Ministeri Paavo Rantanen on kirjoittanut jälleen uuden tietokirjan, tällä kertaa yhdestä Suomen historian kipupisteestä, vuoden 1958 ”yöpakkaskriisistä”. Teoksen nimi on selkeästi ”Yöpakkaset 1958. Hyppy suomettumiseen”. Rantanen (s. 1934) on toiminut työurallaan useissa merkittävissä ulkoasiainhallinnon tehtävissä, kuten suurlähettiläänä Washingtonissa.
Arvioin kirjan kahdesta lähtökohdasta. Ensinnäkin oli mukava kokemus lukea kirja, josta puuttuivat kekkoskauden selittelyt ja yleensäkin kekkoshistorian rasitteet. Rantanen kertoo asiat itsenäisesti niin kuin hän ne näkee. Varsinainen historioitsija Rantanen ei ole, ja se toki näkyy aiheen käsittelytavassa. Toisena syynä perehtyä kirjaan on Rantasen kokemus ulkoasiainhallinnossa, jolloin näkemyksiin tulee kokemusperäinen ote. Rantanen toimi yöpakkaskriisin aikaan ulkoasiainministeriön Neuvostoliiton-kauppaa hoitavassa jaostossa. Hän on siis joiltakin osin aikalaistodistaja!
Voisi sanoa, että historian kuvaa yöpakkasista on hallinnut juhanisuomimainen näkemys kriisistä Kekkosen kiirastulena. Vielä ollessani nuori historiasta kiinnostunut kuusikymmentälukulainen omaksuin kannan, jossa Kekkonen oli historian ”oikealla puolella” ja silloisen hallituksen jäsenet ”väärällä puolella”. Rantanen toteaa suoraan ja selkeästi, että ”se ei ole mielestäni oikea totuus…. tapahtumasarjasta”. Allekirjoitan tämän. Mikään intohimoinen Kekkosen vastustaja Rantanen ei ole, vaan antaa tälle myös tunnustusta valtionpäämiehen työstä.
Rantanen ei ole tyytyväinen historioitsijoiden tapaan käsitellä yöpakkasia. Hän yhdistää omassa teoksessaan kirjallisuuslähteet ja kokemusperäisen historianäkemyksen yhteenvedoksi tapahtumista. Alkuperäisiä lähteitä hän käyttää vain vähäisiltä osin. Tavoitteena on luoda synteesi tapahtumista pääosin kirjallisuuslähteiden, sanomalehtien ja pieneltä osin haastattelujen perusteella. Hän toteaa vaatimattomasti, että toivottavasti nuoremmat laativat kokonaisvaltaisen kuvan tapahtumista: ”tehkää kunnollinen tilinpäätös yöpakkasista”. Se on ollut tähän saakka vaikeaa, koska tapahtumiin osallistuneiden käsitykset eroavat jyrkästi toisistaan.
Oleellinen käsite yöpakkasten yhteydessä on suomettuminen. Rajaan itse tiukkareunaisesti suomettumiskäsitteen sellaiseksi toiminnaksi, jossa kotimainen poliitikko (tai taho) ulkovaltoja hyväksikäyttäen toimii toisia kotimaisia poliitikkoja (tai tahoja) vastaan omaa etua ajaakseen. Tällainen toiminta on häikäilemätöntä opportunismia. Usein tähän lisätään teennäisenä selityksenä, että ”toimittiin ahtaassa raossa pakon edessä”. Tämä on liioittelua tai suorastaan väärä todistus tapahtumista, jolla saatiin alibi toiminnalle. Neuvostoliittoa en vapauta mistään vastuusta tapahtumakulkuihin: se sotkeutui alvariinsa etupiiriinsä laskemansa valtion sisäpolitiikkaan, vaikka väitti toista.
Voidaan sanoa, että yöpakkaskriisi tarjosi lähtölaukauksen sille kehitykselle, jossa Neuvostoliitto näki mahdollisuuden puuttua Suomen hallituksen ministerivalintoihin myös tulevaisuudessa. Tämä toistui yöpakkasten jälkeen monia kertoja, joten voidaan puhua suomalaiseen politiikkaan pesiytyneestä suomettumiskulttuurista. Puuttumisen käytännön toteuttamisen välineeksi Neuvostoliitto omaksui lapsellisen käytöstavan: ”olet kenkku, minä en leiki sinun kanssasi” (lentokentällä viileä vastaanotto Arvo Korsimolle, hotellihuone jääkylmä Lauri Sutelalle jne.). Tavaksi tuli vuosikymmenien kuluessa menettely, jossa Neuvostoliitto sitoi paheksuntansa noudatettuun politiikkaan (samojen) henkilöiden kautta, josta selvimpänä esimerkkinä oli Väinö Tanner ja ”tannerilaisuus”.
Yöpakkasissa oli kysymys siitä, että Neuvostoliitto ei hyväksynyt parlamentaarisen enemmistön varaan rakennettua hallitusta, jossa oli mukana henkilöitä (oikeistodemareita, oikeistolaisia), jotka Neuvostoliitto koki vastenmieliseksi hyväksyä.
:::::::::::::::::::
Mistä kaikki alkoi?
Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen oli ollut useita heikkoja hallituksia, joten odotukset laajapohjaisen hallituksen saamiseksi olivat suuret. Puolueiden voimasuhteissa tapahtui suuria muutoksia 6.-7.7.1958 pidetyissä eduskuntavaaleissa. SKDL sai suurvoiton, seitsemän lisäpaikkaa nosti paikkojen määrän 50:een. Sdp kärsi kuuden paikan tappion saaden 48 paikkaa. Sdp:n ryhmästä irtosi 13 edustaja omaksi ryhmäkseen, skogilaisiksi (sosiaalidemokraattinen oppositio) mitätöiden harvinaisen sosialistienemmyyden, joka tuli paikoin 101-99. Maalaisliitto menetti viisi paikkaa saaden 48 paikkaa. Kokoomus vastaavasti voitti viisi lisäpaikkaa, saaden 29 kansanedustajaa. Muista puolueista kansanpuolue sai kahdeksan paikkaa (-5) ja RKP 14 paikkaa (0). Tulos ennakoi vaikeuksia hallitusneuvotteluihin monin tavoin ja niitä myös saatiin. Lopulta K.A. Fagerholm sai hallituksen muodostajan tehtävän 26.8.1958. Mukaan tulivat sdp (viisi ministeriä), maalaisliitto (viisi), kokoomus (kolme), sekä kansanpuolue ja RKP kumpikin yksi paikka.
Pahaenteisesti sdp:n ministeriryhmässä oli Neuvostoliiton kavahtama oikeistodemari Väinö Leskinen. Kokoomus ei päästänyt vastaavasti hallitukseen Tuure Junnilaa. Kun Johannes Virolainen, josta tuli ulkoministeri, ilmoitti sdp:lle, ettei Leskistä haluttasi hallitukseen, Väinö Tanner kuuluisasti murahti: ”Mitäs ne nuori mies puhutte? Nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta”. Niin muodostettiinkin, mutta hallitukselle ei annettu mahdollisuutta toimia, vaikka sillä oli takanaan eduskuntapuolueiden laaja enemmistö. Saatiin joka tapauksessa kaivattu laajapohjainen, demokratian pelisääntöjen mukainen enemmistöhallitus.
:::::::::::::::::
Aivan oikein Rantanen toteaa, että hallituksella oli myös kotimaisia vastustajia (kommunistit, presidentti). Kysymys oli parlamentaarisen käytännön testistä, jossa kaikkien – myös vähemmistöön jäävien – pitäisi hyväksyä vaalien tulokseen perustuva eduskunnan enemmistön varaan rakentuva hallitus. Se ei nyt käynyt. Kysymys oli pitkälti Neuvostoliiton tuesta Kekkoselle tulevia presidentinvaaleja (1962) varten. Suomeen ei saanut päästä syntymään kekkosvastaista demarien ja oikeiston koalitiota, ei vaikka sillä oli kansalaisten laaja tuki takanaan.
::::::::::::::::::
Marras-joulukuun vaihteessa 1958 Neuvostoliiton painostus lisääntyi ja johti lopulta ulkoministeri Virolaisen eroamiseen ja pian myös koko hallituksen eroon. Ulkomaiset lehdet arvostelivat tapahtunutta ja pitivät sitä Neuvostoliiton painostuksen syynä. Kotimaassa lehdistö jakautui hallituksen kaatumisen kannattajiin ja vastustajiin. Helsingin Sanomat arvosteli tapahtunutta ja totesi, ettei ”sisä- ja talouspolitiikan alueilta löytynyt aseita kaataa hallitusta”. Ulkopolitiikassa lehti ei nähnyt kaatuneen hallituksen linjassa mitään aiemmasta poikkeavaa.
Kekkonen toimi alkusyksystä 1958 taustalla, mutta aktivoitui syksyn edetessä. TV- ja radiopuheessaan joulukuussa hän moitti samana vuonna ilmestyneiden muistelmien ja tuoreiden lehtikirjoitusten sävyä. Hän viittasi puheessaan useaan kertaan Paasikiveen ja varoitti Neuvostoliitto-suhteiden vaurioitumisesta.
Sekä Kekkonen että KGB hoputtivat uuden hallituksen muodostamista. Kokoaminen osoittautui todella hankalaksi, sillä Kekkonen osaltaan hylkäsi useita vaihtoehtoja. Myös sosiaalidemokraattien jakautuminen kahtia leskisläisiksi enemmistödemareiksi ja vasemmistosiiven TPSL:ksi vaikeutti hallituksen muodostamista. TPSL käytti raskaimman kautta Neuvostoliiton painoarvoa hyväkseen vaatimalla täysin suhteetonta määrää ministeristöstä. Myös maalaisliitossa oli ristivetoa: osa puolueen johdosta ei ymmärtänyt tiettyjen poliitikkojen diskriminointia. Kekkosella oli myös monia antipatioiden kohteita. Erityisesti V.J. Sukselainen oli Kekkosen hampaissa. Sukselaisen synti oli se, että hän olisi halunnut laajapohjaisen hallituksen. Ja tietenkin Kekkonen koki hänet myös kilpailijakseen. Presidentin kantoja myötäilevä maalaisliiton sisälle muotoutunut K-linja alkoi hahmottua yöpakkasten aikaan ja jakoi maalaisliittoa.
Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Moskovan arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on tarkasti neljä sanaa kirjoitusvirheineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Klassinen esimerkki suomettumisesta!
Vasta tammikuun puolessa välissä 1959 uusi hallitus oli pystyssä. Se oli kaikesta huolimatta V.J. Sukselaisen muodostama vähemmistöhallitus, kun muunlaista hallitusta ei onnistuttu kokoamaan. Kekkonen valvoi, ettei ministereiksi tullut Neuvostoliiton silmissä epäilyttäviä hahmoja.
Yöpakkaset päättyivät ”virallisesti” Leningradissa 22.-23. tammikuuta 1959 Hrustsovin ja Kekkosen tavatessa. Yöpakkastaistelun hävinneet hakivat revanssia vuoden 1962 presidentinvaaleissa.
::::::::::::::::::
Rantanen pitää Kimmo Rentolan näkemystä parhaana analyysina yöpakkaskriisistä Neuvostoliiton etujen näkökulmasta. Intressejä sillä oli neljä: 1) Ulkopoliittinen ja varsinkin Saksan tilanne (Suomen sitominen Neuvostoliittoon), 2) Kauppasuhteet länteen, jotka olivat epätoivottavasti vahvistuneet, 3) Ideologinen intressi Suomen kommunistien kautta ja 4) Neuvostovastainen toiminta Suomessa. Olisin hiukan eri mieltä erittelystä. Rentola kiertää kuin kissa kuumaa puuroa itse asiaa. Liittäisin luetteloon Neuvostoliiton intressin Kekkosen presidenttikausien jatkumosta.
Rantasen lainaama KGB-vaikuttaja Viktor Vladimirov lopulta sanoo ehkä suurimman totuuden, kun katsoi muistelmissaan, että Fagerholmin hallitus ”uhkasi muuttaa Suomen sisäpoliittista voima-asetelmaa”. Mitään todellista linjanmuutosta ei ollut tekeillä, oli vain normaalia poliittista taistelua. Juuri noihin aikoihin Neuvostoliiton pyrkimys vahtia intressejään Euroopassa yleensäkin oli vahvasti esillä.
Luottamus on tärkeä asia politiikassa, mutta sitä voidaan käyttää myös verukkeena. Juuri näin Neuvostoliitto menetteli vuonna 1958 vannoessaan luottamuksen nimiin - mutta vain toispuoleisesti: se oli Suomi, jonka piti työskennellä yksipuolisesti luottamuksen synnyttämiseksi Neuvostoliittoon. Kauppasuhteet ja jopa YYA-konsultointi olivat aseina ”luottamuksen” palautuskeinoissa.
