Demokratian kapea polku on kivinen ja liukas

Suomi on pikkuhiljaa liukunut muiden kehittyneiden demokratioiden tavoin vaikeasti hallittavien maiden joukkoon. Selvää on, että aiemmin esimerkiksi elinkeinojakauma (teollisuus, maatalous) ja kylmän sodan asetelma (suomettuminen) johtivat tietyntyyppisiin melko jäykkiin hallitusrakenteisiin ja jopa tiettyjen puolueiden (kokoomus, sdp) sulkemiseen pois hallitusyhteistyöstä.

Mutta kuva menneisyyden ”selkeydestä” on kyllä monivivahteisempi. Hallituskriisejä oli 1940-luvulta lähtien tuhkatiheään. Silloin vallitsi vain erilainen poliittinen kulttuuri, mutta ei loppujen lopuksi nykyistä helpompi tilanne. Vai mitä voidaan sanoa siitä, että kymmenien vuosien ajan hallitusten keski-ikä oli noin vuosi?

Presidentti Kekkonen osallistui tähän hallitusten keski-iän alentamiseen hajottamalla eduskunnan aivan liian helposti. Tähän aikaan liittyi kiinteästi myös Neuvostoliiton kasvava rooli Suomen sisäpolitiikassa. Monenlainen diskriminointi ei antanut kaksista kuvaa demokratian tilasta.

Suomen sodanjälkeinen poliittinen historia taisi päättyä eräiltä osin 1980-luvun alkuun, jolloin Mauno Koivistosta tuli presidentti. Aiemmista kompuroinneista oppia ottaen hän pyrki tietoisesti neljän vuoden pituisiin hallituskausiin ja onnistui erinomaisesti. Hallitusten sisäisissä kriiseissä – joita toki piisasi – mölyt pidettiin kuitenkin mahassa siinä määrin, että maan asioiden hallintaan tuli tuiki tärkeää pitkäjänteisyyttä. Siirryttiin normaaliparlamentarismiin, jossa kukin hallitus sai yrittää neljä vuotta asioiden parantamista ja arvio lausuttiin vaaleissa.

Itse asiassa 2000-luvullakin hallitukset ovat karkeasti ottaen pysyneet pysytyssä neljä vuotta, vain pääministerin kestävyys on ollut koetuksella: Jäätteenmäki, Vanhanen, Kivimäki, Katainen, Stubb, Sipilä ja nyt viimeksi Rinne ovat kaikki – tosin hyvin eri syistä - törmänneet kritiikin muuriin, joka osoittautui ylivoimaiseksi esteeksi. Toki hallituksissakin puoluekokoonpano on hiukan muuttunut hallituskausien aikana, mutta runko on pysynyt kasassa.

:::::::::::::::

Jotain entisestä poikkeavaa on politiikkaan tullut 2000-luvulla, joka on sitten heijastunut hallitusten toimintakykyyn. Useimmiten syinä mainitaan puoluekentän pirstoutuminen, populististen liikkeiden nousu suurimpien puolueiden joukkoon ja netin kautta välittyvät mielipideaggressiot. Myös identiteettipolitiikan sävyttämä vanha ideologinen ja arvopohjainen asetelma on muuntanut aiempia politiikan perustuksia.

Äänestäjien käyttäytyminen on muuttunut. Aiempi äänestäjien sitoutuminen elinkeinorakenteeseen on höltynyt tai hävinnyt suurelta osin. Puoluesidonnaisuudesta on hypähdetty puolueshoppailuun, jossa muutokset äänestyskäyttäytymisessä tapahtuvat nopeasti. Tämä on myös sukupolvikysymys. Jussi Halla-aho on aivan oikein pannut merkille, että vanhempien ikäluokkien äänestyskäyttäytyminen on ehtinyt vakiintumaan ja populistien verkot eivät toimi pyydyksinä samalla tavalla kuin nuorten kohdalla.

Erityisesti tämän viimeisen hallituksen aikana olen pannut merkille sen, kuinka vaikeaa hallituksen on ollut toimia yhteiseen hiileen puhaltaen. Hallitusohjelma on kyllä toiminut yhteen sitovana liimana, mutta jotenkin kukin puolue toteuttaa hallitusohjelmaa ”erillisesti”: ”Meidän kantamme on……” On tullut tunne, että irtautuminen yhteistyöstä on ollut koko ajan hihakorttina taustalla. Yksi syy on se, että keskusta vain vaivoin suostui mukaan hallitukseen.

Suomea on voinut pitää kypsänä demokratiana 100 vuoden harjoittelun jälkeen, mutta viime aikoina tämä kuva on murentunut muissa länsimaissa koetuilla tavoilla: hallituksia on ollut vaikea saada kasaan ja vielä vaikeampaa pitää niitä koossa.

Ideologinen vastakkainasettelu ei ole suinkaan kadonnut identiteettipolitiikan tieltä, vaan vahvistunut sen rinnalla. Samoin konservatiivit-liberaalit-vastakkainasettelu on noussut taustalta etualalle. Ideologisesti käydään ankaraa taistelua työnantajien ja työntekijäjärjestöjen kesken. Tulonjakokiista on myös koko ajan esillä: kakun jakaminen on edelleen ykkösongelmia.

:::::::::::::::::::

Onko kriisiherkkyys kasvanut? Vaikea sanoa, kun ei ole tutkimustietoa takana, mutta ainakin voidaan sanoa, että kriisien luonne on muuttunut. Nyt ideologinen asetelma on hieman sivummalla kuin vanhoina aikoina (joskaan ei väistynyt, kuten edellä on todettu). Kriisien syttymispiste on mielipidekakofoniassa alemmalla tasolla kuin joskus aiemmin.

Suomella on vakaiden yhteiskunnallisten olosuhteiden keskellä varaa tietynlaiseen horjahteluun – toistaiseksi. Poliittisen vakauden kuva on kuitenkin muuttunut: perinteiset puolueet ja uudet poliittiset voimat ovat jopa osin vaihtaneet paikkaa siten, että vanhat puolueet näyttävät äänestäjäpaon keskellä säröisemmiltä kuin uudemmat poliittiset voimat.

Pahansuopaisuus on lisääntynyt nettikirjoittelun yleistymisen myötä. Olen panevinani merkille, että pyrkimys toisen osapuolen ( poliittisen vastustajan) toiminnan rajoittamiseksi on yleistynyt. Tämä tulee esille esimerkiksi vihreiden ja perussuomalaisten vastakkainasettelussa: ”noin ei saa sanoa…..”

Liian vähän huomiota kiinnitetään median polarisoitumiseen. Kun tarkastellaan poliittisia muutoksia on mahdotonta sivuuttaa median roolia. Erään tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että media liioittelee mielipide-eroja. Tähän on helppo yhtyä. Ongelma on siinä, että kun asiat muutoinkin ovat monimutkaisia, niin median uutisoinnissa kärpäsestä kasvaa härkänen hyvin helposti.

Viime aikoina paljon esillä ollut professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta puolueen poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”, kuten Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan (”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”) 28.6.2018?

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Nyt monta vuotta tutkimuksen teon jälkeen Jussi Halla-aho (ja myös edeltäjänsä Timo Soini) on rakentanut vastakkainasettelua vihreiden ja perussuomalaisten välillä, eikä mitenkään sattumalta…..

::::::::::::::::::::

Demokratian itsepuolustus on kärsinyt sisäisistä ja ulkoisista vaurioista monissa perinteisesti vahvoissa demokratioissa. Taloutta voidaan hoitaa kohtalaisella menestyksellä myös autoritaarisesti johdetuissa valtioissa. Sananvapaus ja oikeuslaitoksen riippumattomuus ovat liberaalien demokratioiden valtteina, mutta näissäkin vapaus länsimaissa on käsitetty joissakin tapauksissa väärin (oman käden oikeutena) ja aiheutettu haittaa kansanvallan toteutumiselle.

Sitähän sanotaan, että kaikkein ratkaisevinta on luottamus. Suomi on kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan yksi vahvimmista luottamusyhteiskunnista. Putoaminen - jos niin tapahtuu – merkitsee korkealta putoamista.