Puoluekartta muuttuu ja mullistuu

Poliittinen kannatus ja poliittisen kentän jakautuminen perustuu Suomessa ja muualla edelleen puolueisiin. Tässä mielessä ei ole havaittavissa mitään paradigman muutosta lähimenneisyydessä. Kaikki muu on sitten liikkeessä ja on ilmennyt selvimmin poliittisen kentän pirstoutumisena.

Oli aika, jolloin paine poliittisen kentän keskustaan oli kova. Nyt tästä pyrkimyksestä on jäljellä enää puolueiden käyttämät fraasit ”keskusta sitä ja keskusta tätä”, mutta tosiasiassa on tapahtunut polarisoitumista vasempaan ja etenkin oikeaan. Kyllä Suomessa vieläkin väistellään käsitettä oikeisto. Käytetään ilmaisua ”porvarillinen” tai sitten – kuten eduskunnan istumapaikkakina osoitti – halutaan liikkua poliittisen kentän mahdollisimman laajoissa puitteissa.

Vasemmalla ei ole enää ”vasemmisto”-käsitteen vierastamisefektiä. Sekä sdp että vasemmistoliitto ovat sinut poliittisen asemansa kanssa. Tämä on itse asiassa tunnusomaista monissa Euroopan valtiossa: vasemmistopuolueet ovat nostaneet profiiliaan (tunnetuimpana poikkeuksena Ranska, jossa vasemmistolaisuus on taantunut marginaaliin).

Vihreillä on vaikeampaa. Pekka Haavisto on jopa kieltänyt vihreiden vasemmistolaisuuden. Kuitenkin kaikissa arvonelikenttätutkimuksissa korostuu vihreiden kannattajakunnan vasemmistolaisuus, vaikka tätä ilmaisua ei halutakaan korostetusti käyttää.

Oma lukunsa on Suomen keskusta, joka on juuri irtautunut liberaalista porvaripainotteisuudesta sille (sen kannattajien enemmistölle) paremmin sopivaan punamultapohjaan. Muutos on ollut vaikea osalle keskustalaisia, jotka olivat jo tottuneet liberaaliporvarilliseen habitukseen. Vaaleissa kärsitty veret seisauttava tappio on tosin helpottanut irtautumista: on katsottu, että kokoomus vei liikaa keskustaa hallitustyöskentelyssä. Ehkä kuitenkin enemmän oli kysymys siitä, että puheenjohtaja Juha Sipilä kokeili irtautumista alkiolaisesta ajattelusta ja häivytti köyhän asialla olon taustalle. Supliikissa toki muistettiin Alkio!

Populistinen oikeisto (nyt tähän ryhmään kuuluvat hyväksyvät itsekin käsitteen ”populismi”) on tehnyt intervention edellä kuvattuun asetelmaan. Oikeisto eteni eurovaaleissa maanosatasolla, joskaan ei niin ekspansiivisesti kuin kuviteltiin. Samaan aikaan monissa kansallisissa vaaleissa – kuten Tanskassa – oikea laita on menettänyt tosiasiallista kannatustaan ja/tai sitten pirstoutunut erilaisiin fraktioihin. Suomessa perussuomalaisten tulos oli suutari odotuksiin nähden. EU-asiat tuntuvat sittenkin vierailta rivikannattajien näkökulmasta.

Eräissä maissa oikeistopopulismi on pyrkinyt ”normalisoimaan” poliittisen retoriikkansa enemmän tai vähemmän onnistuneesti: on ollut pakko sillä oikeistoretoriikka ei pure tarpeeksi kauan jatkuttuaan. Jotkut oikeistoryhmät ovat tehneet pesäeroa ääriryhmiin.

Näyttää siltä, että perussuomalaiset syövät nimenomaan keskustan kannatusta, arvonelikentässä puolueet ovat – yllätys, yllätys - melkein yksi yhteen akselistossa. Perussuomalaiset ovat nousseet ja keskusta on ollut laskussa. Väestönmuuttokysymykset ovat yksi syy muutokseen: keskusta ei ole saanut otetta kaupunkeihin muuttaneista kannattajistaan, kun taas persut ovat uutena poliittisena voimana – ilman vanhoja rasitteita – edennyt dynaamisesti kaupungeissa. Uusi maaltapako on pienentänyt pohjoisessa keskustan kannatuspintaa. Helsingissä ja Uudellamaalla keskustan kannatus on vain viisi prosenttia.

Toteutuuko vihdoin se keskustan kauhukuva, että puolue surkastuu pikkupuolueeksi? Tuskinpa sentään, mutta kujanjuoksua jatkuu toistaiseksi ja hallitukseen meno on nähtävä yhtenä osana pelastautumisstrategiaa. Pitkästä aikaa on sellainen tunne, että hallitus saattaa jossakin myöhemmässä vaiheessa hajota ennenaikaisesti, ja hajoamisen syynä on keskustan lähtö. Vai ovatko keskustaa kannattavat sisäistäneet, kuinka suopea hallitusohjelma on heille?

Kokoomus on löytänyt itsensä sille oudosta uudesta asemasta – oppositiosta. Olen melko varma, että Petteri Orpo ei ollut valmis oppositioasemaan, mutta veti silti hallitusta muodostettaessa ”kovaa ja korkealta” -linjaa, jossa ideologiset tavoitteet olivat näkyvästi esillä neuvottelutaktiikassa. Olen epäillyt, että Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen olivat henkisesti taustalla vetämässä kireitä ehtoja hallitukseen menolle. Orpon kasvoilta on heijastunut pettymys: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kokoomus joutuu asemoimaan itsensä hiukan uudelleen niin kuin muutkin puolueet. Voisiko vanha sosiaalisen markkinatalouden malli - uusilla mausteilla - houkutella?

::::::::::::::::::::::

Tavan mukaan monipuoluehallituksen eri osapuolet kirjauttivat laajalti omia näkemyksiään hallitusohjelmaan. Tämä lienee ollut välttämättömyys, muutoin hallitusta ei olisi saatu pystyyn. Eri asia on sitten, kuinka järkevää menettely oli ja on. Fakta on, että hallitusta muodostettaessa – niin meillä kuin muualla – joudutaan jatkuvasti sovittamaan hyvin etäällä olevia näkemyksiä toisiinsa.

Maailman murjomat kansalaiset – siis globalisaation kaltoin kohtelemat ihmiset – ovat olleet pinteessä jo pitkään ja etsineet protestilleen tahoa, jolle suunnata kannatus. Nyt näyttää ainakin toistaiseksi vallitsevan tilanne, jossa persut täyttävät tämän vaatimuksen. Oikeistopopulistit ovat gallupien ykköspuolue monissa maissa. Asetelma ei ole kuitenkaan kovin pysyvä vaan pikemminkin häilyvä. Perinteisten puolueiden vastaiskua voidaan odottaa. Uusvanhat vihreät on tästä esimerkkinä.

Jotkut ovat nähneet viime aikojen kehityksessä paluun vanhaan vasemmisto-oikeisto -vastakkainasetteluun, joka nyt on realisoitunut muun muassa Suomen politiikassa. Tässä on perää, vaikka tuskinpa ideologinen jako on koskaan hälvennyt. Joka tapauksessa ”vastakkainasettelun aika on ohi” -slogan kuulostaa etäiseltä tänä päivänä.

Myös liberalismi-konservatismi akselilla on tapahtunut polarisoitumista. Erilaiset sukupuoli- ym. vähemmistöt ovat saaneet puolesta puhujansa liikkeelle ja niitä vastaan on asettunut ryhmä konservatiivisiksi miellettyjä (oikeistolaisia) tahoja. Uusi vastakkainasettelu on muodostunut vihreiden ja perussuomalaisten jakolinjasta. Juuri tässä nousee esille kärjistetyimmin konservatismi-liberalismi -polarisaatio. Tämä ilmiö on nähtävissä yhtä lailla Suomessa kuin Euroopassa. Molemmat ovat hyötyneet tästä yhteentörmäyksestä.

Yhä tärkeämmäksi on muodostunut – koko puoluekenttää koskien - luoviminen erilaisten voimaryhmien välillä enemmistöjen saamiseksi kokoon. Tehtävä ei ole helppo, sen verran syvälle puoluekentän pirstoutuminen on ulottunut.

Kaikille poliittisille puolueille on haaste, miten ne saavat nuoret ikäluokat äänestämään, ja mitkä asiat ovat nuorille tärkeitä. Toisaalta on nähtävissä merkkejä politiikan noususta nuorten keskuudessa.

Yhtäaikainen pirstaloituminen ja polarisoituminen jatkunee vuosia eteenpäin. Ilmasto- ja nationalismikysymykset sekä suhtautuminen EU:hun muodostavat keskeiset jakolinjat.

::::::::::::::::::

Historia jatkuu. Aiemminkin poliittinen aaltoliike on heijastunut käytännön poliittisiin toimiin. Kolmekymmentäluvulla oikeistosuuntaus, neljäkymmentäluvun lopulla vasemmistosuuntaus, kuusikymmentäluvulla ja seitsemänkymmentäluvun alussa vasemmistoaalto, kahdeksankymmentäluvulta alkaen oikeistotrendi ovat kaikki olleet ajalleen tunnusomaisia piirteitä. Onko polarisaatio pysyvä ilmiö? Ajallisesti polarisaatioiden välissä on toki pyritty luomaan kompromisseja, kuten varsin tunnettu Schröderin ja Blairin ”kolmas tie”.

Mikään ei viittaa siihen, että arvojen ja ideologioiden kamppailut olisivat hiipumassa. Taistelu ihmisten poliittisten ihanteiden välillä jatkuu. Tulevaisuus rakentuu kuitenkin erilaisten näkemysten yhteensovittamisen varaan. On niitä, jotka rakentavat maailmankuvansa perinteen parhaista piirteistä. Nämä voimanlähteet eivät tee ihmisestä sen enempää uudistajaa kuin säilyttäjääkään. Ja on ihmisiä jotka kilvoittelevat jatkuvasti uudistuvan yhteiskunnan puolesta olematta silti sen enempää uudistajia kuin säilyttäjiäkään.