Verkkouutisten blogissaan Juha-Pekka Tikka kertoo puolustusvoimain entisen komentajan Lauri Sutelan kiistämättömistä ansioista (”Kaikkien aikojen suomalainen” 30.11.2015). Asiayhteys kaikkien aikojen suomalaiseen ei ehkä ole näin suoraviivainen, sillä en yrittäisi tunkea Sutelaa Rytin ja kumppanien joukkoon, mutta muutoin Sutelan profiilin nosto on enemmän kuin paikallaan. Siitä kiitokset Tikalle.
Erikoisinta tässä on, että Sutela ei tainnut oikein ymmärtää itsekkään merkitystään Suomen itsenäisyyden kannalta. Hän yritti pistää hanttiin elämäkertansa tulevalle kirjoittajalle Matti Lukkarille: ”Minun elämässäni ei ole mitään sellaista, joka kiinnostaisi elämäkerran lukijoita”. Täytyy sanoa suoraan, että kenraali erehtyi pahan kerran. No, lopulta hän kuitenkin suostui. Mitkä seikat vaikuttivat Sutelan varovaisuuteen? Varmaankin juuri lojaalisuus presidenttiä kohtaan. Toisaalta hän ymmärsi, että hänen hallussaan olevat tiedot olivat arkaluontoisia. Ja viimeksi ottaisin vielä esille hänen taipumuksensa itsensä aliarviointiin.
Tänä päivänä, kun julkaistaan milloin mistäkin tähtösestä elämäkertoja, tulee mieleen, että tämä yksi parhaista elämäkerroista saattaa hukkua kirjaröykkiöihin. Lukkarin kirjan nimi on ytimekkäästi ”Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja” (Otava, 2003). Hankin sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä ja sijoitin kunniapaikalle kirjahyllyyni. Matti Lukkarin kirjoittama elämäkerta on muutenkin sarjansa valioyksilö. On syytä nostaa se esille, kuten Tikkakin on tehnyt.
En arvioi kirjaa enää ohessa, mutta käytän sitä taustalähteenä omille pohdinnoilleni.
Ehkä sattumalta noihin 1970-luvun jännittäviin aikoihin osui onnistunut kenraalisuma puolustusvoimien huipulla. Venäjän kielen taitoinen kenraaliluutnantti Paavo Junttila (ensin esikuntapäällikkö ja sitten pääesikunnan päällikkö) ja vastikään kuollut (11/2015) kenraaliluutnantti Ermei Kanninen (vastaavat tehtävät kuin Junttilalla) täydensivät mainiosti Sutelan osaamista.
Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän ei juurikaan arvostanut kenraaliensa mielipiteitä, mutta tilanne muuttui 1970-luvulla osittain Kekkosen haurastumisen takia, mutta pääosin kuitenkin Sutelan auktoriteetin takia. Varsinkin 1960-luvulla Kekkonen kiusaantui, kun sotilaat itsenäisesti pyrkivät lisäämään valmiuksia Neuvostoliiton lähestyessä nootillaan (1961). Kekkosta ärsytti asia, koska hän ilmiselvissä välipuheissa Neuvostoliiton johdon kanssa oli sopinut asioiden ”poliittisesta ” hoitamisesta. Tapahtumien todellisesta laidasta tietämättömien kenraalien ei pitänyt mitenkään puuttua asioihin.
Presidentti kunnioitti Sutelaa, vaikka he ajoittain ottivatkin yhteen. Tapahtui muutakin. Sutela joutui joissakin vaiheissa pitämään Kekkosta pystyssä neuvostoliitolaisia vastaan. Tästä minulle jäi huono maku ja olen siitä useissa blogiteksteissä kirjoittanut: Kekkonen ei pystynyt vastaamaan suurlähettiläs Vladimir Stepanovin aggressiiviseen käytökseen, joka tosin ei kohdistunut suoraan presidenttiin, vaan esimerkiksi juuri Sutelaan ja Keijo Korhoseen.
Olen käsitellyt lukuisissa blogikirjoituksissa Sutelaa ja sitä toimintaympäristöä, joka silloin 1970-luvulla vallitsi. Tällainen kirjoitus oli mm. "Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa” (24.1.2015). Siinä totean mm.:
”Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev 1938.”
