Seurasin Kultaranta-keskustelujen molempien päivien antia 16.-17.6. 2019. Tässä keskityn pääasiassa toisen päivän aamun teemaan ”Voisiko Suomi olla eurooppalaisen turvallisuuden tekijä”. Tavan mukaan keskustelu lainehti laaja-alaisesti aiheen ympärillä. Mielipiteenvaihto Kultarannassa perustui paneelikeskusteluun, jossa jäseninä olivat mukana pääministeri Antti Rinne, puheenjohtaja Jussi Halla-aho, Helsingin Sanomien Berliinin kirjeenvaihtaja Anna-Liina Kauhanen ja Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola. Paikalle kutsuttu ”yleisö” otti aktiivisesti osaa käytyyn keskusteluun, jota johti ammattitaitoisesti Ylen toimittaja Olli Seuri.
Puutun vain joihinkin teemoihin, jotka nousivat esille.
Keskustelu kulminoitui mielestäni liberaalidemokratiaa ja kansallismielisyyttä edustavien tahojen väliseksi keskusteluksi ja debatiksi. Keskustelun vastakkaisina napoina toimivat Antti Rinne ja Jussi Halla-aho.
Käsitemaailmaa on syytä avata ennen kuin menen keskustelun yksityiskohtiin. Käsite kansallismielisyys ei kovin selkeästi erota toisistaan nationalistista ja liberaalidemokraattista järjestelmää. Isänmaallisuuden ja patriotismin irrotan nationalismista selvyyden vuoksi. Viime mainittu lähestyy oman kansan suuruutta ylemmyyden tunteen näkökulmasta: muiden - varsinkin etnisten ryhmien - ei pitäisi lomittua valtaväestöön. Liberaali demokratia tarkoittaa länsimaista vapaisiin vaaleihin perustuvaa demokratia, jossa oikeusvaltioperiaate, sanan- ja ilmaisunvapaus sekä opposition aseman turvaaminen ja tuomioistuinten riippumattomuus ovat korkealle arvostettuja periaatteita.
Populismi tavoittelee - kansalaisten oletettuihin tuntoihin perustuen - vaalimenestyksen kannalta suotuisten aiheiden nostamista esille. Tavoitteet ovat usein värittyneet taloudelliset resurssit ylittävillä lupauksilla ja esimerkiksi muukalaisvihamielisyydellä. Kansallismielisyys liittyy populismiin oman kansakunnan eheänä säilyttämisen kautta. Myös perinteiset puolueet voivat liittää populistisia piirteitä ohjelmaansa, ei kuitenkaan vallitsevasti.
Kun populismiin liitetään nationalismi on usein kysymys oikeistopopulismista. Suhtautuminen esimerkiksi maahanmuuttajiin on jyrkän kielteinen.
Erot kävivät ilmi heti Kultaranta-keskustelun aluksi, kun Rinne ja Halla-aho tulkitsivat oikeusvaltio- ja sananvapausperiaatteita eri tavalla. Rinne katsoi autoritaaristen populistien asettavan kyseenalaiseksi demokratiaperiaatteet ja Halla-aho – yhtyen kyllä Rinteen uhkaskenaarioon sananvapaudesta (mutta vain omasta näkökulmastaan) - käänsi asian aivan toisin päin eli liberaalit demokratiat suvaitsemattomuudelleen – torjuessaan kansallismieliset voimat – kavensivat sananvapautta: ”demokratia uhkaa demokratiaa”, kuten Halla-aho irvaili.
Halla-aho ei selvästikään halunnut nähdä Unkarin ja Puolan sananvapausrajoitteita populististen, autoritaaristen valtioiden ongelmana, vaan vaikeni näistä antaen ymmärtää, että liberaalit demokratiat väitetyillä hegemoniapyrkimyksillään pyrkivät viemään elintilan populistisilta (lue: oikeistopopulistisilta) puolueilta. Perussuomalaiset kuuluu nyt eurovaalien jälkeen EU:n keskeiseen nationalistiseen rintamaan. Näennäisestä yksimielisyydestä huolimatta EU:n kansallismieliset ryhmät ovat varsin heterogeenisia. Esimerkiksi Venäjään suhtautuminen jakaa rajusti populisteja.
Halla-aho väitti että Brasilia, Turkki ja USA (Trump) ovat joutuneet ”uhrin asemaan” liberaalin suvaitsemattomuuden ympäröiminä. Syy siis autoritaarisesti johdettujen valtioiden nationalistiseen ajatteluun on löydettävissä liberaaleista demokratioista itsestään! Yksi avainkäsitteistä Halla-ahon puheissa onkin kansallismielisten populistien uhriutuminen liberaalin demokratian hegemonian ahdistamana.
Liberaalit demokratiat kuvittelevat Halla-ahon mukaan nationalististen liikkeiden olevan välivaihe historian kulussa. USA:ssa palattaisiin tämän mukaan normaalidemokratiaan Trumpin presidenttiyden ollessa ohi. Halla-ahon mukaan tapahtuu liikettä pikemminkin päinvastaisen suuntaan eli nationalistit voittavat alaa – ainakin trendin jatkumiselle on vahvat edellytykset.
