Pisa (Program of International Student Assesment) mittaa kolmen vuoden välein, miten 15-vuotiaat nuoret eri maissa hallitsevat tulevaisuuden kannalta keskeisiä avaintaitoja. Mittaus keskittyy vuorotellen lukemiseen, matematiikkaan ja luonnontieteisiin. Nyt on julkistettu viime vuonna (2018) tehtyjen testien tulokset.
Lainaan tähän alkuun Talouselämästä (6.12.2019) yhteenvedon Pisan historianäkymästä 2000-luvun alusta aina tähän viimeisimpään, viime vuonna tehtyyn testiin saakka.
”Lukutaidossa (Suomen) pisteluku vaihteli kolmessa ensimmäisessä testissä 543–547 vuosien 2000–2006 aikana. Matematiikassa vaihteluväli oli 541–548 pistettä vuosien 2003–2009 aikana ja luonnontieteissä 554–563 pistettä vuosien 2006–2009 aikana. Trendinä on kuitenkin ollut oikeastaan heti ensimmäisten Pisa-testien jälkeen, että pisteet ovat heikentyneet radikaalisti. Tiistaina (3.12.2019) kerrotuissa viime vuoden Pisa-testeissä suomalaisnuorten saamat pisteet olivat lukutaidossa 520, matematiikassa 507 ja luonnontieteissä 522 pistettä.
Suomi sijoittuu edelleen kärkipäähän maiden välisissä vertailuissa, lukutaidossa kuudenneksi, matematiikassa kuudenneksitoista ja luonnontieteissä kuudenneksi. Mukana oli tällä kierroksella lähes 80 maata.
Kuvaavaa on, että suomalaisnuorten pistesaldo laskee koko ajan kohti OECD-maiden keskiarvoa, joka pyörinyt koko Pisan historian ajan hieman alle 500 pisteessä. Muutos ja heikennys pisteissä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tuloksista on todella merkitsevä.”
::::::::::::::::::::
Ja sitten perään toinen lainaus, joka on omasta vuosien takaisesta kirjoituksestani. Melko tarkalleen kuusi vuotta sitten blogikirjoituksessa ”Pisa ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” (3.12.2013) totesin vuoden 2012-Pisa-tuloksia läpikäydessäni seuraavaa: ”Pisa-tulokset on jälleen julkaistu. Nyt painopisteenä oli matematiikka. Tuloksia on laajalti kommentoitu jo ennen virallista tulosjulkistusta. Kirjoitan tätä tulosten julkistusten ollessa parhaillaan meneillään. Osallistuneita maita oli tällä kertaa 65. Suomesta osallistui 311 koulua. Tuloksista lyhyesti: Suomi oli matematiikassa sijalla 12, edellä oli mm. seitsemän Aasian maata. Lukutaidossa Suomi oli kuudes (OECD, kolmas) ja luonnontieteissä viides (OECD, toinen). Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.
Sitten huolestuttavat viestit uusimmasta (2012,PT) Pisasta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi 1,5 vuoden verran!
Muistan kuinka 12 (siis aivan 2000-luvun alussa, huomautus pt, 6.12.2019) vuotta sitten esittelin silloisen Pisa-tuloksen kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä opettavalta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä.”
Ja edelleen lainaus em. kirjoituksestani:
”……Koulun haasteellisuutta on lisättävä. Ehkä pitäisi puhua mahdollisimman räätälöidyistä haasteista. On siis vaadittava enemmän. Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. Pisa-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö (siis tulosten lasku, huomautus pt, 6.12.2019) on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).
Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En toki jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?
Uskon, että kysymys on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Useissa kypsissä länsimaissa opiskelu ja siihen liitetyt tavoitteet eivät ole enää niin tärkeitä kuin olemme kuvitelleet. Oppimista tietenkin tapahtuu, mutta suuri osa siitä kontrolloimattomasti koulun ulkopuolella.
Koko hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä on liikkeessä. Koululaitos on osa rakenteellista haastetta, jota nyt yritetään ratkoa. Koko yhteiskunta on skarppauksen tarpeessa. Nimenomaan koulun osalta on tärkeää, että rakenteita korjataan, mutta resursseja ei leikata. Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on siirrytty vaiheeseen, jossa ei tarvitse kilvoitella ja ottaa vastaan haasteita entiseen malliin, vähemmälläkin selviää. Tämä lienee kypsässä vaiheessa olevan yhteiskunnan (vaikkapa Norja, Ruotsi tai Suomi...) väistämättömästi itseään toteuttava tila. Tarvitaan uusia alkuja. Yhteiskunnallinen uudistuminen - uusi dynamiikka - on haaste, jossa veri punnitaan.
Etelä-Korean oppilaiden saama opetuksen kokonaistuntimäärä on korkeampi kuin meillä. Suomessa pienillä tuntimäärillä saadaan paljon aikaa. Me saamme siis aikaan vähemmästä enemmän. Mutta nyt saatamme olla tilanteessa, jossa resurssileikkaukset jouduttavat huonoa kierrettä.”
:::::::::::::::::
Hiukan modifioiden tämän vuodelta 2012 olevan tekstin voisi nyt (2019) toistaa eikä juuri kukaan huomaisi, että puhutaan kuuden vuoden takaisista asioista.
Tähän viimeisimpään Pisa-testiin liittyi ”hyvinvointikysely”, so. siinä tarkasteltiin oppilaiden hyvinvointia rinnan saavutettujen oppimistulosten kanssa (tyytyväisyyden yhteys osaamiseen). Suomalaisnuoret pystyivät keskiarvoon 7,61 (asteikko 1-10). Suomi oli ainoa maa, jossa sekä lukutaito että elämään tyytyväisyys olivat hyvällä tasolla (me emme siis niuhota…..). Kyynikko voisi kysyä, että onko muita korkeampi pistemäärä tässä yhteydessä Suomen etu vai kertooko se, että viihtyminen on saanut liian suuren jalansijan kilvoittelun kustannuksella?
Joka tapauksessa hyviä asioita on tapahtumassa tai tapahtunut: tulosten aleneminen Suomen osalta ei kaikilta osin ole lineaarista, toivo paremmasta elää, vaikka jotkut odottivatkin suunnanmuutosta jo nyt.
Lisää myönteisiä asioita: Suomen vahvuuksiin kuuluvat myös koulujen väliset pienet erot.
Mutta parannettavaa jää: polarisoituminen taloudellisesti niukoista oloista lähtevien ja vauraiden perheiden välillä on kasvamassa. Ja juuri erojen supistumisen piti olla peruskoulun vahvuus. Niin se olikin aikansa, mutta nyt vaikutus on heikentynyt monista syistä. Ylimmän ja alimman sosioekonomisen neljänneksen keskimääräinen lukutaitoero oli testissä 79 pistettä. Onneksi valtiovalta on panostamassa juuri näihin asioihin. Jos työvälineisiin ja työn suorittamiseen perehtyminen ei onnistu lukutaidon puutteiden takia ollaan työelämässä ongelmissa.
Vastapainoksi erinomaisesti lukevia on Suomessa yhtä paljon kuin aiemmissa testeissä.
Työtä riittää, sillä pojista jopa 63 prosenttia kertoo, että lukee vain, jos on pakko. Tämä on kuin hälytysmerkki. Tulee mieleen, että kilpailevia harrasteita on niin paljon, että lukeminen on jäänyt osalta nuoria vaille kannatusta. Sama ilmiö on todettavissa toki muillakin elämänalueilla: aiemmat vahvuudet ovat kärsineet uusien kiinnostavien harrasteiden/tekemisten antamista haasteista.
Miten siis yhdistää kouluopetus ja kiehtovat uudet kokemukset oppimista edistävällä tavalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti