Venäjän ystävät, tosiystävät ja…. (Osa 1)

Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat. Mietiskelin, missä mielessä kirjoitus oli laadittu. Mietin myöskin omaa suhdettani toimittajien laatimiin kategorioihin, jossa ryhmän yksi muodostaa ”Kansallismieliset”. Tähän tekijät lukevat tyypillisesti oikeistopopulistisia kansanedustajia, jotka ovat löytäneet juurensa ja kotinsa Länsi-Euroopan äärioikeistosta (Packalen, Huhtasaari, Eerola). En ota kantaa kuinka oikeutetusti em. kansanedustajat on niputettu tähän ryhmään. Mukaan on valikoitunut kansanedustajia, jotka ovat eurooppalaisten kanssasisariensa ja veljiensä tavoin tavoittelemassa valtaanpääsyä lyömällä vetoa Venäjä-hevosen puolesta. Kantaansa he perustelevat vähättelemällä Venäjän tekemien kansainvälisten sopimusten ja oikeusperiaatteiden rikkomuksia. Miellän tämän suuntaiset ajatukset laskelmoinniksi populismin nimissä ja autoritäärisen hallintomallin ihannoinniksi.

Toinen ryhmä on ”Vasemmistoveteraanit”. Tähän ryhmään on niputettu Markus Mustajärvi, Erkki Tuomioja ja Annika Lapintie. Onpa heterogeeninen ryhmä! Julkisuudessa Mustajärvi on profiloitunut ”Venäjän ystävälliseksi ymmärtäjäksi” (oma määritelmäni). Hän on tärkeä ”puuttuva rengas” nykypäivän ja vähiksi käyneiden vanhojen äärivasemmistoa edustaneiden Venäjä-ystävien välillä. Silloin tällöin olen kohottanut kulmakarvoja, kun Mustajärvi – myönteisessä mielessä - rohkeasti osuu johonkin osatotuuteen Suomen Venäjä-suhteissa tai Venäjän käytöksessä. Mutta vähiin ovat käyneet Mustajärven hengenheimolaiset, enkä itsekään kuulu heihin. Konservatiivinen laitavasemmistolaisuus perinteisessä mielessä on kuollut miltei sukupuuttoon eduskunnasta!

Erkki Tuomiojaa pidän melko puhtaana ulkopolitiikan ”realistisen koulukunnan” jäsenenä. Mielipiteeni eivät käy aina yksi yhteen Tuomiojan ajatusten kanssa, mutta useimmiten läheltä liippaa. Vierastan voimakkaasti Tuomiojan ja Mustajärven sullomista samaan kategoriaan. Kategorisointi kategorisoinnin vuoksi on voittanut realiteetit. Kirjoittajien suhteellisuudentaju on horjahtanut pahan kerran. Lapintietä en pysty tässä kommentoimaan.

Kolmannen ryhmän muodostaa ”UKK-perinneyhdistys”. Tällä tarkoitetaan kekkoslaisen Venäjä-suhteen jälkikaikujen edustajia. Hyvin lähellä on ajatus, että kyseiset henkilöt leimautuvat joidenkin tulkinnoissa suomettuneiksi. En pidä tällaisesta. Mukana ryhmässä ovat (sukunimi riittänee) Anttila, Kääriäinen, Väyrynen, Leppä, Kalmari, (Lasse) Hautala ja Takkula. Jälleen melko yksioikoisesti niputetaan kansanedustajia samaan läjään. Hankala ryhmä omalta kannaltani, sillä kritiikkini on ollut synkeän voimakasta suomettumisen aikaa kohtaan. Suomettuminen – niin kuin sen itse käsitän – tarkoitti keinoja, joilla jotkut suomalaiset (Urho Kekkosen tarjoamaa mallikäyttäytymistä soveltaen) hyökkäsivät toisia suomalaisia vastaan Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen. En usko, että em. henkilöt haluavat kuulua näin määriteltyyn ryhmään.

”UKK-perinneyhdistyksen jäsenyys” koostuu toki muistakin elementeistä kuin leimaavasta suomettumisesta. Kysymys on henkilöistä, jotka suhtautuvat Kekkosen toimintaan ystävällismielisesti ja jotka - huolimatta joistakin presidentin ylilyönneistä - hyväksyvät Kekkosen menettelyt esimerkiksi sisäpolitiikassa. He ovat olleet vakaita Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajia ainakin 1950-luvulta 1980-luvulle vallinneessa historiallisessa tilanteessa. Sopivatko nämä määrittelyt sellaisenaan kaikkiin edellä mainittuihin onkin sitten jo toinen asia. Paljon esillä olleen Sirkka-Liisa Anttilan nykypäivän menoon kohdistunut kritiikki on ollut mielestäni monin paikoin osuvaa ja virkistävää, mutta ei kuitenkaan kokonaisuudessaan sovi ajatteluuni. Kekkosen perinneyhdistyksen tuotokset ovat minulle yksioikoisessa Kekkosen ylistämisessään vaikea ellei mahdoton paikka sulattaa.

Joka tapauksessa HS:n artikkelin kirjoittajat laskevat tähän ryhmään kuuluvat ”Venäjän ystäviin”.

Hesarin artikkeli on pyritty tekemään neutraalin oloisesti, mutta ei se sellaisenaan palvele historiallisen analyysin osana. Tällaisissa ryhmittelyissä on aina tietty väkivaltaisen lokeroimisen luonne.

Entä mihin kategoriaan Hesari itse voidaan sijoittaa? Se ehkä käy kiertokautta ilmi, kun toimittajat pyrkivät valaisemaan eduskunnan Venäjä-ilmapiiriä. Toimittajien mielestä eduskunnassa on laaja Venäjä-konsensus: ”Virallinen linja menee suurin piirtein näin: Suomi on vankasti länsieurooppalainen EU-maa ja Naton rauhankumppani, jonka on kuitenkin turvallisuus- , talous- ja energiapoliittisista syistä ylläpidettävä tiivis kahdenkeskinen puheyhteys Moskovaan.” Toimittajat antavat kuvan ikään kuin yhteydenpito Venäjään olisi vastentahtoista (….”on ylläpidettävä”….) eikä Suomen edun mukaista. Kuvaako tämä myös Helsingin Sanomien kantaa? Tässä olisi selityksen paikka, mutta sitä toimittajat eivät tee.

Tästä luontevasti seuraa, että artikkelin kolmeen kategoriaan sijoitetut kansanedustajat eivät edusta eduskunnan konsensusta, vaan jotenkin liian pitkälle menevää Venäjän huomioimista keskinäisessä kanssakäymisessä. Olen aivan varma, että Venäjään neutraalin ennakkoluulottomasti suhtautuvia on enemmän kuin nuo HS:n mainitsemat ”Venäjän ystävät”.

Eduskunnasta on väistymässä useita noista vanhoista ”Venäjän ystävistä”, eikä heitä tunnuta juuri jäätävän kaipaamaan. Arvuutella voi, ovatko uudet tilalle tulevat kansanedustajat suopeita Venäjä-suhteiden kehittäjiä.

Aivan pakollinen osa – kun Hesarista on kysymys – on Venäjän Suomen vaaleihin kohdistaman vaikuttamisen aprikointi. Spekulaatiot viettävät taas riemujuhliaan: mitään todisteita ei ole, mutta tärkeintä on epäluulon herättäminen. Viesti kuuluu, että ihan varmasti jotain sekaantumista tapahtuu, mutta…. Ja siihen se sitten jääkin. HS:n jutussa mainitaan useita Euroopan maiden vaaleja, joihin Venäjän sanotaan sekaantuneen. Tämän varaan on helppo rakentaa uhkakuvia Suomen vaaleihin puuttumisesta. Samalla hiukan tyynnytellään: mitään dramaattista tuskin tapahtuu.

Jälleen kerran on painotettava, että vaalienalusspekulointeja harrastettaessa tärkeintä on säilyttää oma pää kylmänä. Missä on luottamus Suomen kansanvaltaisen järjestelmän itsepuolustuksen vahvuuteen?

Jonkinlaisena loppukaneettina kirjoittavat toteavat: ”Venäläisille vaikuttaminen on tietysti helpompaa silloin, jos jonkin toisen maan politiikassa on valmiiksi Venäjän tarpeita ja tekoja puolustavia poliitikkoja”. Tartuntavaara! Näin heitetään varjo em. poliitikkojen päälle, että he ovat jollain lailla Venäjään päin kallellaan, siis tavalla, joka SAATTAA edesauttaa Venäjän puuttumista Suomen sisäisiin asioihin. Aika viheliäistä ajattelua. Lähtökohtana näytetään pidettävän, että kaikkien pitäisi ajatella Venäjää lännen silmälasien kautta. Jos siis meillä on Venäjää motiiveja erittelemään ja ymmärtämään - ei puolustamaan - pyrkiviä tahoja, se edesauttaa Venäjän puuttumista. Esitän vastalauseeni: näkemys on yksipuolinen.

On havaittavissa, että vaalien alla levitellään pelko-aspektia: koko ajan pitäisi olla varuillaan, että jotakin dramaattista tapahtuu. Toiseksi väitetään, että Venäjää ei voida yrittää ymmärtää sen omista lähtökohdista. Miksi ei? Minusta ei pitäisi olla ihmeteltävää, jos näkee kansainvälisen tilanteen jännittyneisyyden osasyynä myös toisen osapuolen aktiivisuuden ja provosoinnin. Hesarin toimittajat vierastavat monien artikkelissa mainittujen poliitikkojen halua hoitaa suhteita Venäjään kahdenvälisinä (EU:n lisäksi). Kuulun itse niihin, jotka eivät näe kahdenvälisiä ja EU-suhteita Venäjään vastakkaisina tai vaihtoehtoisina.

Suurimmalla osalla kansanedustajia on hyvin realistinen linja suhteessa Venäjään. Edellä sormella osoitetut ”Venäjän ystävät” - suurimmaksi osaksi - pystyvät näkemään Venäjän olemuksen riittävällä tarkkuudella.

Jotenkin jää vaikutelma, että Hesarin toimittajat haluavat tarkastella Venäjään neutraalin rakentavasti suhtautuvia pitkin nenävartta. Heidät pitää oikein nimetä.

Sanoisin yhteenvetona, että se mielipidekirjo, joka tulee Venäjä-suhteissa esille eduskunnassa täyttää kirkkaasti minun kansanvaltaisuustoiveeni.

Jatkuu.... (Osa 2)