Kylmän sodan juurilta tähän päivään

Antero Holmila ja Matti Roitto ovat kirjoittaneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan historian yleisteoksen, jolle ovat antaneet nimen ”Rooseveltista Trumpiin”. Alaotsakkeena on ” Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja kriisit 1900-luvun alusta tähän päivään”. Historia vertautuu nykypäivään, joten kirjan avulla voi taustoittaa nykyisiä jännitteisiä suurvaltasuhteita.

Tarkastelen kirjasta lähinnä yhtä ajanjaksoa, kylmän sodan alkuvaiheen käynnistymisen syitä, joita olen itsekin tutkinut aikanaan opinnoissani. Mikä tulkinnoissa on muuttunut? Kommentoin kirjan tekstiä samalla, kun käyn siitä läpi pääkohtia.

Kylmän sodan lähtökohta on toisen maailmansodan päättyminen ja silloin muotoutunut geopoliittinen kartta. Sodan aikaiset liittolaiset Yhdysvallat ja Neuvostoliito irtautuivat keskinäisestä yhteistyöstä ja ajautuivat nopeasti konfliktiherkkään tilanteeseen, jota kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Tässä pelkistän kylmän sodan asetelman Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasetteluksi ja sivuutan muut suurvaltasuhteet maininnoilla.

:::::::::::::::::

Molemmille suurvalloille oli ja on ominaista oman ainutlaatuisuuden korostaminen. Yhdysvaltain yhteydessä on käytetty käsitettä ”ekseptionalismi”. Minä laajennan käsitteen käyttöä. Kun tieto Yhdysvaltain tuntemasta oman kansakunnan poikkeuksellisuudesta kiiri 1920-luvun Neuvostoliittoon, hermostui Stalin ja ilmoitti, että nimenomaan Neuvostoliitto on ainoa ”ainutlaatuinen” valtakunta, olihan siellä menossa valtava sosialistisen yhteiskunnan toteutus. Ylpeys heijastuu molempien maiden kylmän sodan aikaisessa historiassa.

Toinen käsite, joka mainitaan monesti Yhdysvaltain yhteydessä on 1800-luvulta peräisin oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonusko, siis että Yhdysvalloilla oli suuri tehtävä viedä liberaalia demokratiaa ensin Amerikan mantereella idästä länteen ja sitten kaikkialle maailmaan. Hieman oikoen samaa ajattelua voisi soveltaa Neuvostoliittoon: se otti tehtäväkseen levittää sosialismin ilosanomaa kaikkialle.

Voidaanko vetää johtopäätös, että kilpailuasetelman yleinen puite on näissä kahdessa ajattelutavassa? Unohtaa ei sovi, että hienojen kylttien alla voitiin toteuttaa raakaa valtapolitiikkaa.

Konkreettisesti ajatellen Roosevelt yritti ymmärtää sodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton intressejä Euroopassa saadakseen liikkumavaraa Tyynen meren läntisiin osiin rajoittuvilla alueilla. Harry S. Trumanin aikana välit viilenivät ja alkoi jännitteinen kilpailu vaikutusvallasta. Stalin ja Churchill olivat vastinpari jaettaessa Eurooppaa ja dominoivat tässä asetelmassa jakoa.

Neuvostoliiton tarkoituksena sodan jälkeen oli Itä-Euroopasta muodostuvan puskurivyöhykkeen avulla taata oma turvallisuus. Stalinin raja kulki siinä kohtaa, mihin armeijat olivat sodassa edenneet. Etupiirit sovittiin Euroopan ydinalueilla ja näistä pidettiin kiinni liki koko kylmän sodan ajan. Yhdysvallat ei - protesteja lukuun ottamatta - puuttunut kansannousujen kukistamisiin Itä-Saksassa, Puolassa, Unkarissa ja Tsekkoslovakiassa. Näiden maiden kansalaiset kokivat tukahduttavana Neuvostoliiton kuristusotteen.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton eroja voidaan tarkastella niiden geopoliittisen sijainnin näkökulmasta. USA sai olla turvassa (mantereen osalta) molempien maailmansotien tuholta, kun taas Venäjän yli pyyhkäisivät tuhoisat sotatoimet. Tämä tosiasia on heijastunut turvallisuusajattelussa.

Suhtautuminen imperialismiin on yksi vedenjakaja suurvaltasuhteissa. Erityisesti britti-imperiumi oli sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton hampaissa. Yhdysvaltojen siksi, koska se halusi torjua kolonialismia omaksumansa vapaiden yhteiskuntien ideologian mukaisesti. Neuvostoliitto torjui myös britti-imperialismin palautusyrityksen sodan jälkeen, mutta pyrki itse harjoittamaan ”vaikutusvaltaimperialismia” itäisen Euroopan lisäksi Lähi-idässä, Afrikassa ja myöhemmin Kaukoidässä. Yhdysvallat torjui kolonialistisen alusmaa-ajattelun, mutta toteutti itse omaa versiotaan imperialismista. Olen joissakin kirjoituksissa antanut sille nimen ”tukikohtaimperialismi” (USA:lla oli yli tuhat tukikohtaa ympäri maailmaa 1960-luvulla). Yhdysvaltain osalta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen eristäytymisen aika loppui ja alkoi Pax America.

Ydinpommi oli yksi jakava tekijä suurvaltojen välillä. Yhdysvalloilla oli aluksi valtava sotilaallinen ylivoima pommin johdosta. Kirjassa eritellään sitä kuinka hyvin tai huonosti Yhdysvallat pystyi hyödyntämään etuaan. Sillä oli ensi-iskun mahdollisuus. Neuvostoliitto pystyi kuromaan umpeen USA:n etumatkan lyhyessä ajassa, jonka jälkeen siirryttiin kauhun tasapainon aikaan. Se symboloi monin tavoin vastakkainasettelua kylmässä sodassa. Ydinaseen ympärille rakentui ajalle niin tyypillinen varustelukilpailun loputon kehä.

Vastakkainasettelun taustasyitä olivat myös 1) Neuvostoliiton autoritäärisyyden perinne vs. amerikkalainen liberaalin demokratian ihanne sekä toisaalta 2) sosialistisen ideologian toteuttaminen Neuvostoliitossa vs. Yhdysvaltain kapitalistinen järjestelmä. Varsinkin 1950-lulla taistelu järjestelmien paremmuudesta johti ydinasepelon seurauksena hysteriaan.

Sodan jälkeen geopoliittinen tilanne muuttui osan suurvalloista heikentyessä ja osan vahvistuessa. Uudessa tilanteessa liikkumatilaa pyrittiin käyttämään hyväksi, joka johti supervaltojen kilpailuun vaikutusvallasta varsinkin perinteisten etupiirien ulkopuolella.

Ei pidä vähätellä juuri kylmän sodan alla perustetun YK:n kansainvälistä jännitystä lauhduttavaa merkitystä, mutta vallitsevassa ilmapiirissä siitä (ja varsinkin turvallisuusneuvostosta) tuli suurvaltojen poliittisen pelin väline.

Yksi vedenjakaja kylmän sodan käynnistymistä pohdittaessa on aloitteentekijä/syyllisyyskysymys. Lännessä heti sodan jälkeen vallinnut kanta oli, että syttymisen syynä oli Neuvostoliiton aggressiivisuus, joka alkoi jo ennen sotaa (esim. ns. Ribbentrop-sopimus, näytösoikeudenkäynnit jne.). Neuvostoliitto ei toteuttanut Jaltan, Teheranin ja Potsdamin konferensseissa sovittuja asioita.

Ns. revisionistit edustivat varsinkin 1960-luvulla kantaa, jonka mukaan Yhdysvaltain ekspansiivinen pyrkimys hallita talouden avulla maailma oli vaikuttamassa kylmän sodan vastakkainasetteluun ratkaisevasti.

Omassa sivulaudaturtyössäni ”Kylmän sodan tulkinnoista”, 1976) määritin koulukuntatulkinnoista ajallisesti ensimmäiseksi traditionaalisen eli ortodoksisen koulukunnan, jonka mukaan Neuvostoliitto oli aloitteentekijä. Muut kaksi koulukuntaa ovat revisionistinen (joka sisältää ns. uusvasemmistolaisen suuntauksen ja Neuvostoliiton näkökannan, joiden mukaan länsi on aloitteentekijä) ja realistinen, jonka mukaan molemmat ovat yhtälailla ”syyllisiä”.

Huomaan, että uudessa kirjassa jaottelu noudattelee edelleen 1970-luvun päälinjoja.

Nykyisin meneillään olevaan kansainvälisen jännityksen lisääntymisen perusteena käytetään usein hybridisodankäyntiä ikään kuin propagandan harjoittaminen olisi keksitty nyt. Tosiasiassa kirjassa eritelty kylmän sodan aikainen ”julkisuusdiplomatia” sisältää likipitäen kaikki nykyään käytössä olevat propagandan harjoittamistavat. Vain tekniikka on muuttunut.

Merkittävä huomio on, että itseasiassa suursota vältettiin kylmän sodan kaudella peräti 70 vuoden ajan. Kylmä sota – samalla, kun se aiheutti suursodan vaaran - esti kuuman sodan synnyn? Saavutusta voidaan pitää merkittävänä historialliseen yhteyteen sovitettuna.

::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistö varoitti vastikään puheessaan kylmän sodan perintönä syntyneen ydinasesopimusjärjestelmän hajoamisesta: ”Sopimukseton tila toisi mukanaan valtavia riskejä. Mennyt kylmä sota vaihtuisikin jääkylmäksi sodaksi”, Niinistö sanoi. Jälleen ollaan tilanteessa, jossa ydinaseriisunnan kysymykset ovat keskiössä. Niinistö viittasi kylmän sodan aikana joka tapauksessa aikaansaatuihin ydinaseriisuntaa koskeviin sopimuksiin, joista nyt ollaan vaarassa irtautua.

Donald Trumpin presidentiksi tultua ei voida puhua etupiireistä tai blokeista eikä yleensäkään suurempien ryhmien sopimuskulttuurista, vaikka Nato on edelleen lännen puolustuksen ytimessä. Trumpin periaatteena ovat kahdenväliset sopimukset. Niiden toimivuuden arviointi on mahdotonta näin varhain. Esimerkiksi ydinaseita koskevat sopimukset ovat kollektiivisia, vaikka kaikki maat eivät ole niitä allekirjoittaneet. Yhdysvaltain politiikkaa nykyisellään voidaan kuvata jossain määrin vetäytyväksi ja eristäytyväksi poiketen toisen maailmansodan jälkeistä linjasta, mutta vasta aika näyttää kuinka syvälle ulottuvaa se on.