Meidän suurisuiden kesken

Hesarissa (14.11.2018) Merkintöjä -palstalla (”Kumpi on suurin, Ali vai Trump”) Kari Huhta vertailee osin kieli poskessa Muhammad Alia ja Donald Trumpia: kumpi on suurempi suurisuu?

Seurasin aikanaan suurella jännityksellä silloisen Cassius Clayn nousua nyrkkeilyn raskaansarjan huipulle. Huhdan näkökulma on melko kapea-alainen, lähinnä tosiaankin suurisuisuuden vertailua Trumpin kanssa. Jotenkin asennoidun niin, että Alin yhteiskunnallinen merkitys on vakavammin otettavissa kuin konsanaan Trumpin. Eikä tässä vertailussa ole kysymys siitä kummalla oli suurempi suu.

Oleellisen aspektin – taistelun mustien asian puolesta – Huhta sivuuttaa täysin. Juuri se loi sisällön Clayn/Alin suurille puheille. Hän rinnasti itsensä rotunsa puolesta kamppailuun ja pani koko elämänsä vaakalaudalle oikeana pitämänsä asian puolesta.

::::::::::::::::

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissamme hän liittyi parivaljakkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Seurasimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päällehuutamisella: hän huusi kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi pähkinä purtavaksi.

Onko Trumpilla sama haaste? Siis että häntä ei oteta tietyissä piireissä vakavasti. Ehkä, ehkä tässä on joku yhtymäkohta, vaikka sitä on vaikeaa todistaa. Trump aiheuttaa omilla toimenpiteillään ja katteettomilla salaliittoepäilyillään arvostelujen kohdistumisen itseensä.

Oliko ”Louisvillen suurisuu” (The Louisville Lip) noina 1960-luvun alkuvuosina tiedostava mustan rodun esitaistelija? Hänen yhteytensä kansalaisoikeusliikkeeseen ja mustiin muslimeihin alkoivat jo vuonna 1962. Silloin hän tapasi mustien muslimien suurhahmot Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n. Tosin varhainen herääminen todellisuuteen tapahtui ehkä jo silloin, kun hän palasi Rooman olympiakisoista vuonna 1960 kultamitali kaulassa ja alkuhuuman mentyä ohi havaitsi olevansa ”vain” rotunsa edustaja, jota syrjittiin kaupoissa, ravintoloissa, julkisilla paikoilla. Kultamitali lensi jokeen.

Sonny Listonia vastaan käymänsä ensimmäisen MM-ottelun jälkeen hän piut paut välitti haastattelijoista, vaan vaati kehässä paikalle Sam Cookea, kansalaisoikeusliikkeen hymnin (”A Change Is Gonna Come”) luojaa. Tässä tilanteessa hän jo tunnusti selvästi velkansa mustien liikkeelle.

Jos vertailukohdaksi otetaan Trump niin kenen etuja presidentti ajaa? Ruostevyöhykkeen jyrän alle jääneiden teollisuustyöntekijöiden asiaa? Enpä usko. Hänen intressinsä tuntuvat olevan itsensä kaltaisten ihmisten edunvalvonnassa.

:::::::::::::::::::

Epäily kuitenkin eli: oliko Clay vain showpelle, jonka suun lopulta tukkisi joku nyrkkeilijä? Todellisuus paljastui pian. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina hän kerrytti raivoa, jonka sitten 1960-luvun puolessa välissä purki itsestään ulos. Clay liittyi mustiin muslimeihin (Nation of Islam) ja luopui ”orjanimestään” Cassius Clay pian Liston-ottelujen jälkeen. Monet hänen vastustajansa (Floyd Patterson, Ernie Terrel….) eivät hyväksyneet nimenmuutosta, vaan nimittivät häntä edelleen Clayksi, joka sai Alin raivoihinsa.

Tässä ei ole mahdollista käydä syvällisemmin läpi 1960-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitoja ja kansakuntaa repivää taistelua kansalaisoikeusliikkeen puolesta ja vastaan. Ali pyrki sovittamaan näkemyksensä Martin Luther Kingin rauhanomaisempaan ja militantin Mustat pantterit -puolueen aseellisen toimintaan.

Kun lopulta kaikki oli ohi, tapahtui kuitenkin muutos, jossa Kingin sanoma pääsi voitolle. Ei voitu ajatella, että repivä riita ja katujen väkivalta voisi jatkua loputtomiin. Lyndon B. Johnsonin kansalaisoikeuslait ja sota köyhyyttä vastaan käynnistivät uuden aikakauden. Alkoi kehitys, jolla oli dramaattiset vaikutukset amerikkalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvulle tultaessa: mustat valkoiset ja keltaiset sopivat kaikki samoihin ravintoloihin ja samoihin TV:n sarjafilmeihin!

Entä tänä päivänä? Trump on asettunut toiselle puolelle barrikadia Aliin nähden ja puolustaa valkoisen enemmistön asiaa. Hän on palauttamassa rotujen välistä asetelmaa kymmeniä vuosien takaiseen aikaan.

::::::::::::

Vietnamiin Ali ei suostunut lähtemään ja siitä tuli hänen uransa ja elämänsä koetinkivi. Hän sai vankeustuomion. Hänestä tuli pilkan kohde, mutta tämänkin taistelun hän voitti. Saamastaan viiden vuoden tuomiosta hän selvisi sitä kärsimättä. Korkeimmassa oikeudessa ”keksittiin” uskomaton tekninen temppu, jolla Alin vapauttamiselle luotiin edellytykset.

:::::::::::::::::::::

Ali ei ollut helppo ihminen. Hänen luonteenpiirteissään oli julmuuden elementti, jota hän ei pystynyt kätkemään, ehkei halunnutkaan. Hän oli iskukykyisimmillään ollessaan henkisellä barrikadilla valmiina puolustamaan oikeiksi kokemiaan asioita. Alin tunnusmerkkejä olivat käsi- ja jalkanopeus kehässä ja supliikin nopeus kehän ulkopuolella. Joskus häijyimmillään hän yhdisti nämä asiat – mielestäni vastenmielisellä tavalla - kehässä ja kohteli kaltoin verbaalisesti vastustajaansa.

Ulkokohtaisesti yhtymäkohtia voi löytää Donald Trumpiin. Luonteenpiirteet ovat kuitenkin vain yksi puoli ihmisestä. Jälleen kohottaisin esimerkiksi Alin nousun altavastaajan asemasta oman rotunsa esitaistelijaksi, joka ei tuntenut armoa, jos joku yritti vähänkin painaa häntä alaspäin.

Alilla oli kyky menestyä väittelyissä. Aluksi puheet olivat lähinnä rimpsu mainoslauseita ja itse sepitettyjä runoja, mutta, kun tieto ja kokemus karttuivat, hän pystyi taistelemaan tasapäisesti kokeneiden toimittajien monesti aggressiivisessa sanallisessa ilotulituksessa. Vaikka nyrkkeilykehissä on nähty älykköjä, ei oikeastaan kukaan toinen ole pystynyt esittämään sellaista verbaalista teatteria kuin Ali kehän ulkopuolella. Ei Ali ollut Martin Luther King, eikä hän ollut Malcolm X. Heidän yhteiskunnallinen ja poliittinen kokemuksensa olivat ylivertaisia, mutta Ali pystyi yhdistämään erilaisia elementtejä urallaan ja elämässään, jotka nostivat hänet eräässä vaiheessa ehkä maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Maine levisi läntisestä maailmasta Aasian ja arabimaailman kautta tundroille ja Afrikan viidakoihin saakka, mihin tahansa.

Trumpia ja Alia voidaan verrata debatoijina, mutta Alille oli suotu yksi iso lahja, huumorin lahja, jota - herra paratkoon - Trumpilta on vaikea löytää.

Amerikkalaiset rakastavat tällaisia ilmiöitä. Ali oli suurisuu, jonka toivottiin tukkivan suunsa, hän oli Vietnamin sodan raukkamaiseksi pilkattu aseistakieltäytyjä ja hän oli mustan rodun epäilyksen alainen pappi, mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Hänestä tuli kansallissankari. Hän käänsi kaikki asiat vuosien varrella edukseen yhtä lukuun ottamatta. Hän sairastui Parkinsonin tautiin, joka pysäytti sekä supliikin että fyysisen liikkeen, mutta ei ajatuksen voimaa.

Ei voi ajatella suurempaa kunnianosoitusta kuin Atlantan kisojen olympiatulen sytyttäminen vuonna 1996, mutta sekin kunnia lankesi Alille. Vanha tutiseva Parkinson-potilas siinä taisteli korkeimman kilvoittelun ja paremman maailman symbolina. Viimeistään nyt hän sai ansaitun arvostuksen olympialaisesta kultamitalistaan.