Hesari on koonnut (Mari Manninen) suomalaisilta
asiantuntijoilta Annastiina Kalliukselta ja Joonas Timoselta haastatteluyhteenvedon
nykyisestä Yhdysvaltain konservatiiviliikkeestä. Republikaanisen puolueen ja presidentti
Donald Trumpin ympärille kiertynyt konservatiivinen osa Yhdysvaltain puoluekenttää
on juuri nyt vahvoilla poliittisessa päätöksenteossa. Se on ainakin näillä
näppäimillä kyseenalaistanut demokraatit ja liberaalidemokraattisen haasteen.
Ennen kuin menen Hesarin artikkelin (HS 28.9.2025: ”Miehet,
jotka vihaavat liberaaleja”) arviointiin kertaan vähän amerikkalaisen poliittisen
vanhoillisen siiven historiaa, josta olen paljon kirjoittanut näissä
blogikirjoituksissa. Tämä nykykehityksen taustaksi.
Jaan kirjoitukseni kahteen osaan, historiaosuuteen (1) ja
HS:n haastatteluartikkelin referointiin ja arviointiin (2).
Ensin historian kertaus.
Movement Conservatism on
Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä kymmenien vuosien ajan vaikuttanut
voima. Sen alkujuuret ulottuvat 1930-luvun puoleenväliin ja liberaalien New
Dealin vastaiseen reaktioon. Alkuvuosikymmeninä sen vaikuttavina osina olivat
libertaarit, traditionalistit ja antikommunistit. 1970-luvulta lähtien siihen
on voitu lisätä uuskonservatiivit ja uskonnollinen oikeisto. Movement
Conservatism -nimi on ollut aktiivisessa käytössä ehkä 50-60 vuotta.
Konservatiiviliikkeen huomionarvoisin piirre on ollut ”suuren hallituksen”
vastaisuus. On katsottu, että iso hallinto tuhoaa yksilön aloitteellisuuden.
Skandinaavisesti tarkasteltuna väite tuntuu vähintäänkin liioitellulta, mutta
amerikkalaisittain – oikeiston näkökulmasta - relevantilta.
Ensimmäinen Movement Conservatism -liikkeen presidentti oli
Ronald Reagan. Tultaessa 2000-luvulle konservatiivinen liike oli ottanut
”lopullisesti” vallan republikaanisen puolueen sisällä. George Bush nuorempi
pyrki toteuttamaan konservatiiviliikkeen periaatteita ohjelmallisesti. Yritys ei
onnistunut kuin osittain, kun finanssikriisi (2007-2008) turmeli Bushin maineen
ja pyrinnöt. Viimeisin ja radikaalein vaihe Movement Conservatismin sisälle
ilmaantui Barack Obaman kaudella, kun radikaalioikeistolainen teekutsuliike
otti koko puolueen otteeseensa aiheuttaen jyrkän ristiriidan pääpuolueiden
välillä ja osittain myös republikaanipuolueen sisällä. Näin
yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kärjistynyt pääpuolueiden välinen
välirikkoasetelma saavutti ääripisteensä finanssikriisin jälkimainingeissa. Tai
niin ainakin luultiin…
Käsittääkseni Movement
Conservatism -käsite on jäänyt pois arkikielen ilmauksista. Siitä johdettu
teekutsuliike (Tea Party Movement) oli voimissaan Barack Obaman kaudella, mutta
lopahti sittemmin.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Yhdysvaltain konservatiivien historia ei ole ollut poliittisesti
niin yksioikoinen kuin siitä nyt ajatellaan. Niinpä Yhdysvaltain republikaanipresidenteistä Dwight D. Eisenhower oli
selkeästi ”New Deal -presidentti”. Hän ei asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi
rikkaiden korkeaa verotusta (ylin marginaalivero yli 90 % vielä 1960-luvun
vaihteessa!). Myös Richard Nixonin kaudella – monista ristiriitaisuuksista
huolimatta – ei ajauduttu yhteiskuntapolitiikan ja ideologioiden ydinkysymyksissä
syviin ristiriitoihin demokraattien kanssa Vietnamin sodasta huolimatta.
Oleellista on, että koko yhteiskunnallinen ilmapiiri oikeistolaistui
Movement Conservatismin aikana.
