Tuoreessa Kanava-lehdessä 4/2019 professori, emeritus Timo Vihavainen pohtii nationalismin olemusta lähihistorian ja nykypäivän valossa Jälkisanoissa-palstallaan, jonka otsake on ”Nationalismi ja globalisaatio”. Hän on Suomen johtavia konservatiiveja ja – nationalisteja, joten hän puhuu ”omassa asiassaan”.
Jos puhutaan patriotismista, harva kieltää sen ylevän merkityksen, mutta nationalismi tuo mieleen paitsi ylpeyden omaa kansakuntaa kohtaan, niin myös muun maailman näkemisen tavalla tai toisella vieraana tai jopa uhkaavana. Totta kai nationalisti arvostaa toisen maan nationalistia, jos tämä ei asetu vihamieliselle kannalle juuri hänen nationalismiaan kohtaan.
Vihavainen viittaa patriotismia ja nationalismia erottaviin piirteisin lainaamalla Emmanuel Macronia, joka totesi viime marraskuussa, että ”nationalismi on patriotismin pettämistä”. Toisessa yhteydessä Macron vertasi nationalismia lepraan. Siitä ei vallinne erimielisyyttä, että nationalismi on noussut reaktiona (talouden) globalisaatioon.
Olen itse saanut jo 1960-luvulla melkoisen rokotuksen nationalismia vastaan. Se paha, mikä tapahtui kuusikymmentälukua edeltävinä vuosikymmeninä oli nationalismista tai sen johdannaisista syntynyttä liikettä. On mielenkiintoista verrata Vihavaisen käsityksiä nationalismista omiini.
Vihavainen viittaa aivan oikein muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, jossa nationalismi oli monien muidenkin kuin minun näkökulmasta todella hyljeksittävää ja itse asiassa häviämässä historian hämäriin – jäljet pelottivat. Eikä tämä nationalismin vastainen ajattelu ole hiipunut oleellisesti vieläkään. Vastareaktiona antinationalismille on noussut uusnationalismi parin viime vuosikymmenen aikana.
Nationalismi on – paradoksaalista kyllä - globaali ilmiö, kuten Vihavainen toteaa. Siksi laajalle liike on levinnyt ympäri maailmaa.
Nykynationalismi on muun ohessa suurvaltakeskeistä. Erityisesti Venäjä ja Yhdysvallat (tai paremminkin Donald Trump) ovat käyttäytyneet hyvin nationalistisesti sekä maahanmuutto- että kauppapolitiikkakysymyksissä. Näiden kahden maan painoarvo lisää nationalismin laajenemisen eliksiiriä.
Euroopassa antinationalismilla on suuri merkitys jo historiallisen kokemuksen valossa. Hallituksessa olevat tahot sekä Ranskassa että Saksassa torjuvat nationalismin, vaikka niissä nyt onkin vastareaktiona syntynyt keskisuuria ja suurempiakin nationalistisia ryhmittymiä. Länsieurooppalainen (mukana ovat myös Hollanti ja Skandinavia) suhtautuminen on voimakkaasti nationalismia vieroksuvaa, vaikka samalla vastavoimien nousu on ollut huomiota herättävää.
Entä meillä Suomessa?
Vihavainen nostaa korostetusti esille suomalaisen ”sivistysnationalismin”. Maamme on noussut kohisten kansainvälisillä rankinglistoilla kansallisilla saavutuksilla. Näin on toki tapahtunut jo historiallisessa kehyksessä. Lähtötaso oli tosin alhainen. Nousua on seurannut yllättävä takapakki. Nykyisin tuntuu joskus siltä, että ollaan taannuttu vanhasta positiiviseksi koetusta kansallismielisestä, ylevästä sivistysperinteestä.
Vihavainen hämmästelee nationalismin alhaista arvostusta nykypäivän Suomessa. Vihavainen arvuuttelee myös sitä, miksi Suomi ei ole mukana ympäri Eurooppaa ja maailmaa etenevässä nationalismitrendissä Enpä tiedä. Juuri tuo mainittu (yleis)sivistysnationalismi tarpeeksi kauan jatkuttuaan on irrottanut Suomen paradoksaalisesti tavanomaisesta vulgaarinationalismista. Kun kansakunnan omanarvontunto on riittävän korkealla, ei tarvita korostunutta nationalistista ajattelua.
Vihavainen näkee Skandinavian maiden olevan juuriltaan nationalistisia (Norja ei kuulu EU:hun ja Ruotsi ja Tanska eivät kuulu rahaliittoon) päinvastoin kuin Suomi. Niillä on siis vahva nationalistinen syväkokemus Vihavaisen mielestä. Jospa kysymys on kuitenkin vain pragmatismista – Skandinavian maat katsovat tulevansa toimeen sivistysyhteiskunnan vahvuuksilla ilman nationalismisävyä.
Professori Vihavainen näkee nykyisen nationalismin nousun Euroopassa varoituksena EU:lle: ei pidä liiaksi korostaa ylikansallisia liittovaltiopiirteitä. Vihavainen ei vahingossakaan mainitse populismia artikkelinsa yhteydessä. Hän haluaa nähdä nationalismin itsenäisenä voimana ja irrallaan kaikesta populistisesta mielistelytaipumuksesta.
Lopuksi professori pohtii tulevaa kehitystä yllättävässä valossa. Maailman pirstoutuessa yhä pienempiin osiin Euroopan pienet kansallismielisyyteen suuntautuneet valtiot voivat kaivata EU:n suojaa itselleen. Näin varsinkin siinä tapauksessa, jos Euroopan yhteisö kykenee antamaan riittävän arvon jäsentensä kansallisille pyrinnöille.
Ei nationalismi ole mikään ismi. Se on sen seikan ymmärtämistä, että "kulttuuri" -- kulttuurievoluutio -- käynnistyi, kun keräilijä-metsästäjät asettuivat paikoilleen ja ryhtyivät viljelemään ja kasvattamaan kotieläimiä. Siitä yhteiskunta syntyi, syntyivät työnjako, sosiaaliset roolit, intituuitiot ja jatkuvuus. Se toi mukanaan -- vaikka ei kaikkialla -- kirjotustaidon, käsitteet, jotka omasivat sen yleistävän ominaisuuden, että niihin sisältyvä tieto saattoi elää sukupolvien yli. -- Sen evoluution loppupäässä on euroopplaisella uudella ajalla syntynyt kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jolle, ja vain sille, on ominaista erityiseen "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia.
VastaaPoistaSiitä vain Durkheim käteen. Emme me ole lajiolentoiba miksikään muuttuneet. Emme me edelleenkään pysty syntymään tyhjiöön, jonka voisimme täyttää mieleisillämme ismikäsitteillä. Se on yhtä mahdotonta kuin eläminen syömättä, tai ikioman yksityisen kielen kehittäminen. Ihminen on lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen oolento. Ei nationalismi ole mikään ismi, vaan sen tosiasian toistuma, että kulttuurikehitys tarvitsee aina alustansa. Vain sosiaaliset symbioottiset elementit voivat pitää yllä kulttuurista kehitystä.
Jo aiemmin olet asettunut ismejä vastaan ja se näyttää jatkuvan. Taistelet ehkä tuulimyllyjä vastaan, siksi vakiintuneita ismit ovat.
VastaaPoistaYhteiskunnan kriisiytyminen nostattaa kahtiajaot -- positiiviset ja negatiiviset kultit, kuten Durkheim saattaisi sanoa -- ja taantuminen tapahtuu samalla tavalla ja johtaa ihan samanlaiseen pakkovaltaan ja raakuuteen ihan siitä riippumatta millaisten ismien vallassa kukin historiallinen aika elää.
VastaaPoistaKysymys ei ole hyvästä ja pahasta, ei hyvistä ideologioista vs. pahat ideologiat, vaan taantunut yhteisö romahtaa moraalisesti kauttaaltaan. Natsi-Saksassa myös juutalaisyhteisö romahti, kauppaa käytiin, keskinäiset vihanpidot kostettiin ilmiannoilla. Siitä vain Hannah Arendt käteen, ettei tarvitse elätellä ismien tuulimyllyjä mielensä maisemissa.
Olet sotkeentunut pahan kerran käsitelabyrintteihin. Sisältö unohtuu.
VastaaPoista