Hän syytti liberaalidemokratioita patologisesta suhtautumisesta nationalistisiin populisteihin: demonisointi on syy yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Halla-ahon mukaan yhteiskunnallisesta kamppailusta on tehty - liberaalien tahdosta - hyvän ja pahan välinen taistelu, kun hänen mielestään kysymys on tavanomaisesta poliittisesta kilpailusta.
Halla-ahon taktiikkana on siis kääntää syyllisyys tapahtuneesta poliittisesta kehityksestä ylimielisinä pitämilleen liberaalidemokraateille. Halla-aho ajattelee populistista oikeistoa puhtaaksi siistittynä oikeusvaltioperiaatteiden ja sananvapausperiaatteiden rikkomuksista. Debatissa hän välttelee ottamasta kantaa monien valtioiden johtohenkilöiden vähintäänkin arveluttavaan käytöksen kääntäen huomion populistien altavastaajan asemaan. Liberaalidemokratian hegemonia on lähes yksin syy ikävään vastakkainasetteluun.
Halla-ahon tulkitsemana demokratian ongelmat ovat olleet piilevinä taustalla ja maahanmuutto on toiminut katalysaattorina, eräänlaisena käynnistäjänä, niiden julkitulolle.
Rinteen johdattelemana keskustelu kulminoitui Afrikan ja afrikkalaisten auttamiseen. Rinteen mielestä auttamisen tulisi tapahtua Afrikassa käytännöllisinä toimenpiteinä, kun taas Halla-aho palasi kerta toisensa jälkeen rajavalvontaan ainoana keinona pysäyttää hallitsematon siirtolaisuus.
Rinne kiinnitti keskustelussa huomiota tavallisten ihmisten (perheet, joissa on lapsia, jotka hankkivat keskimäärin ammatillisen koulutuksen) ahtaaseen asemaan globalisaation puristuksessa. Juuri nämä ihmisryhmät ovat populistien propagandan kohdetaho. Rinne antoi ymmärtää, että tällaiset ihmiset ovat hyväksikäytettyjä populistien harhaanjohtavassa propagandassa. Juuri näiden – usein vähäväkisten - ihmisten tulisi olla liberaalidemokraattien tuen kohderyhmä, jotta he eivät joutuisi populistien katteettomien lupausten kohteeksi.
:::::::::::::::::::
Palaan vielä toisen päivän alkuun. Se alkoi puheenjohtaja Seurin kysymyksellä, mikä on Euroopan maille yhteistä. Rinne vastasi, että rauhan säilyttäminen kahden maailmansodan jälkeen. Aivan oikein sodan jälkeen haluttiin välttää Saksan ja Ranskan vastakkainasettelu. Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Kultaranta-keskusteluissa rauhankysymys laajennettiin perustellusti koskemaan turvallisuuspolitiikkaa, kauppapolitiikkaa, globaaleja maiden välisiä suhteita, sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää jne.
Tähän yhteisymmärrys sitten loppuikin. Tai oikeammin lähes kaikki keskustelijat olivat skeptisiä EU:n kyvystä luodaan yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Edellisenä päivänä presidentti Frank-Walter Steinmeier oli vastannut kysymykseen, miten auttamismekanismi toimisi vaikealla hetkellä EU:ssa ja vastaus oli diplomaattisesti väistelevä. Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä naiiveja kysymyksiä: lupauksia ei hevillä anneta. Ei pidä hirttäytyä EU:n puolustusyhteistyöhön ehdottomana tavoitteena, kun sillä on riittämätön kannatus ainakin tällä hetkellä.
Tarvitaan itseluottamusta, ettei koko ajan hoeta ”turvatakuista”. Oleellinen asia sivuutettiin: Kultaranta-keskusteluissa taidettiin mainita yhden ainoan kerran yhdistelmä 1) Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus, 2) kapasiteetiltaan vahva asevelvollisuuteen perustuva armeija ja 3) uskottava oma puolustus. Nyt ihmetellään, kun hallitusohjelmassa mainitaan erikseen, että Suomen aluetta ei voi käyttää hyökkäykseen toista maata vastaan! Tämä lause koetaan ilmeisesti menneisyyden haikujen nimissä jotenkin nöyryyttäväksi. On tärkeää, että asia mainitaan.
Mutta takaisin EU:hun…..
Päällimmäiseksi keskusteluissa jäi EU:n päättämättömyys koskien puolustuspolitiikkaa: ongelmat on paikannettu, mutta ratkaisut puuttuvat. Esimerkiksi Saksa joutuu keskittymään paljolti kotimaisten ongelmien (puoluekentän pirstoutuneisuus) ratkaisemiseen. Jussi Halla-aho oli kaikkein pessimistisin yhteisen puolustuspolitiikan suhteen.
Arvopohjaisen ulkopoliittisen keskustelun rinnalle tarjottiin spesifeistä intresseistä lähtevää – ”asioiden kautta tapahtuvaa” – ulkopolitiikkaa, josta periaatteesta saavutettiinkin jonkinasteinen yksimielisyys. EU:lla katsottiin olevan rooli nimenomaan ”rauhan ja sodan välisessä tilassa”.
Ilmeisesti Kultaranta-keskustelut ovat löytäneet paikansa kesän paineidenpurkaustilaisuutena. Valtakunnan eliitti (ja tällä kertaa myös joukko opiskelijoita) herätteli ihmisiä ottamaan kantaa tärkeisiin teemoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti