Keijo Korhonen ajattelee toisin

Keijo Korhonen (s. 1934) on monessakin mielessä eriskummallinen hahmo suomalaisessa politiikassa ja lähihistoriassa. Korhonen oli se, jolle Kekkonen sanoi: venäläiset eivät pidä sinusta. Korhonen oli se, jonka rinnuksia humalapäinen Vladimir Stepanov tökki Presidentinlinnan vastaanotolla 6.12.1978 halutessaan protestoida TV-sarjan "Sodan ja rauhan miehet" muodostamaa historiankuvaa. Olkoon nämä esimerkkejä siitä, että Korhonen yritti vetää itsenäistä linjaa suhteessa oikeastaan kaikkiin osapuoliin – Kekkonen mukaan lukien.

Myöhemmin Korhosen ”itsenäisen Suomen linja” sai suorastaan betoniin valetun luonteen, kun hän - vain Korhoselle ominaisella tinkimättömällä ehdottomuudella - vastusti EU:hun menoa. Korhoselta hävisi kannatus Suomessa vähitellen. Tänään hän voi monen mielestä olla oikeassa olemisen perikuva.

Muistan nähneeni kuvan, jossa Korhonen ratsain katselee hymyillen maailmaa jossain Arizonassa (jonne hän siirtyi professoriksi, kun sillat Suomessa ja Suomeen paloivat). Siinä hän oli, yksinäisen tähden ratsastaja, ehkäpä rauhan ja tasapainon löytäneenä! Tai sitten hän oli kuin TV-sarjafilmi Bonanzan nelikkö - tunnusmelodian soidessa taustalla - karauttamassa kohti Ponderosaa, tilaa ympäröivän kartan leimahtaessa liekkeihin.

Hän on kirjoittanut tuoreeseen Kanava-lehteen (numero 8/2019) artikkelin tai oikeastaan esseen ”Lännen surullinen poikapuoli”. Siinä hän väittää muun muassa, että Suomen olisi pitänyt julistautua pysyvästi puolueettomaksi ja kieltäytyä Venäjää vastaan suunnatuista pakotteista. Korhonen - tavoilleen uskollisena - sivaltelee esseessä älykkäästi, kuten vanhaan hyvään aikaan. Kysymys ei ole siitä olenko samaa mieltä hänen kanssaan vaan siitä, että riemuitsen, kun kaikki jo totutuksi luultu sortuu Korhosen käsittelyssä.

Hän voisi olla vihollisen trolli, mutta on aivan liian itsenäinen suostuakseen kenenkään pompoteltavaksi. Silti hän voinee pohtia, minkä poliittisen tahon käsikassaraksi hänet – luvatta – saatetaan ottaa.

Korhonen hakee vauhtia Puškinista ja Dostojevskista saakka viitatessaan venäläisten käsitykseen suomalaisista ”valtiota muodostamattomana kansakuntana”. EU-Suomi ja melkein Nato-jäsenyys todistavat käsityksen Korhosen mielestä oikeaksi.

Korhonen muotoilee Suomen historiaa Pietarin perustamisesta käsin. Sen jälkeen kaikki oli peruuttamattomasti siten, kuin Stalin sen puki sanoiksi Paasikivelle: ”Maantieteelle emme mahda mitään – emme me, ettekä te”. Viesti on selvä: oleellista on, että Suomea ei käytetä Venäjän ydinalueita vastaan tapahtuvan hyökkäyksen tukialueena. Tästä johdettu ajattelu on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri linja.

Euroopan unioni ja Nato ovat geopoliittisesti Korhoselle täysin toissijaisia Venäjään verrattuna. Meidän on tultava toimeen Venäjän kanssa ”viiteryhmämme Pohjoismaiden korvaamattomana osana”, toteaa Korhonen. Pohjoismainen yhteys on jotain aivan muuta kun Baltia. Emme kuulu missään tapauksessa Baltiaan, johon joskus on haettu kiinteää yhteyttä. Balttilaisuus merkitsee Korhoselle röyhistelyä tai toivotonta uhmailua lännen ”kuvitteelliseen” apuun luottaen.

Pohjoismaisuuskin väistyy kaikkien tärkeimmän asian tieltä, nimittäin turvallisuuspolitiikassa voimme luottaa vain itseemme. Kuvitelmat avun saannista ovat täynnä lunastamattomia lupauksia. Tämän osoittaa historia. Jotta muut auttaisivat, niiden pitäisi saada siitä jotain etua. Ne eivät sitä saa, joten riski kasvaa liian suureksi.

Korhonen asettaa vastakkain arvopohjaisen ja reaalipoliittisen ulkopolitiikan, liputtaen vahvasti pelkästään reaalipolitiikan puolesta. Viime kädessä omat turvallisuuspoliittiset edut ratkaisevat. Korhonen toteaa kyynisesti, että sopimuspohjaisella järjestelmällä, ml. toisten auttamisella, ei ole valtiolle tiukan paikan tullen ”minkäänlaista roolia”.

Natosta hän sanoo, että se on papereille ja esikunnille rakennettu liittokunta ilman sotavoimia. Liittokunnan jäsenet itse päättävät, missä ovat mukana ja missä eivät. Suomen kansa gallupien välityksellä antaa puollon Korhosen ajattelulle: puolesta tai vastaan kantansa esittäneistä vajaa kolme neljäsosaa asettuu Natoon liittymistä vastaan ja vain reilu yksi neljäsosa kannattaa liittymistä. Hän ymmärtää kansalaisten tuntoja huomattavasti paremmin kuin eliitin kantoja.

Keijo Korhonen antaa ymmärtää, että oma apu on paras apu, lujuuden ja oman viisauden yhdistelmä auttoivat selviämään sodassa. Hän viittaa siihen tosiasiaan , että toisessa maailmansodassa Suomi oli ainoa maa Britannian ja Neuvostoliiton ohella, jota ei ”vapautettu”, so. miehitetty.

Hän toteaa, että kolmen viime vuosisadan aikana Venäjä on ollut sodassa seitsemän kertaa Ruotsi-Suomen tai Suomen kanssa. Missään näistä sodista Venäjä ei ole hyökännyt Suomeen Suomen itsensä takia, vaan osana Eurooppa-politiikkaansa. Stalinin toiminnalle sinänsä Korhoselta ei liikene ymmärrystä: ”vainohullu”.

Tultuaan nykypäivään Korhonen kysyy, mitä syitä Putinilla olisi hyökätä Suomeen, eikä löydä yhtäkään. Suomella ei ole sitäkään ongelmaa, joka on monilla muilla eli isoa venäläisperäistä vähemmistöä. Baltian mailla on aivan eri tilanne.

Professori ihmettelee, miksi Suomi liittyi ”tarpeettomasti” EU:n Venäjän vastaisiin pakotteisin ja miksi Suomi antaa Natolle oikeuden maa-, ilma ja vesialueensa käyttöön sotaharjoituksia varten. Korhonen pelkistää melkoisesti todetessaan syyn olevan vanhassa ryssävihassa, vaikka toisaalta historian kokemusten perusteella ymmärtääkin Venäjän-pelon perusteita.

Baltian maat eivät tunnista sitä välinearvoa, joka niillä ainoastaan on lännen puolustuksessa. Ne ovat ”suojavalleja”, eteenvedettyjä suoja-alueita, joiden jatkoksi Nato haluasi pohjoiselle siivelle Suomen. Sanomattakin on selvää, että Korhonen vastustaa jyrkästi Suomen liittämistä rakenteeseen. USA haluaisi liittää Suomen ”kuolemanteollisuuden markkina-alueeseen” hävittäjähankintoineen, kuten Korhonen asian ilmaisee.

Suomesta on Korhosen mielestä jo nyt tehty Venäjän vihollisen tukialue, kun Venäjä vaatii juuri päinvastaista, eli että Suomea ei käytetä naapuriin tapahtuvan hyökkäyksen tukialueena.

Hän toteaa maan valtaamisen olevan kallista ja hidasta puuhaa nykyaikana. Venäjällä on sodan syttyessä paremmat keinot: se pystyy ohjusiskuilla eliminoimaan lähialueilta kohdistuvat uhkat.

