Amerikkalainen unelma ja painajainen

Yhdysvaltain presidentinvaaleja seuratessa on tullut jälleen mieleen, kuinka vaikeata on hallita demokraattista järjestelmää. En tietenkään väitä, että hallitseminen autoritäärisen järjestelmän avulla olisi helpompaa, päinvastoin. Mutta kirjoitetaan nyt liberaalin demokratian ongelmista, kun ollaan järjestelmän sisällä.

Viime aikoina populistinen poliittinen kulttuuri on tunkeutunut vallan kammareihin ja on sitä kautta päässyt muuntelemaan poliittista ympäristöä omanlaisekseen. Ehkä hätkähdyttävintä populismia edustaa mielessäni ”Know Nothing” -oireyhtymä, joka korostaa faktojen mitättömyyttä, muunnellun totuuden käyttökelpoisuutta, valheiden kaikkivoipaisuutta ja kuvitellun tunnepohjaisen ”aitouden” (totuudenetsinnästä viis veisattakoon) ylivertaisuutta. Tämä älyllisen ajattelun haaksirikko heikentää tehokkaasti - yleissivistyksen väheksymisen ohella - kansanvaltaista järjestelmää.

Niin, mitä on tunnepohjainen ”aitous”? Miten se ilmenee meneillään olevissa presidentinvaaleissa?

Yksi vaalien ilmentymistä tuntuu olevan se, että on kahta rehellisyyttä, faktarehellisyyttä ja sitten ”autenttista” rehellisyyttä (= miltä tuntuu -rehellisyyttä). Edellinen tarkoittaa länsimaisen ihmisen yleensä tarkoittamaa rehellisyyttä, joka perustuu tosiasioihin. Jälkimmäinen, ”aito rehellisyys”, on suorittanut läpimurron teekutsuliikkeen myötä. Perinteinen ”faktatieto” mielletään edistyksellisinä pidettyjen piirien ylimieliseksi ”paremmintietämiseksi”, mitä ”aitojen” taholta pidetään älypäiden ikiomana salaliittotietona. Teekutsuliikkeen fanaatikkojen piirissä tällainen tieto koetaan jopa saatanalliseksi.

Toista on spontaani tieto, jota ei opita kirjoista ja joka on ”tässä ja nyt” -mielipiteen tulos. Tähän kategoriaan kuuluu Donald Trumpin lausahdus: ”Belgia on hieno kaupunki”. Kun vuoden 2000 vaalien varapresidenttiehdokas Sarah Paliniltä kysyttiin aikanaan, mistä hän saa yhteiskuntaa koskevat tietonsa, niin hän vastasi, että ”sanomalehdistä”. Kun haastattelija pyysi tarkennusta, ei Palin osannut mainita yhtään ainutta sanomalehteä.

Anu Kantola valaisee Hesarin kolumnissa ”Liian kunnolliset ihmiset ovat vaarallisia” (1.11.2016) Arlie Hochschildin ”Strangers in Their Own Land” -teoksen tulkitsemana syvän etelän ihmisten tuntoja: mitä on olla maassa, joka tuntuu vieraalta, ja jossa eläessä tuntuu olevan vihamielisten voimien ympäröimänä.

Juuri nämä ihmiset ovat kärsineet teknologia- ja globalisaatiomuutoksista, juuri heidän takiaan Donald Trump aikoo rakentaa muurin, juuri heidän takiaan Trump haluaa pistää kiinalaiset tuotteet tullimuurin taakse, juuri nämä ihmiset ovat niitä, joiden palkkataso on heikentynyt vanhoista hyvistä ajoista, juuri he ovat niitä, jotka pelkäävät homoavioliittoja ja abortteja, juuri he näkevät salaliittoja, joiden avulla heidän toimeentulonsa tuhotaan tai on jo tuhottu.

Ideologisista syistä syvän etelän köyhät miehet ja naiset vastustavat (itseään hyödyttävää) sosiaaliturvaa ja antavat äänensä republikaaneille, jotka ovat olleet ”isoa valtiota” (ja sosiaaliturvaa) vastaan ja ovat keventäneet suurituloisten verotusta. Hämmentävää tässä on, että pienituloiset republikaanien kannattajat äänestivät omaa etuaan vastaan. He haluavat olla ”kunnollisia”, jotka eivät halua valtiolta mitään, mutta eivät halua muidenkaan saavan. Näin pitkälle ollaan siis omissa ihanteissa ja unelmissa valmiit menemään pahaa, ympäröivää maailmaa vastaan.

Kysymys on huijausluonteisesta asetelmasta, mistä kertovat Lauri ja Saska Saarikoski kirjassaan ”Trump. Mies kuin Amerikka” (2016). Kirjassa lainataan republikaanipuolueen entistä aktiivia Mike Lofgrenia, joka turhautui republikaanien huijaukseen, jonka hän määritteli kirjassaan ”Party is Over” seuraavasti: ”Tietäen, että loppujen 99 prosentin (siis niiden, jotka ovat rikkaimman yhden prosentin ulkopuolella) olisi vaikea innostua puolueen ohjelmasta, joka oli peittelemättä julistautunut rikkaiden etujen edistämiseen, republikaanipuolue on turvautunut häikäilemättömään markkinointikampanjaan: kulttuurisotia lietsomalla ja kansallisesta turvallisuudesta puhumalla harhautetaan äänestäjät puolueen todellisista tavoitteista.”

