Länsimainen perusarvo: tekopyhyys?

Kanava-lehden viimeisimmässä numerossa 4/2019 on toimittaja Olli Tammilehdon artikkeli ”Tekopyhyys – länsimaiden perusarvo”, jossa hän arvostelee ankarasti länsimaisia arvoja teennäisyydestä ja tekopyhyydestä. Hän antaa ymmärtää, että kysymys on pysyvästä taudista, joka on pesiytynyt syvälle länsimaiden rakenteisiin. Hän ryhtyy eräänlaiseksi liberaalin demokratian tai läntisten hyveinä pidettyjen ominaisuuksien ankaraksi omaksitunnoksi.

Mutta onko kritiikki esitetyssä äkkijyrkässä muodossa oikeutettua ja oikeudenmukaista?

Tammilehdon mukaan kysymys on läntisen paremmuuden osoittamisesta muille. Tammilehdon tekstissä ehkä tavoitellaan myös nykypopulistien esittämän kritiikin aidointa ydintä, kun populistit arvostelevat liberaalia demokratiaa hyveellisyydestä, jolle ei löydy todellista katetta. Hyveellisyyttä edustavat ihannoitu kuva maahanmuutosta, EU-liittovaltioperiaatteesta ja kaiken suvaitsemisesta….

Samoilla hyveellisyyttä tavoittelevilla motiiveilla oikeutetaan – ja on vuosisatojen ajan oikeutettu – puuttuminen toisten valtioiden sisäisiin asioihin.

Itseäni on kiusannut ylenmääräinen läntisten ylivertaisten arvojen korostaminen suhteessa Venäjään, ikään kuin - edes pahimman suomettumisvaiheen ollessa meneillään - läntiset arvot olisivat olleet pannassa Suomessa.

Tammilehto viittaa Iltalehden pääkirjoitustoimittajan Juha Keskisen määritelmään läntisitä arvoista. Niitä ovat: oikeusvaltio ja demokratia, ihmisten tasa-arvoinen kohtelu, vähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen, sukupuolten välinen tasa-arvo, sanavapaus ja suvaitsevaisuus” ja Tammilehto lisää vielä ihmisoikeudet. Siinähän sitä onkin….. Itsekin olen viitannut oikeusvaltioperiaatteisin verratessani eroja esimerkiksi Puolan ja Unkarin ja toisaalta läntisen Euroopan välillä.

Juuri mainitut Unkari ja Puola, kuten myös Donald Trump ovat tehneet ”länsimaisten arvojen maantieteellisen paikantamisen vaikeaksi”. Tammilehto antaa ymmärtää, että 1930-luvun diktatuurikehitys vesitti demokratioiden ja diktatuurien väliset erot paikoin olemattomiksi. Tästä on johdettavissa seuraava kysymys, jonka parissa ponnistelemme juuri nyt: miten eurooppalaisiin arvoihin voidaan suhtautua tänään niin yliolkaisesti, että ne ollaan monissa maissa valmiita heittämään roskiin?

”Miksi länsimaiden matka fasismiin näyttää olevan kovin lyhyt?”, kysyy Tammilehto. Hän pitää syynä sanojen ja tekojen ristiriitaa. Sanoisin pikemminkin, että syytä on mielestäni etsittävä liberaalin demokratian ”kypsymättömyydestä” useissa maissa. Se ei ole vakiinnuttanut asemaansa kuin osassa Eurooppaa: Suomessa ja useissa muissa maissa demokratiapyrinnöt kokeiluversioina tehtiin jo 1920- ja 1930-luvulla, monissa maissa vasta aivan lähellä nykypäivää. Niissä maissa, joissa liberaali demokratia on ollut voimassa kymmeniä vuosia, ei demokratian teeskentelemätöntä linnaketta ole helppoa murtaa.

On totta, että länsimainen imperialismi on kohdellut kaltoin kehittyviä maita (”kehitysmaita”), so. tukenut diktatuureja esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa. Perinteiset siirtomaavallat ovat tehneet sen alistamalla maita vahvemman oikeudella alaisuuteensa ja Yhdysvallat taas levitti vaikutusvaltaansa ”tukikohtaimperialismin” avulla. Molempien tarkoitus oli levittää ”länsimaisia arvoja”, mutta ehkä kuitenkin ensisijaisesti pakottaa kohdemaat häikäilemättömästi riippuviksi itsestään.

:::::::::::::::::::::

Tiedotusvälineiden omistus on keskittynyttä ja pystyy ohjaamaan päätöksentekoa haluamaansa suuntaan. Tammilehdon johtopäätös on, että hyvävelisuhteet (median ja suuryhtiöiden välillä) estävät kriittisen aineiston läpimenon mediassa. Tässä on jotain perää, joskin kategorinen omistajien tuomitseminen on liioittelua. Tammilehto haluaa sanoa, että taloudellisen vallan käyttäjät ohittavat demokraattisen päätöksenteon.

Tammilehdon mukaan länsimaisen ihmisen hyvät tulot ja hyvä asema hierarkiassa eivät riitä, vaan halutaan olla myös eettisesti hyviä – vaikka itseään pakottamalla. Eettisyyteen pyrkiminen vaatii ”vaikeita päätöksiä”, jotka on ”pakko” tehdä, sanotaan. Tammilehto tulkitsee tällaisen puheen tekopyhyydeksi, koska perustelu ei riitä oikeasti eettisesti kestäviin päätöksiin.

Tammilehdon mukaan tekopyhyyden nimissä puolustetaan ihmisoikeuksia, demokratiaa ja modernisaatiota, kuitenkin alistaen toisia kulttuureja ja kansoja. Myönnän toki, että USA:n menettely Irakissa vuonna 2003 täytti edellä mainitun määrittelyn ehdot liki täysimääräisesti, mutta ajattelun yleistämisessä ei kuulosta reilulta. On siis runsaasti pyrkimystä toteuttaa hyvää aidosti. Tammilehto väittää, että hyveitä ylläpitävällä propagandalla demokratia tehdään vaarattomaksi. Tämä tapahtuu siten, että äänestysdemokratiaa estetään ”muuttamasta yhteiskunnan rakennetta ja viemästä valtaa eliitiltä”.

Tammilehto väittää, että vaarattomaksi tehdystä demokratiasta on lyhyt matka fasismiin. Näin suoraviivaista yhteyttä en näe demokratian ja fasismin välillä. Vaihtoehto on pikemminkin populismi, johon sisältyy perinteisten poliittisten ryhmien epäaitouden arvostelua – vielä ei olla fasismin porteilla. Myös edustuksellisen demokratian itsepuolustus toimii vapaan ja riippumattoman lehdistön – sellaistakin toki on - kritiikin ansiosta. Demokratian mitätöinti johtaa liioitellusti paholaisen maalaamiseen seinälle.

Tammilehto osuu johtopäätöksissään useasti oikeaan, mutta laiminlyö vertailun reaalimaailman todellisiin vaihtoehtoihin: ne ovat vielä huonompia.

Tässä muodossa kritiikistä tulee helposti itsetarkoitus. Lohtu ja optimismi korvautuvat kyynisyydellä. Kirjoitus on kuitenkin siinä mielessä hyvä, että se ravistaa ylpeydellä arvostamamme liberaalin demokratian päältä turhan koreuden ja itserakkauden pois.