Fagerholmin hallitus oli suosittu enemmistöhallitus. Se teki hallituksen kaatamisen erityisen vaikeaksi. Suomesta tuli yöpakkasissa yksi osa kylmän sodan rintamalinjaa, sen raja-alueella.
::::::::::::::::::
Mitkä olivat yöpakkasten seurausvaikutukset?
Rantanen lainaa Hannu Rautkalliota arvioidessaan kriisin vaikutuksia: ”Presidentti Kekkonen ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue järjestelivät yhteisymmärryksessä tukipaketteja ja kriisejä, joiden tavoitteena oli lujittaa Kekkosen arvovaltaa Suomen johdossa ja sitä kautta Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Suomessa”.
Suomessa käytännössä alistuttiin siihen, että hallituksella piti jatkossa olla sekä Kekkosen että Neuvostoliiton kannatus, eikä ainoastaan hallituksella vaan myös sen yksittäisillä ministereillä. Tämän saivat tuntea kovimman kautta 1960-luvulla muun muassa Olavi Lindblom ja Sylvi Siltanen, jotka olisivat päässeet ministereiksi, jos asia olisi ratkaistu parlamentaarisin periaattein. Kekkonen, NKP ja KGB pelasivat yhteen Kekkosen jatkokausien varmistamiseksi.
Neuvostoliitto hankki jalansijan Suomen sisäpolitiikkaan kaksivaiheisesti, ensi yöpakkasten kautta ja sitten vahvistukseksi YYA-konsultaatioiden kautta noottikriisissä vuonna 1961.
Eräänä kauaskantoisena yöpakkasten vaikutuksena voidaan pitää eräiden puolueiden joutumista paitsioon hallituskaavailuista. Sdp 1958-1966 ja kokoomus 1966-1987 joutuivat sivuun johtuen Kekkosen, Neuvostoliiton ja kilpailevien puolueiden antipatioista. Neuvostoliitto toki arvosteli Suomea moneen otteeseen aiemminkin sodan jälkeen, kovimmin ehkä Fagerholmin vähemmistöhallituksen (1948-1950) aikaan, mutta silloinkaan se ei tullut iholle vaatimuksineen.
Neuvostoliiton vaikutus loi pitkäikäisen (1958-1990-luvun alku) varjon Suomen sisäpolitiikan ylle. Tässä prosessissa yöpakkasilla oli katalysaattorin rooli.
::::::::::::::::::
Rantanen valaisee kirjassaan havainnollisesti sitä mutkikasta tilannetta, joka syntyi ensinnäkin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen (kylmän sodan vastakkainasettelu) ja toiseksi vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen (Kekkosen voitto vaaleissa). Kysymys oli valtataistelusta toisaalta kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä ja toisaalta aseveliakselin (sos.dem. ja kokoomus) ja maalaisliiton välillä. Taistelut henkilöityivät, joka teki vastakkainasettelujen ratkaisemisen paljon vaikeammaksi, kuin jos vain asiat olisivat riidelleet.
Rantasen lähestymistapa on objektiivisuutta tavoitteleva, joskin aavistuksen verran asevelisuuntautunut. Kirjoittajan onnistunut loppuyhteenveto on seuraava: ”Yöpakkasten opetus on se, ettei vieraalle vallalle saa koskaan antaa mahdollisuutta vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin sillä tavalla kuin meille pitkän hallakauden aikana kävi”.
Mikä on oma viimeinen johtopäätökseni? Neuvostoliiton taholta ei ollut miehitysuhkaa yöpakkasten aikaan, mutta sen sijaan Suomen demokraattista järjestelmää uhattiin kaventaa ja siinä onnistuttiin. Demokraattista järjestelmää uhkasi vainoharhainen Neuvostoliitto, joka katsoi olevansa läntisten valtioiden piirittämä, ja jossa asetelmassa se pelkäsi Suomen irtautuvan omasta etupiiristään ja liittyvän osaksi lännen puolustus- ja hyökkäysjärjestelmää. Pysyväksi takuutahokseen, joka huolehtisi siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen keskinäinen asetelma ei muuttuisi, se valitsi Kekkosen aina jatkosodasta saakka jatkuneen yhteydenpidon seurauksena. Asettamalla presidentti Kekkosen kukkulan harjalle eli sitoutumalla Kekkosen toistuviin presidenttikausiin – Kekkosen omasta tahdosta – se kavensi Suomen oikeutta ja mahdollisuutta valita hallituksensa ja presidenttinsä vapaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti