Jari Tervon Koivisto-sarjan kolmannessa osassa on edetty 1960-luvun lopulle. Vuosi 1968 – hullu vuosi – oli Suomessakin vaiherikas. Minusta näytti silloin ja nyt vielä enemmän, että Koivisto valoi öljyä korkeana loiskuville laineille. Siihen vaikutti hänen rauhallinen olemuksensa, mutta myös vastavirtaan ajattelu.
Koivistosta oli tullut ensin Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeri vuonna 1966, kun sosiaalidemokraatit olivat saaneet jättivoiton eduskuntavaaleissa ja sitten pääministeri vuonna 1968.
Vuonna 1968 elettiin devalvaation jälkeistä nousukautta, jota kuitenkin sävytti jättimäinen siirtolaisuus Ruotsiin, nuorison liikehdintä, atomivoimalakysymys, pohjoismaiden talousliitto Nordek, keskiolut ja monet muut paljon keskustelua herättäneet aiheet. Silti aikalaiset todistavat, että ilmapiiri ja tunnelma olivat toivorikkaita, asia jota olen itsekin – aikalaisena - tuonut esille näissä kirjoituksissani. Kuusikymmentäluku oli toiveikkaiden odotusten aikaa. Hetken puhuttiin jopa elämänlaadusta arvoista elintason tavoittelemisen sijaan.
Dokumentti tuo näkyviin koko Koiviston perheen osallistumisen politiikkaan, sitä vain ei ole riittävästi korostettu. Antti Blåfield: Mauno ja Tellervo muodostivat taisteluparin.
Kekkosen ja Koiviston kilpailutilanne tuli esille jo varhain. Ehkä asetelma liittyi tiettyyn kekkoslaisuuden ilmenemismuotoon tuolloin: ei saanut puhua paljon, ei ainakaan liikaa, eikä ainakaan ulkopolitiikasta. Puheen rajat määritti tietenkin Kekkonen itse. Ahti Karjainen oli tämän oikeaoppisen käyttäytymistaidon yrmeä mannekiini: ”Odottakaa, luen teille tuolla sisällä kommunikean!” Kekkonen kiusaantui Koiviston ulostuloista ensimmäisiä kertoja juuri noihin aikoihin.
Tervon dokumentissa kuvataan Koiviston järkytys Tsekkoslovakian miehityksen johdosta elokuussa 1968. Koivisto peitti kuitenkin julkisuudessa järkytyksensä ja valoi tapansa mukana öljyä laineille muiden panikoidessa. Elämä jatkui. Paljon suurempi sokki tapahtuma oli kommunisteille, joiden usko alkoi horjua Neuvostoliiton toimiin.
Hän näytti itsenäisyytensä myös Neuvostoliiton matkalla vuoden 1968 lopulla jolloin hän – muodolliset kohteliaisuudet keskeyttäen - ilmoitti isännille haluavansa puhua Nordekista, sähkövetureista ja ydinvoimalasta.
::::::::::::::::::::
Varsinaisen mediapersoonan maineen Koivisto hankki vuoden 1968 lopulla TV:n Jatkoajassa, joka oli oikea Late Night Show, ensimmäinen laatuaan Suomessa. Sitä minäkin seurasin hyvin, hyvin kiinnostuneena. Valitettavasti monien TV-filmien, kuten Jatkoajankin, päälle on ajettu muuta ohjelmistoa vuosien varrella. Kuitenkin juuri Koiviston vierailusta Jatkoajassa on säästynyt meheviä pätkiä. Mukana ovat Aarre Elo (isäntä), keskusteluttajina Hannu Taanila, Lenita Airisto sekä toisena vieraana Koiviston lisäksi näyttelijä Kirsti Wallasvaara. Jokaisella on keskustelussa oma roolinsa: Lenita porvarina, joka ihastuu sosialisti Koivistoon, Hannu Taanila ammattiärsyttäjänä ja Wallasvaara sekoituksena hiukan naiivia yhteiskunnallista tiedostamista ja näpsäkkää, ujoa viehätysvoimaa. En mitenkään jaksa muistaa, mikä oli reaktioni katsellessani ohjelmaa livenä, mutta jos arvaan oikein, myötätuntoni oli Wallasvaaran puolella, joka oli maltillisesti radikalisoitunut.
Keskusteltiin meneillään olleista tai juuri taakse jääneistä levottomista ajoista ylioppilasmellakoineen. Myhäilevä Koivisto otti isällisen ja hiukan ironisen asenteen tapahtumiin ja pyrki lyömään leikiksi koko hullun vuoden nuorisolevottomuudet. Kirsti Wallasvaara yritti parhaansa mukaan puolustella nuorison oikeutetuksi kokemaansa protestia.