Mitä sitten on sanottava Donald Trumpin ambivalentista ristiretkestä ”poliitikkojen” (hänhän on itse puolueeton liikemies!) pahoja tekoja vastaan? No, hän aikoo korjata demokraattien ja oman puolueensa republikaanien pahat teot ja lupaa palauttaa työpaikat takasin Yhdysvaltoihin? Edellisiin huijauksiin verrattuna tässä on vain yksi ero: Trumpin huijaus on kaikkein suurin. On pakko palata koko tarinan alkulähteille eli amerikkalaiseen unelmaan. Kaikessa edellä kerrotussa on nimittäin kysymys siitä. On annettu suuri lupaus, joka odottaa täyttymystä. Jos poliittinen järjestelmä lupaa unelmaa, jota ei voi lunastaa, eikö se silloin osoita poliittisen järjestelmän epäonnistumista?

Lähihistoriasta paljastuu ehkä kaikkein suurin amerikkalaiseen unelmaan perustuva harhautus. Kysymys on Yhdysvaltain asuntokuplasta ja sitä seuranneesta finanssikriisistä. Rinnastan sen nykyiseen paremman tulevaisuuden huijaukseen.

Jotenkin näin se mielestäni meni:

George Bush nuorempi suurensi tuloeroja keventämällä hyvätuloisten verotusta 2000-luvun alussa. Tuloerojen kaventamisen sijasta hän päätti ”kaventaa” varallisuuseroja tarjoamalla edullisesti lainaa liitovaltion tuella (käsiraha) omistusasumisen laajentamiseksi. Valkoisista amerikkalaisista 75 prosentilla oli omistusasunto, kun taas mustilla ja latinoilla prosenttiluku oli 50. Bush ajoi läpi kongressissa lakiesityksen ”American Dream Down Payment Act”, jonka tarkoitus oli tuottaa 5,5 miljoonaa asuntoa köyhille amerikkalaisille vuoteen 2010 mennessä. Kaunis ajatus, mutta ideologian läpitunkema: tavoitteena oli sitoa köyhät omistajuuden kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ihanteisiin, amerikkalaiseen unelmaan.

Köyhillä asunnonostajilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä lainan lyhennyksistä. Lopputulos on historiaa: aiheutui modernin taloushistorian suurin katastrofi, finanssikriisi. Asunnonostajat olivat amerikkalaisen unelman uhreja.

Amerikkalaisen unelman täyttymättömyyden lisäksi voidaan esittää toinenkin onnettomuuden lähde. Tämä perustuu käsitteeseen ekseptionalismi, ainutlaatuisuus. Amerikkalaisille on opetettu, että Yhdysvallat on ainutlaatuinen maa. Sekin on suuri lupaus ja itse asiassa sukulaislupaus amerikkalaiselle unelmalle. Vähänkin objektiivisuutta tavoitteleva taho voi sanoa, että ainutlaatuisuus on kaukana todellisuudesta kymmenien miljoonien amerikkalaisten osalta.

Anu Kantola kuvaa tapahtunutta Yhdysvaltain syvän etelän ihmisen näkökulmasta siten, että nämä valkoiset ressukat on ohitettu ”onnellisuusjonossa” (vai pitäisikö puhua unelmien odotuksen jonosta?) milloin mustien, milloin latinojen toimesta, milloin homojen, milloin muslimien toimesta. Ja katkeruus lisääntyy……. Totuus on raadollisempi, koska tosiasiassa valkoiset itse ovat järjestäneet kaikki nuo edellä esitetyt onnettomuudet. Mutta syntipukki täytyy löytyä muualta…..

Amerikkalaiset, kuten muutkin länsimaissa asuvat ovat olleet huonosti valmistautuneista globalisaatioon ja teknologiseen kehitykseen, jotka ovat suurentaneet tuloeroja. Mutta lisäksi he ovat joutuneet oman politiikkansa kaltoin kohtelemaksi. Suurituloisia suosiva veropolitiikka ei todellakaan ole ollut se lääke, jota nuo etelän valkoiset olisivat tarvinneet. Olisi tarvittu tasapainoisempaa yhteiskuntapolitiikkaa – ehkäpä suurempaa valtiota - eikä kuviteltua, jokaisen onnelliseksi tekevää amerikkalaista unelmaa.

Lopputulos vaikuttaa selvältä jälleen kerran: tapahtuneeseen kehitykseen syyllisiä (esim. Ronald Reagania ja hänen Voodoo-talouspolitiikkaansa) ihaillaan ja syyttömiä (valtiota ja sen sosiaali- ja terveysohjelmia) vihataan.

Donald Trumpin mahdollinen voitto vaaleissa merkitsisi jälleen yhtä pettymystä amerikkalaiseen unelmaan. Hänen lupauksensa ovat edesvastuuttomia. Yhdysvallat ei selviä valheellisilla unelmilla, vaan kovalla työllä, jonka nimiin he ovat vannoneet koko historiansa ajan. Mutta työn hedelmät on jaettava tasaisemmin.

PS

Edellä kirjoitetun jälkeen katselin dokumentin yhdestä eniten ihailemistani älyköistä, Noam Chomskysta (Yle Fem, 3.11.2016). Briljantti dokumentti oli nimetty paljon puhuvasti: ”Requiem for the American Dream”. Ehkä kaiken edellä kuvatun pettymyksen ytimessä on lause: Jos osallistuvaa demokratiaa ei saada aikaiseksi, ”politiikka on (vain) liike-elämän heittämä varjo yhteiskunnan yllä”.