Andrushkevitshin tapauksen loppunäytöksessä Lauri Sutelalla oli ratkaiseva rooli. Totean kirjoituksessani seuraavaa:
”Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Paavo Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.” Ns. sotaharjoitusepisodiin (1978) liittyen totean blogikirjoituksessani ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?” (14.10.2012) seuraavaa:
”Miten Kekkonen pitäisi nähdä nyt niiden tapahtumien valossa, jotka sattuivat pahimpina suomettumisen vuosina? Vanheneva Kekkonen oli sitonut itsensä Neuvostoliiton vallankäyttöön niin selkeästi, että hänen oli siitä vaikea irtautua. Lauri Sutela yritti tasapainoilla ensinnäkin Kekkosta kohtaan tuntemansa kunnioituksen, toisaalta presidentin ylipäällikkyyden ja kolmanneksi lähes holhoavan asenteen välillä, jota hän tunsi Kekkosta kohtaan. Sutela pelkäsi, että Kekkonen antaisi liiaksi periksi ja pyrki huolehtimaan siitä, että hän on riittävän lähellä presidenttiä estääkseen tarpeettomat myönnytykset, kuten armeijoiden esikuntien yhteistyön, johon neuvostoliittolaiset pyrkivät.”
Edelleen totean samassa kirjoituksessa:
”Monissa kohden sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano EI neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurin piirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.”
”Tottelemattomuudestaan” johtuen Sutela joutui neuvostoliittolaisten lapsellisten kostojen kohteeksi. Kekkosen tuki olisi ollut välttämätön näissä vaiheissa. Sitä Sutela ei saanut riittävästi.
Mielestäni on osoitettu selkeästi, että Vladimir Stepanov oli tämän näytelmän konna. Dynaaminen suurlähettiläs sai otteen Kekkosesta, joka ei ole kunniaksi vanhenevalle presidentille. Stepanov myös syötti itseään paljon mahtavammalle miehelle Dmitri Ustinoville harhaanjohtavaa tietoa suomalaisten halukkuudesta käydä neuvotteluja. Prosessi pääsi etenemään aina Kultarannassa käytyihin neuvotteluihin saakka, jossa Kekkonen vihdoin – tosin silloinkin väistellen – torjui yhteistyön (en pidä Kekkoselle luodusta naiivista sankarimyytistä, jossa hän legendan mukaan pehmitti Ustinovin saunanlauteilla!).
Tikan summaus sotaharjoitusepisodista ansaitsee mielestäni tarkennuksen. Hän toteaa: ”Jos presidentti olisi alusta pitäen ottanut jyrkän vastustavan linjan Stepanovin esityksiin, hanketta ei olisi varmuudella jatkettu enää Kultarannan keskusteluyritysten jälkeen”. Olisin sitä mieltä, että välipuheita oli käyty jo ennen Kultarantaa Stepanovin johdolla, ja että Ustinov ei olisi koskaan tullut Suomeen – ainakaan näissä merkeissä – jos Kekkonen olisi selkeästi viestittänyt Stepanoville ”Sutela-opin” mukaisen linjan. Totean 14.10.2012 kirjoituksessani yhteenvedonomaisesti seuraavasti:
”Kohottaisin Lauri Sutelan toimesta syntyneen linjan Suomen linjaksi. Se ei ole mikään Suomi-pelastajan linja. Ei, vaan se on pragmaattinen linjaus, jolla politiikka ja sotilaspolitiikka ovat jäsentyneet omiksi kokonaisuuksiksi. Niillä on keskinäinen yhteys, mutta ei kohtalokasta keskinäistä riippuvuutta.” Mitä pitäisi ajatella tämän päivän näkökulmasta?
Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio Venäjän kannalta on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.
Itsenäisyyspäivän kunniaksi on mielestäni aiheellista nostaa Lauri Sutela ja hänen upseeritoverinsa tasavallan itsenäiseksi voimavaraksi, josta kumpusi uskottava itsenäisyystahto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti