Valehtelun kulttuurista

Valehdella ei saa! Tätä on moni pitänyt lapsuudesta lähtien tuiki tärkeänä elämänohjeena. No, hätävalheen voi päästää suustaan tiukan paikan tullen. Annetaan sen verran periksi.

Nyt puhun kuitenkin kulttuurisesta valehtelemisesta, tarkemmin sanottuna poliittiseen kulttuuriin pesiytyneestä valehtelusta. Jos kulttuurisen valehteluun suhtaudutaan yliolkaisesti, minulla on tunne, että silloin valehtelu on jo liian syvällä, jotta sen voisi kitkeä pois.

Edellä esitetty tuli mieleen, kun luin Pekka Mykkäsen esseen ”Totuutta kaihtavien puolue” (HS 23.11.2019). Se kertoo USA:n politiikkaan pesiytyneestä ilmiöstä, jolla on mielestäni poikkeuksellinen luonne. Ainahan on valehdeltu, toteaa joku. Nyt en tarkoitakaan valehtelua pinnallisena ja sattumoisin tapahtuvana ilmiönä vaan pinttyneenä poliittisena tapana, kuten Yhdysvalloissa tuntuu tapahtuvan parhaillaan.

Kun Yhdysvalloissa presidentti Trumpin virkaanastujaisten yhteydessä alettiin puhua vaihtoehtoisesta totuudesta (muistattehan Kellyanne Conwayn kommentin koskien virkaanastujaisjuhlallisuuksien katsojamäärää!), oli minun reaktioni suuri hämmennys. Oltiin tekemisissä sellaisen asian kanssa, jota ei oikeastaan ollut aiemmin olemassa. En saattanut uskoa omia silmiäni ja korviani. Piti vain hyväksyä ”minusta tuntuu” -totuus tai sitten tuomita menettely (jonka minä teinkin).

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Pekka Mykkäsen essee kertoo juuri tästä kahden viime vuoden aikana tapahtuneesta valehtelun kulttuurin syvenemisestä. Tietenkin joku voi vaatia, että nyt pitää sulkea käsittelyn ulkopuolelle diktatuurit ja autoritaariset hallinnot ja rajata aiheen käsittely koskemaan vain kehittyneen liberaalin demokratian sisäistäneitä maita. Tehdään niin. Suomessa esimerkiksi Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan valehdeltuaan Irakin sotaa, Suomen ulkopolitikkaa ja vaaleja koskeneissa yhteyksissä. Asia eteni vanhan koetun kaavan mukaan. Se siitä.

Hakala sanoo Yhdysvaltain politiikan näyttävän normaalin yhteiskunnan irvikuvalta. Muistan kuinka mietin vajaat pari vuotta sitten, olisiko hyvien tapojen mukaista, jos käytän Donald Trumpista nimitystä ”patologinen valehtelija”. Ujoudessani taivuin käyttämään kiertoilmaisua. Nyt Hakala käyttää tätä ilmaisua kaihtelematta.

Yhdysvallat on tilastojen luvattu maa. Niinpä jotkut tahot ovat tilastoineet Trumpin valehteluja oikein teemoittain. Trumpin sanotaan kertoneen keskimäärin 13,5 valhetta tai virheellistä väittämää päivittäin lähes 1000 päivän aikana.

Nyt Trumpilla on niskassaan virkarikossyyte liittyen hänen viritelmäänsä, jonka mukaan Ukrainan presidentin tuli sotilaallisen avun vastineeksi kerätä raskauttavaa aineistoa hänen kilpailijaansa, presidenttiehdokkuudesta taistelevaa Joe Bidenia ja hänen poikaansa vastaan. En tässä mene tarkemmin prosessiin, joka etenee omaa logiikkaansa noudattaen. Kaikesta käy ilmi, että Trumpilla ei ole puhtaat jauhot asiassa. Kysymys on periaatteesta, jossa Trumpin kannattajat puolustavat mestariaan loppuun saakka ja demokraatit pyrkivät nostamaan syytteen virkarikoksesta.

Hakalan esseen mielenkiintoisinta antia on, ettei hän sorru ”puolueettomuuteen” Trumpin ja demokraattien välisessä skismassa toteamalla esimerkiksi, että ”molemmat osapuolet ovat sotkeutuneet asiaan”, tai että ”tätä on Amerikan polarisaatio”. Ei, hän aivan oikein sanoo suoraan, että presidentti on vastuussa sotkuista, omaksutusta valehtelun kulttuurista ja vaihtoehtoisista totuuksista. ”Tasapuolisuuskultti” on väistelyä ja sen välttämisestä kiitos Hakalalle.

Trumpia ja hänen valehtelujaan ja virheellisiä väittämiään ei pidä sotkea Yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria häirinneeseen polarisaatioon, kahtiajakautuneisuuteen. Sillä ole suoranaista tekemistä valehtelun kulttuurin kanssa . Polarisaatio on vanhempaa perua, jolla on oma historiansa. Olen tätä historiaa perannut ja nähnyt yhteyden rotukysymykseen. Asia eskaloitui jo 1960-luvulla, kun Lyndon B. Johnson ajoi läpi kansalaisoikeuslainsäädännön. ”White backlash” on sittemmin toteuttanut valkoista vihaa mustia kohtaan. Barack Obama oli valkoisten maalitaulu pitkän aikaa. Mutta ei siitä tällä kertaa enemmän.

Yksi merkittävä näkökulma Trumpin menettelyihin on liittovaltion strategisten ja presidentin omaa etua ajavien näkökohtien sotkeminen keskenään. Usein kysymys on ollut siitä, että republikaanisen puolueen tarkoitus on ollut luoda uskottavaa ulkopoliittista strategiaa (yhdessä demokraattien kanssa) ja samaan aikaan Trump on toteuttanut omaa spontaania malliaan, jolla pikemminkin sotketaan kuin selkeytetään tilannetta. Tästä nähdään, että valehtelun kulttuuri onkin monitahoisempi ongelmarypäs kuin pelkästään rehellisyyttä koskeva. On siis kolme voimayksikköä: demokraatit, republikaanit ja Trump. Jos näiden ”yksiköiden” osittaista erillisluonnetta ei pystytä näkemään, joudutaan harhateille arvioitaessa Yhdysvaltain politiikkaa.

Trump näyttää rakastavan salaliittoteorioita, joka mutkistaa edelleen valheen kulttuurin problematiikkaa. Salaliitot ovat tekaistuja, mutta niiden sotkeminen todellisuuden kanssa sumentaa näkyvyyden edessä oleviin haasteisiin.

Republikaanisen puolueen kongressin jäsenet joutuvat tasapainoilemaan ”järkipolitiikan” ja Trumpin luoman valhepolitiikan välillä. Ongelman ytimessä on Trumpin kohtuullinen suosio, jota kongressin republikaanijäsenet eivät voi jättää huomiotta. Innokkaimmat Trumpin kannattajat jumaloivat presidenttiään. Kongressin republikaaniedustajat ovat Trumpin panttivankeja halusivatpa he sitä tai eivät.

Oma lukunsa on Trumpin ”vaalikarjan” rakenne. Demokraattisen järjestelmän keskiössä on kansalaisten käyttämä harkinta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Trump on onnistunut hämärtämään jaon niin perusteellisesti, että kannattajat huomioivat vain etujensa ajajaksi mieltämänsä kuvitteellisen ”Trumpin” ja sivuuttavat tosiasiat. On syntynyt skitsofreeninen tilanne: ”syteen taikka saveen, minun Trumpini”.

Mykkänen tarttuu oikeaan asiaan, kun hän erittelee käsitettä ”huijari” presidentin yhteydessä. Jos siis kongressin demokraattijohtaja Nancy Pelosi käyttää Trumpista nimeä huijari, niin eikö se ole epäkorrektia? Ei ole, sillä ongelma on siinä, että Trumpin tapauksessa huijari on oikeasti huijari, eikä asialla ole välttämättä mitään tekemistä poliittisen retoriikan kanssa.

Erityishuomion ansaitsee Venäjä, joka uuden strategiansa mukaisesti sekaantuu joko suoraan tai välikäsien kautta kilpailijamaiden vaaleihin. Tämä lienee fakta, joka koskettanee laajassa mielessä ainakin muutamia Venäjän päävastustajista. Itse asiassa tässäkin sivuuttaisin perinteisen vaaleihin vaikuttamisen – aina on vaikutettu äänestäjiin – ja keskittyisin siihen, mitä erityistä Trump on tuonut tullessaan. Tuntuu siltä, että omat ja vieraat menevät Trumpilta sekaisin. Ei ole mitenkään yllättävää, että kotimaan poliittiset toimijat ovat suurempi paha Trumpille kuin ulkomaiset, joiden kanssa harjoitetaan yhteistyötä riippumatta siitä, minkä uhan ne muodostavat kansakunnan turvallisuudelle. Tämä on ihan uusi doktriini: bisnestä tai poliittista bisnestä voidaan tehdä vaikka itse pirun kanssa, kunhan hinnoista sovitaan.

Twiittikulttuuri on elimellinen osa Trumpin improvisoitua (en usko suunnitelmallisuuteen) viestittelyä. Ei olen niin pientä tai suurta asiaa, josta ei voisi lähettää epäpresidentillistä sanomaa maailmalle. Näin koukutetaan kannattajat.

Pekka Mykkänen päätyy esseensä yhteenvedossa ajatukseen, että virkarikosoikeudenkäynti oli demokraateilta virheliike. Hän näkee sen auttavan Trumpia seuraavissa vaaleissa vuoden päästä. On aika selvää, että Trump vapautetaan syytteistä – ei sen takia, etteikö hän ansaitsisi niitä vaan sen takia, että senaatin republikaanit estävät syytteelle panon. Yleensäkin voidaan kysyä kannattaako normaaleja oikeudenkäyntiprosesseja soveltaa tapaukseen, jossa mikään logiikka ei oikeastaan toimi, kuten Trumpin tapauksessa on kyse.

Pahinta on, että suurin sijaiskärsijä on poliittinen järjestelmä, joka nousee paljon Trumpin henkilökohtaisia toilailuja merkitsevämmäksi asiaksi.