Onko liberalismi/liberaali demokratia pettänyt meidät……

 

 

……vai olemmeko me pettäneet liberalismin/liberaalin demokratian? Kun tänä päivänä tutkailee liberalismia havaitsee pian, että käsitettä on pelkistettävä, ja – tolkun nimissä -  karsittava siitä pois viime vuosien moderneilta tuntuvat lisukkeet (tai sitten uppouduttava niiden käsittelyyn juurta jaksain!). Ismejä ja niiden muunnelmia tuotetaan liukuhihnalta niin nopeasti, että niiden hallinta käy mahdottomaksi jo siitä syystä, että eri ihmiset ymmärtävät samat käsitteet eri tavalla.

Liberalismi on kuin alusta, jota vastaan kaikki muut ismit - uudet ja vanhat - lyövät päätään tai testaavat kestävyyttään.  Varmuuden vuoksi puhun ”minun liberalismistani”, koska en kuvittele pystyväni  pitämään kaikkia ismejä enkä edes liberalismista johdettujen ismien kivirekeä lastattuna.

Jaan itse lähtökohtaisesti ismien historialliset tunnuspiirteet  klassisella tavalla - poliittis-ideologisin perustein - Ranskan vallankumouksesta johdettuihin  liberalismiin, sosialismiin ja konservatismiin.

Ismejä liitetään tänä päivänä esimerkiksi ilmastoon ja  maahanmuuttoon. Kansalaisten suosiota haaliva populismi lienee kaikkein suosituimpia ismejä. Kapitalismi, kommunismi,  nationalismi, fasismi, terrorismi, rasismi, uusliberalismi ja feminismi nostattavat tunteita laajoissa kansalaispiireissä.

Identiteettipolitiikka tuntuu joissakin tapauksissa nielaisseen liberalismin. On sanottu, että liberalismista on tullut identiteettipolitiikan työkalu. Joskus tosiaan syntyy kuva, että liberalismi on kiertänyt ympyrää tuoden vapaamielisyyden herkkiin aiheisiin, kuten rotukysymyksiin ja sukupuoleen (LGBT+laajennukset) liittyviin kysymyksiin. Kehitys ei ole loppunut ympyrän kehällä tähän, vaan on jatkanut kulkuaan eri käsitteiden voimalla yhä uusiin ulottuvuuksiin lopulta hälventäen liberaaliuden kokonaan ja muuttuen suvaitsemattomuudeksi. Voiko siis käydä niin,  että liberalismin nimissä käynnistetty (vaikkapa rasismin vastainen) hanke kääntyy totaalisesti itseään vastaan ajaessaan ihmisiä vihan johdattelemana toisiaan vastaan, vaikka alkuperäinen tavoite oli päinvastainen?

Niinpä niin, ollaan tilanteessa, jossa liberaali itseriittoisuus (vaatimus ”puhua oikeilla käsitteillä”) kohtaa oikeistolaisen änkyräkonservatiivisuuden (joka kiistää minkään muuttuneen).

Monet näkevät liberaalin demokratian rapauttajina teknologiajätit, kuten Applen, Metan (Facebook, Instagram, Whatsapp), Microsoftin, Alphabetin (Google), jotka ovat vallanneet internetin, jonka piti olla  liberalismin airut ja tiennäyttäjä. Edellä mainitut yhtiöt ja niiden ohjelmatuotteet – monien hyviksi koettujen vaikutusten lisäksi – aiheuttavat polarisaatiota ihmisten keskuudessa. Ei synny demokratian ja säädyllisen elon yhteisymmärrystä, jossa ihmiset jakavat samankaltaisen todellisuuskäsityksen. Koko Internetin maailma hyvää tarkoittavasti laajensi  keskustelijoiden määrää, mutta on samalla joutunut laskemaan kritiikin tasoa ja osin jopa vääristämään tai ainakin yksinkertaistamaan tosiasioita.

