Digitaalisia kasvukipuja

Olemme siirtynet uuteen uljaaseen digitaaliseen aikakauteen. Työssä ollessani koin monet ”ATK:n” kehitysaskeleet aina dos-käyttöjärjestelmästä alkaen. Myönnän, että olin todella innokas uusien it-järjestelmien käyttöönottaja . Osallistuin myös aktiivisesti oppilaitosjärjestelmän kehittämistyöhön.

Muistikuvat tulivat mieleen, kun luin Hesarista Helsingin yliopiston tekemää tuoretta, vielä julkaisematonta tutkimusta, jonka mukaan digitaalisuuden kautta vaaditaan peruskoululaisilta sellaista itseohjautuvuutta, johon oppilaat tai suuri osa heistä eivät ole valmiita.

Melkoinen jytky, sillä on oletettu, että kehitys kehittyy voittopuolisesti myönteiseen suuntaan, ja digitaalisuus on tässä työssä merkittävä apuväline. Mikä siis on mennyt pieleen, vai onko mikään?

Tutkimuksessa käytiin läpi vuosien 2012 ja 2015 Pisa-tuloksia. Jo monta vuotta sitten on pantu merkille, että suomalaisoppilaiden Pisa-tulokset ovat laskeneet jopa dramaattisesti. Muistan itsekin, kun 2000-luvun vaihteessa esittelin silloisessa tehtävässäni kotikuntani opettajakunnalle Pisan loistavia tuloksia. Silloin niihin kiinnitettiin valtakunnallisesti yllättävän vähän positiivista huomiota ikään kuin tulokset olisivat olleet itsestään selviä. Vertailin tuloksia Saksassa opetustyötä tehneen sisareni kanssa. Tuohon aikaan ihastuttivat Suomen kautta maan tasaiset tulokset. Oliko Suomi oppimisen ihmemaa?

::::::::::::::

Professori, emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kommentoi em. tutkimuksen tuloksia toteamalla, että oppilailta vaaditaan sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ole kypsiä. Mikä aiheutti muutoksen?

Tutkimuksen tekijät näyttävä olevan varmoja, että syynä on opetustyön ja oppimisen digitaalisuuden lisääminen yhdistettynä nykyaikaiseen tapaan opettaa.

Pääarvostelun kohde on yhdistelmä itseohjautuvuus – digitaalisuus. Kysymys ei ole siitä, etteikö laitteita osattaisi käyttää vaan siitä, miten niiden käyttöä sovelletaan opetukseen.

Johtopäätös tuntuu olevan, että oppilaiden oma prosessori on korvattu liiaksi tietokoneen prosessorilla. Tämä on sen verran äkkiväärästi sanottu, että se kaipaa selitystä. Ajatus kulkee niin, että oppilaan tulisi ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja sitten ”prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi”, toteaa Hesarissa psykologian tohtori Aino Saarinen. Tietokoneen pitäisi siis olla oppimisen tuloksia tuottava väline. Jos näin ei ole, kritiikki kohdistuu tietokoneen keskittymistä hajottavaan vaikutukseen. Digilaitteen käytössä on liikaa huomioitavia – tai huomiota hajottavia - asioita.

Suosittu ”ilmiöoppiminen” saa kovaa kritiikkiä. Sitä sovelletaan erityisesti luonnontieteiden opetukseen. Oppilaan tulisi ilmiöoppimisessa itse selvittää, mistä opittavassa asiassa on kyse. Oppilas joutuu itsenäisesti asettamaan oppimistavoitteensa. Tämän hyvin oppilaslähtöisen metodin on todettu huonontavan oppimistuloksia. Tavoitteena ilmiöoppimisessa yhdistettynä digitaalisuuden hyväksikäyttöön alun perin oli (ja on), että se tasoittaisi oppimiseroja. Näyttää käyvän päinvastoin.

Tutkimuksen mukaan eniten heikkenivät riskiryhmien oppimistulokset (pojat, yksinhuoltajien lapset, nuoret, joilla on paljon poissaoloja, maahanmuuttajaperheiden lapset, vähävaraisten perheiden lapset ja matalan koulutustaustan äitien lapset). Johtopäätös on, että vaaditaan liian paljon liian monelta. Epäilyni on, että tässä on esimerkki nopeimpien omaksujien ehdoilla toteutettavasta opetuksesta. Se ei tietenkään ole ollut tarkoitus, mutta on johtanut tähän tulokseen.

Ovatko opetuksen järjestäjien tavoitteet liian korkealla ja liian kunnianhimoisia? Tuloksena on eriarvoistava koulu, vaikka piti käydä päinvastoin.

Oppilaiden tulisi saada paljon tukea yleensäkin kotoa, mutta varsinkin edellä kuvattujen opetusmenetelmien ollessa käytössä. Jos eroavat lapset toisistaan, sama koskee vanhempia.

Tutkimuksessa vedetään kylmä johtopäätös: peruskoulu tuottaa hyviä ja huonoja oppilaita. Suurin osa oppilaista ei asetu normaalijakauman mukaisesti keskialueelle, niin kuin on totuttu vaan painottuvat molempiin päihin.

Itse metodit eivät välttämättä ole vääriä, mutta ohjaus ja toteuttamistavat ovat vaillinaisia. Ei siis pidä luoda oppimisolosuhteita, joista oppilaat eivät selviä.

Onko kysymys vain digitaalisuuden kasvukivuista. Aika hoitaa väitteen mukaan asian. Tällekin ajattelulle löytyy puolestapuhujia, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että osaajat vievät ja muut rimpuilevat mukana eriasteisesti.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen ihmetteli Hesarissa 19.11.2018 em. tutkimuksen tuloksia eikä hyväksynyt heikentyneiden oppimistulosten kytkentää uusiin opetusmenetelmiin. Heinosen mukaan ilmiöoppimista ei ollut lanseerattu vielä vuosina 2015-16, joihin tutkimustulokset perustuvat. Tosiasia lienee kuitenkin, että uusia menetelmiä on sovellettu jo aiemmin koko 2010-luvun ajan. Ehkäpä pääjohtajan kannattasi ottaa vakavasti kritiikki ja ainakin jatkoselvityttää asia ennen kuin kaavamaisesti puolustaa uusia opetusmenetelmiä. Nyt tulee tunne, että hän puolustaa toteutettua virkansa puolesta. Kysymyshän ei ollut murskaavasta kritiikistä vaan opetusmenetelmien räätälöinnistä erilaisille oppilastasoille.

::::::::::::::::

Mutta eikö tuo edellä kuvattu näy kaikkialla yhteiskunnassa? Yhä useampi meistä rimpuilee langattomien tai langallisten yhteyksien päässä, joissa ”opitaan omatoimisiksi”. Tämä on kai sitä ilmiöoppimista. Halutaan ihmisten kokevan keksimisen riemun (?), kun he oivaltavat, mistä jossakin palvelussa on kysymys! Tavallinen digitaalinen pankkipalvelu saattaa olla monelle vanhukselle – ja kenelle tahansa – ylivoimaista tai ainakin vaikeasti sisäistettävissä.

Se, mikä on ongelma, sitä emme välttämättä näe. Ei ihme, jos turhautuminen valtaa mielen. Osaamattomaksi tunnustautuminen digitalisoituvassa maailmassa on monille kova paikka.

Kehitys kehittyy ja on omiaan polarisoimaan ihmisten välisiä eroja uusia vempaimia käytettäessä. Jotkut ovat pelien ja muiden uusien välineiden kanssa elementissään, mutta monille muille saattaa jo pelkkä käden motoriikka tuottaa vaikeuksia. Hyppelehtivät sormet eivät tahdo osua näppäimille. Mitä silloin tehdään? Mennään pankkikonttoriin? Ehkä, mutta entä, jos sitä ei ole enää olemassakaan paikkakunnalla?

Muuttuuko yhteiskunta yhä enemmän osaavien yhteiskunnaksi? Moni kannattaa tätä, koska se lisää onnistuessaan kansantalouden kasvua. Toisaalta on nähtävissä, että kaikkien pitäminen mukana ei ole enää kaikkien mielestä prioriteetti. Uusi vastenmieliseltä tuntuva iskulause voisi kuulua: ”pidän ainakin itseni mukana”.

Nämä silmämääräiset arkihavainnot näyttävät puoltavan sitä ajatusta, että nuorena - koulussa ja koulun ulkopuolella - tietoteknisten valmiuksien oppiminen on eräänlainen vakuutus tulevaisuudessa selviämistä varten. Kaikesta huolimatta.

