Nato ja demokratian alennustila

Amerikkalainen Foreign Affairs -lehti käsittelee heinä-elokuun 2018 numerossa Naton ja demokraattisten yhteiskuntajärjestelmien kytkentää. Artikkelin nimi on ”NATO´s Enemies Within”. Alaotsakkeessa todetaan: ”How Democratic Decline Could Destroy the Alliance”. Artikkelin on kirjoittanut Celeste A. Wallander. En niinkään referoi juttua, vaan käytän sitä lähinnä omien ajatusteni sytykkeenä.

Tapahtumaympäristön tälle saagalle muodostaa terroristien hyökkäykset Euroopan pääkaupunkeihin, turvapaikanhakijoiden armeija, valtioiden sisäisen turvallisuuden haasteet ja Venäjän monitahoinen paine. Wallander ei pidä näistä mitään ilmeisimpänä uhkana puolustusliitolle, vaan todellinen uhkakuva syntyy liberaalin demokratian murtumisesta Naton jäsenmaissa, siis Naton sisällä.

Wallanderin mukaan Nato ei ole koskaan ollut tavanomainen liitto, vaan perustamisestaan lähtien se on ollut, paitsi puolustusliitto, niin myös demokratiaperiaatteiden vahva puolustaja. Miltei kaikissa jäsenmaissa oli liberaalin demokratian periaatteiden mukaisesti valitut hallitukset.

Edellä esitetty ei sodi miltään osin sitä vastaan, että kylmän sodan aikana Neuvostoliitto hitsasi jäsenmaat yhteen: Nato oli Neuvostoliiton päävastustaja. Samalla ihmisoikeudet ja edustuksellisen demokratian periaatteet olivat jakamattomat liiton sisällä: puolustettiin yhteistä asiaa.

Kun Neuvostoliitto romahti, monet Naton kannattajat pelkäsivät, että Nato hajoaa, koska keskeinen uhka oli poistunut. Toisin kuitenkin kävi. Näytti siltä, että uudet Naton jäsenet yksiselitteisesti vahvistivat sotilasliittoa. Samaa ajatusta tuki pyrkimys muodostaa ”saartorengas” Venäjän ympärille ainakin lännestä käsin.

Jotain perustavaa laatua on kuitenkin tapahtumassa, sillä liberaali demokratia – Naton peruspilari – on kerta toisensa jälkeen haastettu viime vuosina. Monet populistiset ryhmät Naton jäsenmaiden sisällä ovat hakeneet yhteyksiä Venäjään osoittaen sitä kohtaan suurta sympatiaa meneillään olevan pakotepolitiikan vastaisesti. Esimerkiksi Ranskan, Italian ja Itävallan populistiset oikeistoryhmät ovat osoittaneet tavalla tai toisella ymmärtämystä Venäjän politiikalle. Jotkut ovat olleet valmiita luopuman pakotteista tai ovat ainakin kritisoineet niiden voimassaoloa.

Mitenkään rikkumatonta Naton yhteiselo ei toki ollut kylmän sodan aikanakaan. Naton yhtenäisyys rakoili, kun Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 1958. De Gaulle arvosteli Yhdysvaltain hegemonista asemaa järjestössä ja Britannian ja Yhdysvaltain ”erikoissuhdetta”. De Gaulle halusi luoda Ranskalle itsenäisen puolustuksen. Pitkän viileän kauden jälkeen Gallian kukko palasi kuitenkin yhteistyöhön vuonna 1993.

:::::::::::::::::::::

Takaisin tähän päivään.

Turkki käyttäytyy niin itsenäisesti ja riidanhaluisesti, että Nato-jäsenyys ei ajoittain tunnu uskottavalta. On toki monia muitakin tahoja Nato-maiden sisällä, jotka asettavat Naton aseman kyseenalaiseksi.

Oma lukunsa on Donald Trumpin Nato-politiikka, josta on vaikeaa ottaa selkoa. Jos yrittää löytää jonkin punaisen langan, niin se on Yhdysvaltain painostus lisätä jäsenvaltioiden puolustusmenoja nykyisestä melko vaatimattomasta panoksesta kahden prosentin bkt-tasolle vuoteen 2024 mennessä. Tämä edustaa lähinnä Yhdysvaltain kongressin tahtotilaa. Spontaanisti esiintyvä ja tavoitteitaan improvisoiden esille tuova Trump vaihtelee kantaansa luoden epävarmuuden ilmapiiriä lausunnoillaan.

Kaiken kaikkiaan Nato on kaukana siitä yhtenäisen läntisen liberaalin demokratian mallista, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Se muistuttaa rikkinäistä tilkkutäkkiä. Jäsenvaltioiden intressit jakaantuvat liian monelle taholle. Yhteensovittamisessa on jatkuvasti vaikeuksia. Monet tahot haluaisivat nyppiä rusinat pullasta. Vain se osa yhteistyöstä kelpaa, mikä hyödyttää vastaanottajaa, muu teräväreunaisesti hylätään.

:::::::::::::::::

Monia Naton jäsenvaltioita sisältäpäin kalvava demokratian puute on tosiasia. Samojen tasa-arvo ja ihmisoikeusperiaatteiden kannalla olevien valtioiden on helpompi löytää yhteinen sävel kuin eripuraisten kansakuntien. Esimerkinomaisesti voidaan ottaa esille ns. Visegrad-maat (V4 = Puola, Unkari, Tsekki, Slovakia). Mitä tapahtuisi, jos ne – tai osa niistä - lähestyisi entistä voimakkaammin Venäjää? Geopolitiikka heittäisi härän pyllyä. Jäsenmaina mukana olevien positio kävisi arvaamattomaksi. No, ihan vähällä merkittävää liikettä tähän suuntaan ei tapahdu. Toistaiseksi tilanne jatkuu ennallaan. Tietyt Natoa haurastuttavat valtiot pelaavat kaksilla korteilla.

The Economistin arvio, että demokratia on ottanut viimeisen 10 vuoden aikana takapakkia lähes 90 maassa ja vain vajaassa 30 maassa on edetty, on kavahduttava tieto. Illiberaali kehitys on rapauttanut – alussa esitetyn perusoletuksen mukaan - Natoa yhtä lailla kuin demokratiaa.

Liberaaleissa demokratioissa on tavallaan ammuttu omaan jalkaan, kun maahanmuutto- ja turvallisuuspaikkakielteiset tahot on suljettu monissa valtioissa hallitusvallan ulkopuolelle. Tämä on oikeastaan demokraattisten periaatteiden vastaista. Nähdään, että ihmisoikeuskysymyksiin - ja rasismiin liittyvät haasteet ovat suurempi ongelma kuin edustuksellisen demokratian täysimääräinen - ja populistit huomioiva – toteuttaminen.

Niin, kysymys on siis siitä, ketä vastaan Natossa oikeastaan puolustaudutaan. Kestouhka on Venäjä sotakoneistoineen, mutta välillä taas EU kaikkialle ulottuvine ihmisoikeus- ja sananvapauslonkeroineen tuntuu vastenmieliseltä. Käytännössä kysymys ei tietenkään ole sotilaallisista vihollisuuksista – poikkeuksiakin tosin on ollut – Naton sisällä, vaan poliittisesta vihanpidosta. Kriittinen suhtautumiseni Suomen liittymiseen Natoon nojaa yhdeltä osin – mutta vain yhdeltä osin (sillä paljon muitakin syitä on) Natoa uhkaavaan liberaalien demokratioiden ”hajoamisprosessiin”. On siis arvioitava, missä seurassa olemme nyt, ja missä haluamme olla tulevaisuudessa. En näe nykyisen kaltaisessa tilanteessa oleellista muutostarvetta Suomen osalta.