Myös sosiaalisen median algoritmit lisäävät polarisaatiota. Kiistelty tekoäly liittyy sarjaan modernit  ”raskaasta työstä vapauttajat”, mutta samalla raportoidaan monista kielteisistä ilmiöistä.

Useista ismeistä on tullut haukkumasanoja, kuten uusliberalismista ja kommunismista. Vapautta ja protestoinnin vapautta korostavasta sanomastakin voi kasvaa ”kieliopppi”, jossa on ihan omat sääntönsä ja joka loitontaa asian ytimestä niitä ihmisiä, jotka eivät hyväksy tai omaksu uutta kieltä. Näin on käynyt identiteettikysymyksille. Ne on omittu kuin huomaamatta sisäpiirin keskinäiseksi ”liberaaliksi” salatieteeksi ehkä vähän samantyyppisesti kuin taistolaisilla, jotka rakensivat aikoinaan omaa ”kielioppia” kannattajilleen.

Maliesimerkki jonkin käsitteen alkuperäisen tarkoituksen kääntymisestä itseään vastaan sisältyy käsitteeseen ”woke” tai ”wokeismi”. Alun perin alistettujen vähemmistöryhmien puolustamiseksi (”herättämiseksi”, awake) kehitetty lähtökohtaisesti hyvää tarkoittava iskusana on vastustajien kielenkäytössä muotoutunut haukkumasanaksi. Lopputuloksena on syntynyt kulttuurisot(i)a: vasemmisto vs. oikeisto,  suvaitsevuus vs. suvaitsemattomuus, rotuviha vs. rotujen välinen tasa-arvo, ”hyvesignalointi vs. Y-sukupolven uutta ajattelua luovat tarkoitusperät.

Woke-ajattelun juuria voidaan löytää paitsi nykyajasta niin myös 1930-luvulta ja 1960-luvuilta eri yhteyksistä. Woken huippuajankohta oli vuosi 2016; sittemmin on seurannut ilmiön normaaliksi koettava vähittäinen  hiipuminen. Kyynisesti voisi sanoa, että innokkaat, mutta väsähtäneet taistelijat jäävät odottelemaan uusia ajankohtaisia kulttuurisodan taisteluvälineitä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Ismien määrittely on monimutkaistunut viime aikoina yksinkertaisesti siksi, että ismeihin liittyvät käsitteet ovat epämääräisä ja monitulkintaisia, kuten edellä pyrin osoittamaan. Mutta lähtökohtana voitaneen pitää seuraavia määrityksiä:  liberalistit painottavat yksilön vapautta ja oikeuksia, konservatiivit perinteitä ja yhteisiä arvoja ja sosialistit tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Tarkempirajaisesti käsitettä liberalismi selittävät esim. määritteet vasemmistoliberalismi ja oikeistoliberalismi, joista ensin mainittuun puhtaimmillaan kuuluu Suomen puolueista  vasemmistoliitto ja jälkimmäiseen kokoomus.

 

Pieni historian kertaus lienee tässä paikallaan. Tarkastelen seuraavassa liberaalien demokratioiden menestymistä ideologioiden taistelussa.

Vuoteen 1914 mennessä liberaalidemokratia näytti suorittaneen läpimurron. Jopa Venäjä ja Turkki tekivät myönnytyksiä perustuslaillisen hallitusmuodon suuntaan. Vuoden 1920 paikkeilla liberaalille demokratialle näytti avautuvan mahdollisuus laajaan etenemiseen. Perinteiset kuningaskunnat menettivät  asemiaan sodan myrskyissä. Itse asiassa oli vain muutamia valtioita, joissa ei ollut minkäänlaisia vaaleja vuosien 1919-1947 välillä. Kuitenkin juuri tuolla aikavälillä liberaalit poliittiset instituutiot joutuivat perääntymään lähes sekasortoisissa olosuhteissa autoritarismin (fasistiset liikkeet) edessä. Historioitsija Eric Hobsbawmin  mukaan  ainoat tehokkaat  demokraattiset poliittiset instituutiot olivat Britanniassa, Suomessa (”juuri ja juuri”, kuten Hobsbawm toteaa), Irlannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Tässä jaottelussa ei käsitellä siirtomaita, joissa tosin ei ollut myöskään demokratisoitumispiirteitä.

Jo toisen maailmansodan viimeisinä vuosina oli nähtävissä demokraattisten valtioiden voitto, sillä nämä valtiot olivat suurelta osin samalla puolella ja niiden yhteiskuntarakenteet olivat vakiintuneista. Liberaalidemokraattiset valtiot pystyivät omin voimin vahvistamaan asemaansa tarjoamalla kansalaisilleen mm.  hyvän tulotason ja sosiaaliturvan pahan päivän varalle. Tämä oli jotain aivan muuta kuin mikä oli tilanne sotien välisenä aikana.  

Kun itse kävin koulua, ei juuri kukaan asettanut kyseenalaiseksi suuntaa kohti entistä suurempia demokraattisia oikeuksia. Harhapoluille tässä mielessä olivat joutuneet oikeisto-  ja vasemmistodiktatuurit. Neuvostoliiton demokratiarajoitteista ei puhuttu suureen ääneen, vaikka aihetta olisi ollut.

Nykyisiltä demokratiavajeisilta valtioilta puuttuu usein liberaali kulttuuriperinne, joka mahdollistaa kansalaisvapaudet. Tällaisia valtioita ovat Itä-Euroopan valtiot, joista suurin osa oli sotien välisenä aikana autoritaarisesti johdettuja diktatuureja. Toisen maailmansodan jälkeen ne joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi ja liberaali kehitys estyi jälleen. Unkarin ja Puolan nykyinen poliittinen tila on johdettavissa näistä lähtökohdista.

Liberaalidemokraattinen hallitusmuoto täydennettynä korkeatasoisella sosiaaliturvalla on monen ihanne, mutta tässä liberaalidemokratioiden väillä ilmenee jo eroja, koska kaikki eivät halua sitoa talouttaan korkeaan veroasteeseen.

Liberaalidemokratia - sisältäen edustuksellisen demokratian - on monien mielestä demokraattisen hallitusmuodon korkein aste. Se tuo tullessaan edustuksellisen demokratian moninkertaisen varmistuksen lainsäädäntöelinten työhön, josta moni autoritaarisempi taho haluaa tinkiä ja yksinkertaistaa päätöksentekoa.

Kyllästyminen poliitikkojen eripuraan ja moninkertaiseen kansanvallan varmistukseen heittää haasteen perinteisille edustuksellisen demokratian muodoille ja nykyaikaiselle  hyvinvointiyhteiskunnalle.

Huolella ja hitaasti rakennettu järjestelmä on kerrostunut jäykähköksi kokonaisrakennelmaksi, joka on haasteiden edessä. On havaittavissa pyrintöjä, että järjestelmää  haluttaisiin  yksinkertaistaa ja ohentaa. Samaan suuntaan vaikuttaa resurssien puute. Liberaalista demokratiasta hyvinvointiyhteiskuntineen on tullut syömähammas, jota nyt yritetään tylsyttää säästöillä ja leikkauksilla samaan aikaan, kun kansakuntien kyky kattaa kasvavat menot on hiipunut.

Monimutkaistuva  yhteiskunta tekee vaikeaksi sovittaa yhteen esimerkiksi työvoimatarpeet ja työvoiman kysynnän. Samanaikainen yltäkylläisyys ja toimentulovaikeudet ovat saman yhtälön muuttujia, joka muodostaa vaikeasti ratkaistavissa olevan ongelman.

Edellä esitetystä saattaa jäädä tarpeettoman pessimistinen kuva modernista nyky-yhteiskunnasta ja liberaalin demokratian kyvystä selvitä olemassa olevista ongelmista. Lähden siitä, että nykyjärjestelmällä on kyky uusiutua, mutta se vaatii nykyistä paljon laajempaa  ja määrätietoisempaa poliittista yhteistyötä.