Korhonen puhuu Venäjän erikoislaadusta: sillä on oma tapansa edetä kohti tulevaisuutta. Se pysyy Venäjänä eikä lähde kopioimaan länttä.

Korhonen myöntää, että kylmän sodan aikana Neuvostoliiton painostus oli kova. Hän kehaisee, että ”kävimme vuosikymmeniä näkymätöntä talvisotaa diplomatian juoksuhaudoissa”. Nyt Korhonen pitää tilannetta Suomen kannalta paljon parempana kuin silloin. Hän jopa väittää, että Suomella ei ole ollut tuhanteen vuoteen parempia selviytymismahdollisuuksia kuin nyt. Venäjä on suurempi mahdollisuus kuin uhka, näin nimenomaan taloudellisten yhteistyömahdollisuuksien näkökulmasta.

Korhonen pitää suurena tyhmyytenä, että Suomi liittyi kauppasaartoon Venäjää vastaan – se on ”melkein verrattavissa syyskuun 2014 pelottavaan yhteistoimintasopimukseen Naton kanssa”.

Sitten tullaan Korhosen avainvaatimukseen: ”Suomen olisi heti Neuvostoliiton hajotessa ja YYA-sopimuksen rauetessa pitänyt , eduskunnan, hallituksen ja presidentin yhteisin toimin, julistautua pysyvästi puolueettomaksi ……. ja ilmoittaa Suomen sitoutuvan olemaan koskaan liittymättä uutta Venäjää vastaan mahdollisesti suunnattaviin ….. pakotteisiin”. Tämän jälkeen hän patistaa vahvan oman puolustuskyvyn ylläpitoon. Korhonen korostaa, että Suomen aseet on suunnattu ketä tahansa vihamielistä maahantunkeutujaa vastaan”.

Tämän kaiken jälkeen parasta, mitä voidaan odottaa uudelta Venäjältä on ”hyväntahtoinen välinpitämättömyys”. Suomi ei voi vahingoittaa Venäjää, vaikka yrittäisi, miksi siis ”sylkeä silmille?”

Koko nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen suuntaus on siis Korhosen mielestä väärä. Selviämme yksin palaamalla Paasikiven, Kekkosen ja heidän edeltäjiensä politiikkaan. Riittävä puolustuskyky ja puolueettomuus ovat avainasioita.

:::::::::::::::::::

On mielenkiintoista todeta, että vaikka Korhosella itsellään on turhauttavia kokemuksia venäläisten antipatioista, hän näkee parhaana tapana mahdollisimman suuren sopuisuuden ylläpidon ja kaiken aggression välttämisen Venäjän kanssa. Hän ei halua edes omien kokemustensa kannustamana nostaa esille Venäjän taipumusta sekaantua Suomen asioihin kylmän sodan aikana erittäin kiusallisella tavalla ja osin vielä presidentin luvalla.

Korhonen sivuuttaa liian kevyesti esimerkiksi ne demokratian kaventamiset, jotka ns. suomettumisen aikakausi sai aikaan. Itse asiassa hän ei puhu niistä lainkaan. Mutta ilmeisesti ne ovat osa vähempiarvoista ”arvopolitiikkaa”, jonka kyyninen ”reaalipolitiikka” työntää syrjään.

Tai ehkä hän on vain halukas maksamaan tietyn hinnan, jotta vihollisuuksilta vältytään.

Korhonen voisi saada myötämielisyyttä ajatuksilleen, jos hän taktikoisi hieman antamalla periksi joistakin jyrkistä mielipiteistään. Hän loitontaa kannattajiaan itsestään silmiinpistävällä ehdottomuudellaan – mutta ehdoton asenne on hänen sisimmässään eikä hän näköjään voi sille mitään.

On selvää, etteivät Suomen päättäjät seuraa Korhosen ohjeita kuin valikoivilta osin - tuskin hän sitä odottaakaan. Korhosen mielessä on sankarillinen omaan itseensä ja omiin voimavaroihin luottaminen, joka pelastaa Suomen kaikissa tilanteissa.