Mihin demareita tarvitaan?

Demarissa oli 13.6.2019 mielenkiintoinen ammattiyhdistystaustaisen tohtorismiehen, Vesa Maurialan haastattelu, jossa hän pohtii sosiaalidemokraattisen liikkeen vaikeuksia ja kyvyttömyyttä nousta uudelleen Kalevi Sorsan mainitseman ”rautaisen” 25 prosentin kannatuksen tasolle. Sama haaste taitaa olla useimmilla demaripuolueilla Euroopassa. Vertaan haastattelua omiin ajatuksiini ja historiaperspektiivissä - joiltakin osin - kirjailijan, yhteiskunnallisen omantunnon Matti Kurjensaaren vuosikymmeniä sitten esittämiin tulevaisuuden näkyihin.

Itse asiassa demarit ylitti Sorsan rautaiseksi mainitseman 25 prosentin rajan vuonna 1995, kun Paavo Lipposen johdolla kannatus nousi 28,3 prosenttiin. Kaukana ovat nuo päivät.

Mauriala hakee kannatuspudotuksen syitä 1980-luvulta. Hänkin huomioi puoluekentän hajautumisen, joka on ”yleiseurooppalainen ilmiö”. Koko suomalaisen puoluekentän osalta tämä on näkynyt minkä tahansa puolueen vaikeutena saavuttaa vaaleissa 20 prosentin kannatus.

Jokainen puolue joutuu jossakin vaiheessa kysymään tarvitaanko puoluetta. Näin on käynyt keskustalle, demareille, sosialisteille…… Kysymys on tulevaisuuden mukanaan tuomista paradigman muutoksista, joihin reagoiminen on voinut mennä pieleen monistakin eri syistä. Tai ehkä aika vain on tehnyt tepposensa.

Maurialan mukaan kokoomuksen suhteellisen vakaa menestys puoluekentän turbulenssissa johtuu ”luokkakierrosta”: koulutustaso on noussut. Tietenkin kansakunnan vaurastuminen on satanut kokoomuksen laariin, mutta voitaneen kysyä, miksi muutos kokoomuksen hyväksi ei ole ollut toteutunutta suurempi.

Vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä vasemmistolainen, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä perinne, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.

:::::::::::::::::::::

Mauriala pohtii, miksi demarit eivät 1980-luvulla osanneet huomioida vihreiden arvojen nousua, vaikka puolue ajoikin ympäristöministeriön perustamista. Tietenkin voidaan sanoa, että ”vihreys” yksin olisi voinut nostaa sdp:n kannatuksen 25 prosenttiin ja ylikin (vrt. vihreiden nykykannatuksen karkeasti 15 prosentin tasoon). Olisiko pitänyt heittäytyä mukaan vihreään trendiin täydellä antaumuksella? Toisaalta vihreän liikkeen nousua ei ole pystytty huomiomaan muuallakaan Euroopan vasemmistopuolueissa. Sitä paisti vihreiden menestykseen vaikuttaa vaikeasti määriteltävä ”uuden politiikan keksiminen”: vanhojen puolueiden vihreys maistuu astian pohjalta. Vihreiden suuri kannatus nuorissa ikäluokissa ennustaa heille suotuisia tuloksia tulevissa vaaleissa.

Entä puoluekentän radikaali vasen reuna? Vasemmistoliitto on SKDL:n perillisenä pystynyt uusiutumaan samalla tosin kooltaan pienentyneenä. Puoluekenttää on vaikea kuvitella ilman vasemmistoliittoa. Ilman puoluetta suosivaa medianäkyvyyttä se on onnistunut pitämään itsensä esillä aktiivisten kellokkaiden avulla.

Pääsyy puoluekentän turbulenssiin Suomessa on vennamolaisuuden raunioista nousseen perusuomalaiset-puolueen menestys. Puolue on pystynyt nousemaan kahteen otteeseen kärkipuolueiden joukkoon. Se ei siis ole väliaikainen päiväverho suomalaisessa politiikassa. Mauriala määrittelee puolueen omaa käsitystäni vastaavasti nationalistiseksi ja oikeistopopulistiseksi.

Mauriala torjuu haastattelun sivutuotteena oikeisto-vasemmisto -jaon katoamisen historian hämäriin. Mauriala tuo kuitenkin esille monen muunkin nostaman havainnon, kun hän toteaa: ”Siinä missä poliittinen kartta on nähty oikeisto–vasemmisto-janalla, siihen on tullut pystyakseli, johon sijoittuvat liberaali vasemmistolaisuus vastinparinaan konservatismi tai kansallinen oikeistolaisuus”. Tässä kehikossa Mauriala näkee sdp:n tehtävän seuraavanlaisesti: ”sdp:n pitää pyrkiä siihen, että se on tulevaisuudessakin selkeästi liberaalin vasemmiston johtava voima, joka tukeutuu humanistisiin, liberaaleihin länsimaisen yhteiskunnan arvoihin täysin poikkeuksetta”.

::::::::::::::::::::::::

Haluan jälleen palata Kurjensaaren inhorealismiin, kun hän arvioi teoksessaan ”Jäähyväiset 50-luvulle” tulevaisuuden poliittisia sfäärejä hiukan kyynisesti seuraavasti: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa.” Kävikö tässä niin, että valtio on toiminut lypsylehmänä erilaisille vaatimuksille vuosikymmenien ajan ilman, että kukaan oikeastaan kantaa viimekätistä vastuuta sen toimintakyvystä? Olemmeko nyt vihdoin saavuttaneet rajat, joita ei voi ylittää? Ainakin Kurjensaaren mielessä kyti epäily.

Sama kysymys voidaan esittää tänäkin päivänä: uusi demarivetoinen hallitus haluaa haastaa vasemmistoliberaalin Kurjensaaren esittämän epäilyn resurssien (valtion) riittävyydestä.

:::::::::::::::::::::::::

Meille on kertynyt valtavasti uusia haasteita entisten tilalle. Kiihkeästi tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta ei ole tuonut odotettua onnea. Järjestäytyneet työntekijät ovat saaneet osansa hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnista. Nykyajan siirtotyömaita ovat kaupunkien työpaikat, joihin ihmiset muurahaisten tavoin vilistävät lähiöistä kymmenien neliökilometrien alueelta. Ei siinä aatteita ehdi ajatella.

Kurjensaari näki hyvin työväenliikkeen ominaispiirteet työnsä kautta, sillä hän oli sosialidemokraattisen opposition Päivän Sanomat -lehden päätoimittaja 1957-1959. Lehtimiestyössään Kurjensaari näki läheltä häikäilemättömän poliittisen pelin ikävimmät puolet. Hänen asenteensa poliitikkoihin on kyyninen: ”Kaikki he ovat turvanneet oman henkilökohtaisen ja perheensä toimeentulon; kaikki järjestään äärimmäisestä oikeistosta äärimmäiseen vasemmistoon. Tässä valossa politiikka on vain hauskaa ja jännittävää leikkiä, ajanvietettä.... Se on vain pelihimon korkeampi muoto”.

Matti Kurjensaari sai potkut päätoimittajan tehtävistä 1950-luvun viimeisinä päivinä.

Vesa Mauriala näkee tulevaisuuden demareiden kannalta optimistisesti: ”vihreiden sukupolvisen kasvun, SDP:n uudistumisen ja vasemmistoliiton kannatuspohjan vankistumisen ansiosta tämä kokonaisuus voi muodostaa enemmistön Suomen eduskunnassa”.