En käy konservatiiviliikkeen monitahoista historiaa läpi tällä
kertaa tarkemmin, vaan keskityn erittelemään Donald Trumpin suhdetta
liikkeeseen. Jotta Trumpin toimille saataisiin taustaa, on selvää, että presidentin
ilmeistä irtiottoa Movement Conservatismista täytyy eritellä. Se korvattiin
aivan uudella radiaalikonservatiivisella eliksiirillä.
Trump aloitti uuden kauden puolueiden välisessä historiassa,
sillä hän ei ole puolueuskollinen soturi, vaan on hakenut etäisyyttä molempiin
pääpuolueisiin. Hänen filosofiaansa kuvaa inho Washingtonia (= poliittinen
establishmentti) kohtaan, josta on tullut ”puoluemädännäisyyden” symboli. Totta
on, että korruptio, kongressin miljonäärit ja elitistinen ote kansakunnan
johdossa ovat herättäneet laajasti arvostelua amerikkalaisten keskuudessa.
Trump käytti kampanjassaan tehokkaasti hyväkseen kansalaisten politiikan ja
eliitin vastaisuutta. Oli kuitenkin kohtalainen yllätys, että patoutunut
puoluevastaisuus työntyi Trumpin välityksellä näin selvästi läpi koko
poliittisen kentän.
Trump tarvitsee republikaaneja, vaikka yrittääkin hallita heistä
riippumatta. Selvää kuitenkin on, että ajan kuluessa trumpismi on saanut yhä
laajemman jalansijan konservatiivien sisällä.
Trumpin hallinto on eriskummallinen sekoitus vanhaa rakennetta
ja uutta autoritääristä presidenttikeskeistä hallintoa vähän Itä-Euroopan
valtioiden tapaan. Trump on ajautunut noudattamallaan politiikalla ristiriitaan
oikeusjärjestelmän, kongressin, ulkovaltojen ja monien eri järjestöjen kanssa,
koska hänen hallintonsa yrittää saada legitimiteetin murskaamalla vastustuksen
ja saattamalla vastustajat tapahtuneen tosiasian eteen.
Kongressissa 1990-luvulta asti - demokraattien vallassaoloaikana
- toteutettu republikaanien poltetun maan taktiikka on vaihtunut Trumpin toisella
kaudella demokraattien systemaattiseen vastarintaan republikaanien ehdotuksia
ja aloitteita vastaan - asiasta riippumatta. Demokratia on näyttänyt heikolta
ja avannut tien Trumpin kaltaisen autoritäärisen persoonan läpimurrolle, joka
pyrkii vetoamaan suoraan kansaan ohi poliitikkojen.
Trumpin talouspolitiikka on sekava yhdistelmä erilaisia
aineksia. Hän näyttää uskovan valumateoriaan, jonka mukaan rikkaille ohjatut
veronalennukset valuvat kaikkien kansalaisten hyväksi. Miljardööreillä on
vankka edustus hänen hallinnossaan.
Koen myös, että Trumpin suhde uskonnolliseen oikeistoon on
ambivalentti. Trumpille sillä on lähinnä välinearvo: sitä on pakko suosia,
koska ihmiset ovat keskimäärin niin uskonnollisia.
Kaiken ydin trumpilaisessa politiikassa on uhkakuvien lietsonta,
jolla äänestäjät pidetään hallinnassa. Kukapa ei haluaisi tuntea oloaan
turvalliseksi. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat henkilökohtaisen
turvallisuuden vähentyneen (työpaikkojen huononeminen, elämänpiirin
rapautuminen, tulevaisuudenuskon heikkeneminen……), mutta he projisoivat
henkilökohtaiset turvattomuuspelkonsa etnisten ryhmien mahdolliseen terroriin.
Tämä on todellinen tupla-ase Trumpin käsissä.
Donald Trump vierastaa eurooppalaista yhteiskuntamallia monista
eri syistä. Se edustaa sosialismia (hyvinvointiyhteiskunta), taloudellista ja
poliittista jähmettyneisyyttä, dynaamisuuden kaikkinaista puutetta ja tinkimistä
armeijamenoista Nato-yhteistyössä). Mutta, mutta…..liittolaiset ovat olleet
tärkeitä republikaanien establishmentille ja Trumpinkin kanta lieventynee
liittolaiskysymyksessä.
Historiakatsaus venähti hiukan pitkäksi, mutta koin
tarpeellisesi tuoda esille, että Trump ei ole ainoa taho, eikä edes ainoa
konservatiivinen taho, johon voidaan takertua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti