Miltä tuntuu, Hillary Clinton?

Hillary Clinton tunnusti vaalien jälkeen, että tappio tuntuu nyt ja pitkään. Niin kunnianhimoiselle ihmiselle, kuin mitä Clinton on, kokemus on järkytys. Mutta onhan hän piinkova ammattilainen, jolla tunteet eivät ihan vähästä ole pinnassa. Vai mitenkä on?

Minulla oli jo vaalitaistelun kuluessa monta kertaa tunne, että rouva Clinton sai enemmän rapaa päälleen kuin hän ansaitsi. Hänen lukuunsa pistettiin ”virhe” toisensa perään. Olen jo maininnut, että olla nainen ja presidenttiehdokas Yhdysvalloissa mustan presidentin jälkeen merkitsee tuskien taivalta. Eikä siinä hyvin käynyt, vaikka ennusmerkit toista lupasivat.

Hillary Clintonin viaksi laskettiin sekin, että hän on naimisissa ”syntisen” miehen kanssa. Osa äänestäjistä ei ole voinut antaa anteeksi koskaan Bill Clintonille hänen erheitään ja osa projisoi avioliiton Hillaryn rasitteeksi.

Myös se, että 41 vuotta kestänyt avioliitto on pitänyt kaikissa karikoissa on pikemminkin ongelma kuin osoitus pitkämielisestä kärsivällisyydestä.

Olla pätevä ja nainen on miltei ylitsekäymätön asia monille amerikkalaisille, myös niille valkoisille syrjäytyneille, joiden on sanottu ratkaisseen nämä vaalit.

Näissä vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.

Näiden vaalien yksi avainasioita oli äänestäjien loputon manipulointi puolitodella ja valheellisella informaatiolla. Tässä Donald Trump oli ylivoimainen, mutta nyt onkin kysymys kenen moraali kestää jatkuvan tahallisen valheellisen tiedon tuottamisen. Clinton viittasi esimerkiksi väittelyjen yhteydessä – Trumpin lasketellessa lorujaan - omilla sivuillaan olevaan faktantarkistajaan. Hän ei lähtenyt missään vaiheessa valhekampanjaan mukaan. Pelattiin siis eri säännöillä. Tämä on ratkaisevaa, koska osa Trumpin kannattajista uskoi kaiken, mitä Clintonista sanottiin. Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Mistään äänestäjän kuluttajansuojasta ei voi puhua, jos osa kuulijoista ottaa kaiken vastaan kritiikittömästi ja muut eivät välitä. Osa kokee asian niin, että riittää, kun ehdokas ajaa minun, siis juuri minun etua.

Onko siis hyväksyttävä jatkossa, että vaalien alla saa puhua mitä tahansa, koska vaalien jälkeen aloitetaan likaiselta pöydältä eikä kiinnostus riitä selvittämään, mitä pöydälle jäi?

Hillary Clinton leimattiin eliitin edustajaksi ja näiden vaalien yksi ratkaiseva asia oli eliitin viheliäisyys. Nimenomaan poliittinen eliitti oli saattanut työväestön epätoivoiseen tilaan. On totta, että kongressin miljonäärit (he ovat luultavasti kaikki miljonäärejä, koska kongressiin ei pääse pienellä rahalla) olivat kadottaneet tuntuman amerikkalaiseen todellisuuteen. Monet äänestäjät ovat kokeneet unelman kääntöpuolen. Olen kirjoituksissani vuodesta 2011 eteenpäin ihmetellyt, miksi asioille ei tehdä mitään. Kysymys ei ole missään tapauksessa uudesta asiasta.

Koska Clinton symbolisoi eliittiä hänet leimattiin inhokiksi (eivät ihan kaikki leimanneet, hän sai 60 000 000 ääntä, joka tapauksessa enemmän kuin kilpailijansa!). Kuitenkin erottaisin kaksi pääryhmää eliitistä – jota Clinton kiistämättä edustaa – puhuisin republikaanien establishmentin omaa etuaan ajavasta eliitistä ja toisaalta myötätuntoisesta eliitistä. Jo Clintonin vaaliohjelma puhuu puolestaan: hän halusi laskuttaa eliittiä, jotta varoja voitaisiin ohjata kouluttautumiseen (myös niiden hiilikaivostyöläisten kouluttamiseen, jotka tarvitsevat ammatinvaihdoksen), köyhimpien sosiaaliturvaan, Obamacaren parannuksiin ja minimipalkan nostoon säälliseksi.

Trump on luvannut pudottaa korkeimman marginaaliveron nykyisestä 39,6 prosentista 33 prosenttiin. Tästä Hillary Clinton käytti ensimmäisessä presidenttiehdokkaiden väittelyssä ilkikurista nimeä ”trumped-up, trickle-down” -politiikka (”mikä vyöryy ylös, valuu alas”) lisäten, että jälleen kerran lähdetään kokeilemaan vero-ohjelmaa, joka on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut. Tällä politiikalla ei vastata niiden ihmisten ongelmiin, joilta Trump sai äänivyörynsä.

Pitäisi vähitellen uskoa, että Yhdysvaltain ongelma ei ole liian korkeassa suurituloisten verotuksessa, vaan tuloeroissa.

:::::::::::::::::::::::

Niin, kun voittaa vaalit saa kaiken pahan puhumisen anteeksi: voittaja pienelläkin marginaalilla on voittaja, ”joka saa kaiken”. Häviäjä leimautuu - jopa voittajaa suuremmalla äänimäärällä - luuseriksi. Yksi kuitenkin jää, ja se on vastuu puheista ja teoista seuraavan neljän vuoden aikana.

Kaiken työlleen uhrannut Hillary Clinton on tehnyt virheitä, jotka hän on myöntänyt, mutta mikään niistä ei ole kohtalokas, ei lähellekään. Tekevälle sattuu. Hänen asemansa oli vain sellainen, että hänelle ei sallittu oikeastaan yhtään virhettä, koska yhteiskunnallinen tilanne oli manipuloitu tällaiseksi. Sen sijaan toinen osapuoli on kymmenien oikeusjuttujen sopassa ja aloittamassa liittovaltion presidenttinä!

On edelleen selvittämättä, minkälaista kauppaa tai peliä käytiin murtauduttaessa demokraattisen puolueen sähköpostipalvelimeen. Demokratian naiivia avoimuutta käytettään häikäilemättä hyväksi niiden taholta, joilla tarkoitus pyhittää keinot. Myös FBI:n uudelleen käynnistämällä Clintonin sähköpostien tutkimuksella oli ikävä vaikutus: pelkkä epäilyn varjo toimi Trumpin hyväksi. Jos vaaleista pitää käyttää yhtä sanaa, niin ne olivat epäreilut.

Obaman hallituksen suosituin ministeri, ulkoministeri Hillary Rodham Clinton (jopa 66 prosenttia piti hänen työtään hyvänä eli joukossa oli paljon republikaaneja) on kohdannut maailman raadollisuuden. Toivotan hänelle levollista toipumista vastoinkäymistä. Ja toivottavasti kuulemme hänestä vielä.

PS

Laskin vielä, mitkä osavaltiot voittamalla Clinton olisi valittu presidentiksi. Jos Clinton olisi voittanut vaikka niukimmalla mahdollisella marginaalilla Pennsylvanian (20 valitsijamiestä), Floridan (29 valitsijamiestä) ja Michiganin (16 valitsijamiestä) olisi hän nyt Yhdysvaltain presidentti. Tämä olisi edellyttänyt näissä osavaltioissa yhteensä hiukan yli 200 000 äänen siirtymistä Trumpilta Clintonille, tietenkin ihanteellisesti jakautuen. Jos näin olisi käynyt, olisi Clintonin valitsijamiesmäärä noussut 283:een (270 olisi riittänyt virkaan) ja Trumpin pudonnut 224 valitsijamieheen.

Mitä merkitsee 200 000 äänen siirtymä? Se on noin 0,16 prosenttia vaaleissa Trumpille ja Clintonille yhteensä annetuista noin 120 miljoonasta äänestä.

Kuten on nähty, voittajan ja tappion kärsineen ero kasvaa mielikuvissa suunnattoman suureksi ilman, että siihen on järkiperusteita.