Mauno Koivisto - sheriffi saapuu kaupunkiin/Jari Tervon dokumenttisarjan (osa 5)

Yle TV1:ssä ja Areenassa on meneillään Tommi Pietiläisen (ohjaus), Marjo Vilkon (käsikirjoitus) ja Jari Tervon (toimitus, juonto) kahdeksanosainen Mauno Koivistoa käsittelevä dokumenttisarja. Sarjan viidennessä osassa kuvataan yhtä Koiviston uran ja koko Suomen poliittisen elämän jännittävimmistä vaiheista rauhan aikana, nimittäin presidentinvaihdosta 1980-luvun vaihteessa. Vaikka lopputulos on tiedossa ja seurasin jo tuolloin herpaantumattomalla mielenkiinnolla tapahtunutta ”livenä”, tulee vieläkin dokumentista ajan tapahtumia seuratessa ahaa-elämyksiä: noinko se olikin, olin jo ehtinyt unohtaa! Haluan myös tehdä historian sivuun omia reunamerkintöjäni.

Tapahtumien logiikka kulminoitui keväällä ja syksyllä vuonna 1981. Kekkosen aika alkoi olla lopussa, mutta hän taisteli yhä asemastaan pyrkien varmistamaan kekkoslaisen perinnön. Tähän perintöön ei mahtunut Mauno Koiviston kuningastie. Asiaan kuului, että heikentyneen Kekkosen takana eräät asemia kärkkyvät tahot käyttivät valtaansa ohi Kekkosen. Elettiin todellista suden hetkeä suomalaisessa politiikassa.

Kysymys oli lopulta siitä, että hallituksen ei tarvitse erota – ei edes tuolloisten presidentin valtaoikeuksien voimassa ollessa – jos eduskunta ei sitä tahdo. Kysymys oli tietenkin myöskin Kekkosen ylipitkästä presidenttikaudesta – sen heikkoudet olivat tulleet Kekkosen ikääntyessä yhä voimakkaammin esille. Suuri osa kansalaisista halusi muutosta – monet päättäjät eivät niinkään, eivätkä varsinkaan ne, joiden valta oli sidottu Kekkoseen ja heitä oli paljon.

Koivisto päätti tehdä historiaa ja olla eroamatta pääministerin tehtävistä käskystä tai vihjeestä. Se ärsytti suunnattomasti vastustajia. Koivisto keräsi ympärilleen avainhenkilöt, joihin hän luotti, ja joilta hän pyysi kannanotot tilanteesta. Hän myös tarkisti valtiosääntöoikeusoppineilta, mitä tarvitsi tehdä ja mitä ei. Oikeudellinen selusta piti varmistaa. Yksi niistä, jotka ovat edelleen kertomassa tapahtumista on SKDL:n Kalevi Kivistö, joka sai kutsun Koiviston luokse 6.4.1981. Myös Johannes Virolainen, joka oli eduskunnan puhemies tuki omista lähtökohdistaan Koiviston argumentteja, samoin Esko Rekola, Per Stenbeck, Seppo Lindblom, Ele Alenius ja moni muu.

Koivisto halusi katsoa ”selviänkö minä tästä pelistä”. Kysymys oli pääministerinä pysymisestä. ”Normaalioloissa” Kekkosen aikana pääministeri erosi vastaavassa tilanteessa.

Neuvostoliiton YYA-juhla oli keväällä juuri tuohon aikaan. Kekkonen ja Koivisto kohtasivat suurlähetystön tiloissa kutsuvieraina, kuten koko Suomen poliittinen kerma. Miehet välttelivät toisiaan, joka herätti median huomiota. Hölösuu Virolainen vielä päästi suustaan kuuluvalla äänellä paikalta poistuttaessa, että ”Mauno Koivisto on maan seuraava presidentti”.

Kun Kekkonen ei pystynyt realisoimaan hänen takanaan olevien tahtoa Koiviston pääministeriyden lopettamisesta, kääntyi tilanne pääministerin eduksi. Tulevia vaaleja ajatellen Koiviston riskinotto onnistui.

::::::::::::::::::

Syksyllä 1981 episodi toistui. Paavo Väyrynen oli kaatajien puhemies; on epäselvää millä intensiivisyydellä muut olivat mukana kaatohankkeissa. Tarkoitus oli kaataa Koivisto ja nostaa pääministeriksi joko Ahti Karjalainen tai mahdollisesti Väyrynen itse. Kun Kekkosen voimat vähenivät oli pääministerillä etulyöntiasema presidentin sijaisena päästä päämiehen tehtävään. Tässä vaiheessa Koivisto oli kerännyt tukijoukkonsa niin vahvoiksi, että niiden murtaminen vaati todella isoja voimavaroja.

Silti Väyrynen yritti hartiavoimin hallituksen kaatamista. Asiaan kuuluu, että Väyrynen on kiistänyt jälkikäteen kaikki keväällä ja syksyllä 1981 tapahtuneet pyrinnöt ja väittänyt, että kysymys oli Sorsan ja Koiviston keskinäisestä valtataistelusta. Sorsa kyllä kilpaili Koiviston kanssa jonkin aikaa presidenttiehdokkuudesta, mutta itse hallituksen kaatoyritys meni kyllä Väyrysen piikkiin.

Sitten tuli syyskuun alussa ilmoitus, että Kekkonen jää sairaslomalle. Väyrynen yritti silti viime hetkeen saakka saada Koiviston nurin, mutta ”aika loppui kesken” niin kuin asia on totuttu sanomaan. Minulle on jäänyt epäselväksi olisivatko Väyrysen voimat riittäneet lopulta missään oloissa kaatoon saakka.

Mauno Koivistosta tuli vt. presidentti. Alkoi presidentinvaalikampanja. Teollisuuden johtomiehet, nuo punaiset vuorineuvokset liputtivat Ahti Karjalaisen puolesta, jota pidettiin idänkaupan takuumiehenä. Myös neuvostoliittolaiset ajoivat alkoholiongelmaista Karjalaista presidentiksi. Teollisuusmiehet uhkailivat sosialismilla, jos Koivisto valitaan presidentiksi. Siihen ei uskonut kukaan järkevä ihminen, mutta saatiin aikaan paljon kuohuntaa, joka vaikutti hyväuskoisiin. Hysteriaa levitettiin apposen avoimesti. Koiviston peliä oli se, kun hän sanoi, että hänen idänsuhteissaan ei ole kehumista. Sitä monet olivat odottaneetkin häneltä. Ja kansalaiset olivat tyytyväisiä itsenäisyyden osoituksesta!

Neuvostoliitto – ja sen eteentyönnetty edunvalvoja Viktor Vladimirov - tuki tietenkin Karjalaista, mutta itäinen naapuri noudatti kaksoisstrategiaa: Koivisto kyllä kelpasi. Välttämättömyydestä tehtiin hyve.

Tervon dokumentissa paheksutaan sitä, että Koivisto pyysi konsultikseen juuri Vladimirovia löytääkseen oikeat sanat tuen saamiseksi myös Neuvostoliitolta. Ei otettu huomioon sitä, että KGB:n miehenä Vladimirovilla oli ylivoimiset tiedot NKP:n puoluelinjalaisiin nähden siitä, mikä Suomessa menisi läpi ja mikä ei. KGB:n ja puoluelinjalaisten välillä vallitsi keskinäinen kilpailu ja Koiviston strategia on sidottava tähän kontekstiin. Tätä dokumentissa ei valitettavasti tähdennetä. Kaiken kaikkiaan on tietenkin sanottava, että johtavien poliitikkojen – lähes kauttaaltaan - suhteet venäläisiin olivat liian läheiset.

Keskustassa Johannes Virolainen sivuutti puolueäänestyksessä Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkaana. Ironisesti voitaneen sanoa, että Neuvostoliitto epäonnistui ensi sijaisissa tavoitteissaan presidenttiehdokkaiden osalta, mutta suhteet olivat niin ”vakaalla” pohjalla, että toissijaisetkin kelpasivat. Varsinaisissa vaaleissa Koivisto oli ylivoimainen. Kalevi Kivistö varmisti Koiviston valinnan ensimmäisellä kierroksella ohjaamalla valitsijamiehensä suoraan Koiviston taakse. Samalla hän esti epätodennäköisten, mutta mahdollisten ”mustien hevosten” esilletulon.

Presidentinvaali muodostui kilpailevien yrittäjien toivottomaksi taisteluksi Koivistoa vastaan. Koivisto jopa lähetti ”vara-Manun”, Paavo Lipposen joihinkin vaalitilaisuuksiin puolestaan. Tervon ohjelmasta jäi mieleen Koiviston vaalikortti, jossa luki Hyvää Uutta Vuotta. Kalevi Sorsa lisäsi siihen yhden kirjaimen uutta-sanan eteen, nimittäin K:n. Tervo jopa nostaa TV:n Jatkoaika-ohjelmassa esiintyneen vapautuneen Koiviston osaksi onnistunutta vaalikampanjaa, vaikka Koivisto esiintyi jatkoajassa jo vuonna 1968. Kansalla on pitkä muisti! Totta kuitenkin toinen puoli: Koivisto ensimmäisenä hyödynsi viihdeohjelmaa osana henkilökuvan luomista.

:::::::::::::::::

Lähes kaikki edellä esitetystä on tullut tutuksi joko jo aikanaan tapahtumahetkellä tai jälkikäteen runsaista historia- ja muistelmakirjoista, mutta toisaalta on paljon ihmisiä, joille 1980-luvun alussa ilmestynyt paljastuskirja ”Tamminiemen pesänjakajat” on kaukainen muisto vain tai kokonaan tuntematon.

Siksi on hyvä, että näitä aikoja ja tapahtumia kerrataan.