Osaamiserot heijastuvat ansaintakenteessa entistä enemmän. Hyvinvointiyhteiskunnassa sentään pyritään ehkäisemään syntyviä ongelmia, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa republikaaninen opetusministeri Betsy DeVos tuntuu lisäävän eroavaisuuksia oppilasryhmien välillä, jotka jo muutoinkin ovat suurenemassa. DeVos suosii yksityisiä kouluja julkisten kustannuksella mm. sallimalla oppilaiden pääsyn yksityisiin kouluihin valtion tuella. Julkiset koulut jäävät vaatimattomien opintosaavutusten opinahjoiksi.

PS

Ilmiöoppiminen ja digitalisaatio ovat herättäneet paljon keskustelua. Mitä enemmän on tullut tietoa, sitä monitahoisemmalta problematiikka on alkanut vaikuttaa.

Sellainen käsitys on jäänyt, että koulussa kysymys on ikivanhasta asiasta, opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta. Vanha iskulauseeni on, että ”opettaja opettaa ja oppilaat oppii”. Tällaisenaan määritelmä ei tietenkään riitä, vaikka tietty auktoriteetti opettajalla täytyykin olla. ”Ilmiöoppimisessa” on hyvä tarkoitusperä, sillä pänttääminen ei ole suosiossa. Liian lepsu ote johtaa kuitenkin monien kohdalla lintsaamiseen, jos motivaatio ei ole kohdallaan.

Ilmiöoppiminen kuuluu oppilaslähtöisiin oppimismenetelmiin, joiden tarkoitus on vähentää opettajan auktoriteettia opetuksessa. Osalle oppilaista sopii selvästi paremmin tiivistetyt sisältöpaketit oppikirjoissa. Muu osaaminen rakennetaan sitten perinteisen, sisäistetyn aineiston päälle.

Miltei huomaamatta tämä ajattelu itseohjautuvuudesta on levinnyt läpi oppilaitosverkon. Vaikeudet ammattiopetuksessa kertovat samasta asiasta: heikoimmat oppilaat joutuvat liian lujille.

Toisaalta motivoituneille oppilaille ilmiöoppiminen on omiaan. Ongelmana on, että syntyy isoja eroja oppilaiden välillä suhtautumisessa (itse)annettuun tehtävään. Opettajalta vaaditaan viitseliäisyyttä, että hän näkee vaivaa oikeiden kysymyksenasettelujen tukemisessa. Epäilen, että monien opettajien on vaikea sopeutua uuteen rooliin.

Kysymys on opettajan kohdalla pedagogisesta taitolajista. Opetus/ohjaustyössä tarvitaan oppilaskohtaista räätälöintiä, joka ei ryhmässä ole helppoa, kun oppilaiden erilaiset taustat joudutaan huomioimaan. Koko nettimaailma on ohjaamassa tiedon hankintaa itseohjautuvuuteen, ei siihen tarvita viranomaispäätöstä.

Kun osa asiaa tuntevista kieltää Pisa-tulosten putoamisen yhteyden digitaalisuuteen ja ilmiöoppimiseen, täytyy syiden löytyä osaltaan ympäröivistä olosuhteista. Oppimista tapahtuu koulun lisäksi niin monitahoisesti, että sitä ei ole pystytty analysoimaan riittävästi. Ilmiöoppiminen on paljon vanhempi ilmiö kuin mitä käyttöönottovuosi (2016) Suomen kouluissa kertoo. Nykyisessä infomyrskyssä sitä tapahtuu koko ajan. Vaatii huomattavan vahvaa keskittymiskykyä priorisoida tähdelliset asiat.

Tyypillistä on myös itsesyytökset vaikeuksia kohdattaessa. On syytä panna merkille, että myös muissa kehittyneissä maissa oppimisympäristöt ovat turbulenssissa. Myös muualla Pisa-tulokset ovat pudonneet, joten on vielä paljon selvittämättömiä asioita.

:::::::::::::::::

Huomaan näissä blogikirjoituksissani harjoittelevani koko ajan ilmiöoppimista. Pohjalla on elämänkokemus, jota pitää koko ajan täydentää ulkoisista lähteistä.