Tutustuin kirjamessuilla Le Monde diplomatiquen suomenkieliseen koosteeseen, joka ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Jo oli aikakin: ”diplo” ilmestyy nyt 28 kielellä. Samassa yhteydessä tulee myös valikoima Novaja Gazetan artikkeleita, joka on viimeisiä riippumattomia sanomalehtiä Venäjällä.
Poimin uusimmasta lehdestä mielenkiintoisen artikkelin, joka käsittelee lyhytaikaista – kylmän sodan jälkeistä - Venäjän pyrkimystä rakentaa 1980-luvun lopulla Euroopan ja Euraasian käsittävä valtiojärjestelmä. Ei mennyt ihan niin kuin toiveissa oli. Voidaan kyllä kysyä olisiko ajatuksella ollut kantoa paremmissakaan olosuhteissa. Venäjällä oli kuitenkin jonkinasteinen pakko tuossa vaiheessa miettiä, mikä yhteistyön linja valitaan. Tässä mielessä aitoakin pyrkimystä löytää ratkaisu oli, eikä lännessäkään suhtauduttu yksioikoisen kielteisesti syntyneeseen tilanteeseen.
Nyt esillä oleva artikkeli on Helene Richardin laatima ja Heikki Jäntin suomentama. Erittelen sitä ohessa ja esitän omat näkemykseni tilaisuuden tullen.
Mihail Gorbatsov kuului Venäjän sisäisessä vastakkainasettelussa Pietari Suuren länsimaista perinnettä vaalivaan suuntaukseen. Slavofiilit valitsivat toisen tien, jota olemme nyt – hiukan yksinkertaistavasti tulkiten – todistamassa.
Gorbatsov käsittääkseni aivan aidosti pyrki yhteyteen lännen kanssa. Jos tämä olisi toteutunut olisi jäykkä blokkipolitiikka saattanut väistyä tai ainakin lieventyä. On tärkeää pohtia Venäjän nykytilanteen ja noiden hukattuja mahdollisuuksia sisältäneiden aikojen keskinäistä logiikkaa.
Ronald Reagan ja Mihail Gorbatsov pääsivät yksituumaisuuteen ydinaseiden rajoittamisesta keskinäisissä neuvotteluissaan 1985-87. Gorbatsov teki jopa yksipuolisia myönnytyksiä päästäkseen eroon suuresta osasta neuvostotaloutta rasittavista asevarustelumenoista. Tämän vaiheen jälkeen mahdollistui lännen ja idän lähentyminen rakentavalla tavalla.
Euroopan yhtenäisyyden tavoittelulla on oma historiansa. ”Eurooppalaisten yhteistä kotia” oli harkinnut jo Charles de Gaulle (joka tapahtui sloganilla ”Atlantista Uralille”). Hän tarkoitti supersuurvaltaholhouksesta vapaata kansakuntien Eurooppaa. De Gaullen ajatteluun kuului myös, että Venäjä olisi luopunut kommunismista, jota Ranskan presidentti piti ”ohimenevänä hullutuksena”. Tuon aikaisessa ilmapiirissä ja vastakkainasettelussa Neuvostoliitto ei ottanut ehdotusta tietenkään vakavasti.
Pelkästään aidosta pyrkimyksestä luoda yhtenäinen Eurooppa ei ollut kysymys. Venäjän puolelta strategisena ja taktisena päämääränä oli myös heikentää Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan välistä sidettä, joten puhtaasta rauhanvoittelusta ei ollut kysymys. Tietenkin taustalla vaikutti myös Neuvostoliiton talouden heikentyminen.
Samaan aikaan poliittisella tasolla Gorbatsov rohkaisi uudistajia ja puhui myötämielisesti kansakuntien itsemääräämisoikeuksien puolesta koskien myös Itä-Eurooppaa, kunnes - kuten tiedetään - vanhat patoumat murtuivat ja alkoi vyöry kohti itäisen blokin purkautumista.
Gorbatsov ei ollut yksin puolustamassa paneurooppalaista vaihtoehtoa: Vaclav Havel vaati molempien sotilasliittojen purkamista. Hän vaati myös vieraiden joukkojen vetämistä Keski-Euroopasta. Esitettiin myös vaatimus puolueettomasta yhdistyneestä Saksasta, joka ärsytti Helmut Kohlia.
Sosialistisen järjestelmän purku alkoi 1990-luvun vaihteessa. Länsi-Euroopan johtajat suunnittelivat uutta suurta Eurooppaa, joka olisi itsenäisempi suhteessa Yhdysvaltoihin, vaikka kannattivatkin pysymistä Natossa. Francois Mitterand kannatti yhtenäisen Saksan liittämistä eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään, johon jätettäisiin paikka myöskin Venäjälle. Myös Margaret Thatcher kannatti ajatusta ml. sitä, että Neuvostoliitto liitetään järjestelmään myöhemmin.
Sitten tapahtui jotain sellaista, josta kiistellään vieläkin. Helmut Kohlilla oli kiire liittää Itä-Saksa läntiseen Saksaan. Näin tapahtuikin, kun se suostui maksamaan kaliin laskun neuvostojoukkojen vetäytymisen kustannuksista (Yhdysvaltojen kieltäytyessä). Samaan aikaan G7-kokous ei luvannut Gorbatsoville taloudellista apua, jota tämä olisi kipeästi tarvinnut.
Lännestä annettiin suullisia lupauksia, ettei Nato laajene itään. Ne eivät paljon painaneet, kun Neuvostoliiton romahtaessa joulukuussa 1991 Itä-Euroopan valtiot liittyivät yksi toisensa jälkeen Natoon. Mm. Mitterandia ei miellyttänyt Itä-Euroopan valtioiden ryntääminen Natoon. Ehkä tunnetuin niistä amerikkalaisista, jotka vastustivat Naton laajenemista Venäjän rajoille oli George F. Kennan (1904-2005) , Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeisen turvallisuuspolitiikan kummisetä. Policy of Containment, Neuvostoliiton laajentumista torjumaan tarkoitettu patoamispolitiikka, oli Kennanin järkeilemä. Nyt tämä sama mies pitkällä kokemuksellaan vastusti Naton laajentumista. Hän piti tehtyä päätöstä jopa ”Amerikan sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimpana virheenä”.
Kennan oli varma, että laajentumispäätös haittaa Venäjän demokratisoitumiskehitystä ja tuo takaisin kylmän sodan ilmapiirin. Venäjä – Kennanin mukaan – tulee pitämään Naton laajentumista sotilaallisena toimenpiteenä. Hänen etukäteen esittämänsä arviot osuivat hyvin täsmällisesti kohdalleen.
Silmiin pistävää noina aikoina oli Venäjän vaisuus intressiensä puolustamisessa. Tällä on yhteys Venäjän tuolloiseen heikkouden tilaan. Boris Jeltsin jopa puhui Venäjän Natoon liittymisen puolesta pitkällä aikavälillä.
Naton interventio entiseen Jugoslaviaan vuonna 1999 on yksi ratkaiseva käänne lännen ja idän heikkenevien suhteiden käynnistymisessä. Venäjä oli Balkanilla voimaton puuttumaan lännen väliintuloon muutoin kuin retorisesti. Idea yhtenäisestä Euroopasta alkoi ajautua haaksirikkoon – tosin hitaasti.
Omat muistikuvani amerikkalaisten interventiosta perustuivat syntyneeseen humanitääriseen hätään, ja näin ajateltuna USA:lla olikin jokin oikeutus puuttua tilanteeseen. Venäjä taas veti jo tuolloin periaatetta, että kunkin valtion pitää hoitaa alueensa konfliktit itsenäisesti suurvaltojen puuttumatta asioiden kulkuun. Tähän voidaan esittää vasta-argumentti, että Venäjä itse ei noudattanut omaa periaatettaan esimerkiksi Ukrainassa eikä Syyriassa.
:::::::::::::::::
Yleensä Vladimir Putinin valtaantulon vuonna 2000 on katsottu aiheuttaneen välien kylmenemisen idän ja lännen välillä, mutta vielä ensimmäisellä kaudellaan Putin oli sovinnollinen ehdottaen mm. terrorismin vastaista liittoumaa WTC-tornien tuhon jälkeen ja vielä vuonna 2009 Euroopan turvallisuussopimusta.
Yhdysvallat kuitenkin vastasi sanomalla irti Bresnevin ja Nixonin sopiman ballististen ohjusten torjuntasopimuksen. Putin arvosteli jyrkästi USA:n toimia voimakkaasti. Venäjä puolestaan lähetti joukkojaan Etelä-Ossetiaan vuonna 2008. Käsittääkseni noina vuosina olisi vielä ollut mahdollisuus päästä sopuun, mutta Venäjän kannalta esteenä oli, että länsi pyrki epäsuorasti Naton laajentumiseen Kaukasukselle. Lännen mielestä taas Venäjän interventio samalla alueella oli vihamielinen toimi.
Paneurooppa-ajatuksen hiipuminen liittyi oleellisesti Venäjän hakeutumisen yhteistyöhön sen eteläpuolella sijaitsevien entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Kohtalokas välirikko lännen kanssa seurasi Krimin valtauksesta. Gorbatsovin visio oli kuollut.
Minulle on jäänyt käsitys, että konflikti Ukrainassa olisi voitu välttää, jos molemmin puolin olisi jatkettu vuoropuhelua. Nyt tilanteen annettiin ajautua välirikkoon. Toisen osapuolen tarkoitusperiin liitetyt epäilyt (Venäjän puolelta pelko, että Nato laajenee Ukrainaan ja länsi piirittää Venäjää, lännen puolelta Ukrainan ja Krimin oikeusvaltioperiaatteiden räikeä rikkominen) tuhosivat sopuun pääsyn.
Onko Euraasian ja Euroopan unionin liitto vielä realistinen ajatus? Juuri nyt sille ei näytä avautuvan mitään mahdollisuutta. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet Aasiassa ja Tyynenmeren alueella, Lähi-idässä ja Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat osaltaan sotkeneet aiempia suhdekuvioita. Haurastunut Eurooppa ei ole enää niin tärkeä Venäjän kannalta kuin se oli aiemmin. Samaan aikaan Euroopan valtioiden suhde Venäjään on heterogenisoitunut. Monet Euroopan valtiot haluaisivat irtautua Venäjän vastaista pakotteista ja Venäjä puolestaan käyttää tilannetta hyväkseen luodakseen eripuraa lännen keskinäisiin suhteisiin.
Se versio kylmästä sodasta, mikä nyt vallitsee, ehkäisee tehokkaasti yhteistoiminnan Venäjän ja lännen (Euroopan) välillä. Moskova on hakenut sen sijaan omaa suurvaltastatusta ja on siinä kohtuullisesti onnistunut.
Koska Venäjä ei päässyt lähentymään länttä, on se ylpeänä korostanut omaa kristillisen perinteen kantajan roolia degeneroituneen lännen sijasta – oikeutetustiko? Tuskinpa kuitenkaan.
Harvinaisen typeriä ovat europpalaiset päättäjät olleet viimevuosina,varsinkin suhteessa venäjään ja sen olemukseen ja sijaintiin maailmassa.
VastaaPoistaLäntiset päättäjät ovat reagoineet juuri niin kuin kreml ja Putin ovat uumoilleetkin.
Ryhtymällä polittisiin manoovereihin maailmassa, kuten Syyriaa tai Ukraina venäläiset ovat aavistaneet ettei länsi ryhdy mihinkään sotilaalliseen operaationn, ei synny toisintoa Krimin sodasta,vaan länsi vastaa mielellään symboolisin taloudellisin sanktioin,joita puolestaan venäjä pystyy pitämään perusteena omille protektionistisille toimenpiteille, nyt esimerkiksi venäjän elintarvike teollisuus voi rauhassa vahvistua ilman ulkoisen kilpailun muodostamaa haastetta.
Nyt on päässyt muodostumaan tilanne, missä venäjä tuottaa ja myy puolet maailmalla tuotetusta vehnästä, missä sitä auttaa polittisesti pahasti aliarvostettu ruplankurssi.
On huvittavaa huomata, kuinka meilläkin ollaan menty samanlaiseen halpaan väitetyssä elektroonisessa häirinnässä,kun ei huomata tuon tapahtuman tosiasiallista viestiä,mikä on mielestäni modernien sotilaallisten laitteiden tosittainen käyttökelvottomuus,tosipaikan tullen silloin miljadien aseelliset hankinnat menettävät hetkessä käyttökelpoisuutensa, tositilanteessa.
Toinen erikoinen piirre on maamme uutisvälityksen sokeus eräille kehtysdenteille, mikä koskee venäjää,meillä ei olla kerrottu paljoakaan sen ja Japanin välisistä rauhansopimus neuvotteluista ja kurilien asemaa koskevista kaavailluista,osana noita kaavailuja, myös Yhdysvaltain sotilallista asemaa ollaan neuvotteluissa käsitelty,ei puhuta siitäkään, kuinka tosiasiallisesti ei toivottuja jenkkijoukot Japanissa ovat.
Myös Saksassa on virinnyt keskustelu Yhdysvaltalisten miehitysjoukkojen poistamisesta maan alueelta,siitä on puhunut oikeistopopulistit ja jopa Sröder.