtavissa länsimaissa koulutus tulevaisuuden sukupolvilla tulee olemaan (ja osin jo on) alempi kuin niillä, jotka ovat nyt työelämässä. Tässä mielessä ”ensijako” on hyvin perusteltavissa, koska sen tarkoitus on ennaltaehkäistä ongelmien syntyä. Tässä ollaan myös nykyisten ongelmien ytimessä, koska hallituksen leikkaukset kohdistuvat asioihin, joita päinvastoin pitäisi resursoida enemmän, tarvittaessa myös velkarahoituksella.

Onko sosiaalidemokraateille käymässä samalla tavalla kuin vanhoille liberaaleille puolueille, jotka menettivät olemassa olonsa oikeutuksen äänestäjien keskuudessa, koska liberaali demokratia löi läpi lähes kaikissa puolueissa? Vastaavasti hyvinvointiyhteiskunta on kaikkien tavoitteissa (eri asia on, että sen sisältö käsitetään mitä moninaisimmilla tavoilla), eikä vain sosiaalidemokraateilla. Hyvinvoinnin rakentamiselle tulisi löytää uusia väyliä. Valitettavasti Iivari ei ota kantaa perustuloon, kansalaispalkkaan tai negatiiviseen tuloveroon.

Liberaalin demokratian puolustamiseen liittyy myös nykyinen suuntaus, jossa autoritäärisyys on voimistunut ja demareita tarvitaan rintamaan puolustamaan vapauden , tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteita. Liberaali demokratia on osoittautunut kaikkea muuta kuin itsestäänselvyydeksi.

Suurimpana demareiden etenemisen esteenä pidän kaikkialle levinnyttä polarisaatiota, kahtiajakautuneisuutta. Valtavat voimat (teknologinen kehitys ja globalisaatio) ovat heikentämässä hyvin monien työntekijöiden asemaa ja vastaavasti nostamassa joidenkin asemaa. Demarit ovat kahden tulen välissä: toisaalta pienituloisten asialla, toisaalta kohtalaisen hyvin toimeentulevan keskiluokan asialla. Ennen kaikkien palkat olivat nosteessa. Nyt samat keinot eivät sovellu molemmille ryhmille.

Yksi polarisaation osapuoli on yrittäjät. Yhä suurempi osa palkkatyöläisistä joutuu tai päätyy yrittäjiksi. Meillä on luotu kuva sinnittelevästä, mutta pärjäävästä yrittäjyydestä. Tosiasia on, että suuri osa yrittäjistä on vajaatyöllistettyjä ja etsii poliittista kotia. Paremman puutteessa ne turvautuvat porvarillisiin puolueisiin.

Hesarissa oli artikkeli tosielämän köyhistä 31.10.2016: ”Köyhän elämää: pakko, minimi ja ei”. Jutusta (jossa köyhät itse kertoivat kohtalostaan) käy ilmi, että köyhien selviytymistä varten täytyy räätälöidä aivan erilaiset olosuhteet kuin muille yhteiskuntaryhmille. Tämä on toki muidenkin puolueiden ongelma. Jonkinlainen perustulo tarvittaneen väistämättä.

::::::::::::::::::::::::::

Liberaalin vasemmiston suuret ylätason haasteet voisivat olla seuraavat:

Liberaalin demokratian ja autoritäärisen hallinnon pesäeron selkeyttäminen ståhlbergilaisessa hengessä.

Taistelu yhteiskunnallista polarisaatiota vastaan kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla. Eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien henkilöiden/ryhmien uusi vastuutus (Keskustaa lähellä olevan e2-ajatuspajan tutkimuksessa ”Miksi hallitukset kompuroivat?” osoitetaan, että varsinkin viimeisen vuoden aikana porvarihallitus on oikeistolaistunnut ja vasemmisto-oppositio vasemmistolaistunut).

Kaikentasoisen koulutuksen edistäminen – leikkausohjelmien kumoaminen. Nuorten ja lasten ennaltaehkäisevän ”ensijaon” toteuttaminen.

Koulutuksen työelämälähtöisyyden räätälöimistarpeen huomioiminen.

Teknologiaharppauksen ottaminen yhteiskunnan läpivirtaavaksi periaatteeksi.

Pienituloisten aseman uudelleenarviointi ja politiikkaohjelman räätälöiminen – äänestysaktiivisuuden kohottaminen. Negatiivisesta tuloverosta johdetun mallin toteuttaminen.

Murenevan keskiluokan huomioiminen politiikkaohjelmassa – sosiaalisen koheesion (eheys, työelämävalmiudet) voimistaminen.

Korkeastikoulutettujen ja johtavassa asemassa olevien kytkeminen vasemmistoliberaaleihin tavoitteisiin.