Antti Blåfield kuvaa Tervon dokumentissa Koiviston käyttäytymistä Jatkoajassa ”tietoiseksi”, mitä se tietenkin olikin. Tyylillään hän hyydytti Airiston ja Taanilan piikit sosialismista. Tapio Bergholm kuvasi häntä dokumentissa toisaalta mumisevaksi filosofioraakkeliksi ja toisaalta terävien ”one-linereiden” (one-liner jokes) laukojaksi. Toisaalta useat sanoivat, että Koivistosta ei ota selvää! Siinä varmaan onkin yksi Koiviston menestyksen salaisuuksista. Ajatuksen kulkua pidettiin viisaana riippumatta siitä ymmärrettiinkö viestiä.
Jostakin dokumentin tekijät olivat napanneet Koiviston suuhun pannut sanat: ”Olen ollut mediapoliitikko alusta alkaen”. Eli suunnitelmallisuus ennemminkin kuin sattuma!
Jatkoajan nuorison kapinateemassa koivistolainen ironia tehosi, koska kukin sai tulkita sen haluamallaan tavalla. Koivistoon oli vaikea päästä kiinni. Jopa Lenita Airisto luovutti suosiolla.
Paljon on tuotu esille sitä puolta Koivistosta, ettei hän viihtynyt hämyisissä saunaporukoissa vaan korvasi ne urheilullisilla lentopalloharjoituksilla. Tässä yksi esimerkki hänen itsenäisyyden tavoittelustaan.
Sähköveturihankinnoissa Koivisto poltti näppinsä: ei hankita kotimaasta vaan Neuvostoliitosta, oli hänen kantansa. Kekkonen ärsyyntyi pikku hiljaa yhä enemmän Koiviston tavasta tehdä itsenäisesti politiikkaa. Paitsi Kekkoseen olivat Koiviston suhteet jännitteiset myös Kekkosen seuraajana pidettyyn Ahti Karjalaiseen. Karjalainen rakensi suhteita Neuvostoliitoon presidentin tehtävät tavoitteena. Tästä tuli rasitteita myös Kekkosen ja Karjalaisen väleihin, kuten myöhemmin ilmeni.
Karjalaisen vahvuutena olivat idänsuhteet ja kauppapolitiikka, mutta heikkoutena alkoholi. Koivisto asemoi itsensä omalla tavallaan, jossa venäjänkielen taito oli yksi avain neuvostolabyrinttiin. Tervo ihmettelee, miksi Koivisto otti neuvostoliittolaisten kanssa esille itänaapurille kiusallisia asioita (30-luvun puhdistukset, uskonnolliset kysymykset, epäsuosioon joutuneet henkilöt), vaikka nämä teemat saattaisivat kompromettoida hänet venäläisten silmissä. Dokumentissa kuultu arvio kuului, että hän halusi kokeilla, miten pitkälle hän voi mennä.
Varsinkin Seppo Lindblom pääministerin tuolloisena sihteerinä tuo esille herkullisia välähdyksiä Koiviston edesottamuksista. Nordekiin Koivisto panosti vahvasti (kuten Olof Palmekin). Antti Blåfieldin mukaan, jos Nordek olisi toteutunut, olisi Suomi tunnustettu osaksi pohjoismaista blokkia – ja osaksi länttä. Kekkonen oli Nordekia vastaan ja sai tulitukea Karjalaiselta. Oliko kysymys ansasta, johon Koivisto haluttiin ajaa?
Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa tapahtui suuria siirtymiä, hallitus erosi ja Nordek haudataan samassa yhteydessä. Koivisto kärsii Nordek-asiassa kirvelevän tappion. Ydinvoimalaitoksen peruskiven muuraus Loviisassa tapahtui pääministerikauden viimeisenä työnä. Kekkonen oli tuolloin voimissaan: Koiviston kiistakumppanin Ahti Karjalaisen syrjäyttäminen tapahtui vuonna 1971, kun hän haki liian likeisiä yhteyksiä Neuvostoliittoon. Koivisto vetäytyi Suomen pankkiin ”valmistautumaan suurempiin tehtäviin” Mauno Koivisto ei koskaan pyrkinyt eduskunnan jäseneksi. Se ei hänen poliitikkona toimimistaan häirinnyt. Reitti kohti presidenttiyttä avautui juuri noina 1960-luvun jälkipuoliskon vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti