”Nato-Suomen” innokkaimmat puolestapuhujat/osa 1

 

 

 Olen seurannut tätä kirjoittaessani meneillään olevaa presidentinvaalikampanjaa erityisesti yhden asian näkökulmasta: miten sitoutuneita ehdokkaat ovat Natoon ja  länsimaihin. Tulos: kaikki presidentinvaaleihin  osallistuneet yhdeksän kandidaattia (numerot 2-10) vannoivat Nato-liittosuhteen nimeen. Mitäpä muuta kantaa he - realistisesti ajatellen – voisivat edustaa. Ovathan kaikki keskeiset instituutiot  ja kansalaisryhmät Suomessa kallistuneet vuoden 2022 keväästä lähtien Naton kannalle. Tähän tarvittiin sokkihoito Venäjän hyökkäyksen muodossa.  Kansalaisten mielipiteen kääntyminen keväällä 2022 Nato-kriittisyydestä Nato-myönteisyydeksi vauhditti vastaavaa päättäjien mielipiteiden muuttumista ja lujittumista. Silti presidentti Niinistö - tulkintani mukaan - epäröi aiheellisesti ratkaisevan askeleen ottamista sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Presidentti sisäisti perusteellisesti eksistentiaalisen vastuunsa. Tavallisen kansalaisen suhtautumisessa yllätti Natoon ”retkahtamisen” ja pidättyvän Natoon suhtautumisen välisen eron ohuus.

Hämmästyttää,  että yksikään presidentinvaalien ehdokkaista ei tuntunut jättävän mitään varaumia sotilaalliseen ”lännettymiseen”. Jos vaaliväittelyissä asiasta jotain kysyttiin, ei yksikään lausunut poikkipuolista tai epäilevää sanaa. Ilmeisesti kanta on käsitettävä paljon ihailluksi horjumattomuudeksi. Mielestäni tämä kaikki edustaa yksimielisyyden (hätä)varjelun ja Venäjän pelon sekoitusta.

Onko joidenkin vaatimaa B-suunnitelmaa olemassa, jos länsisuuntautumisessa jokin osa-alue menee myttyyn? Ei nähtävästi ole. Entä jokin edes hentoinen varauma valitun linjan pettäessä. Ei, sellaista ei ole näköpiirissä. Jos tarkastellaan historiaa muutamia vuosikymmeniä taaksepäin, vallitsi samanlainen lähes rikkumaton  yksimielisyys suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Silloin ei ollut vaihtoehtoa. Katsottiin aiheelliseksi vannoa ystävällisten suhteiden nimiin ja torjua poikkipuoliset mielipiteet neuvostovastaisina. Kenraaliemme ”punainen viiva” oli kyllä vedetty: Neuvostoliitto olisi 1970-luvulla halunnut armeijoiden välistä ”esikuntayhteistyötä” (lue: sotaharjoituksia), mutta Suomi sanoi ei, ja se sanottiin lopulta selkeästi venäläisillekin.

Ehkä kysymys nyt on siitä, että varauksettomalla sotilaallisella länsisuuntautumisella yritetään laskelmoida varman päälle. Ajan henki on nyt sellainen, että  sotilaallisiin suhteisiin on kiveen hakattuna myönteinen asennoituminen länteen, jota ei haluta kyseenalaistaa missään olosuhteissa.

Juuri nyt, viimeisimpänä, on meneillään neuvottelut USA:n kanssa kahdenvälisten suhteiden kiinteyttämiseksi sopimusteitse (DCA). Se on jälleen yksi uskonvahvistus oman puolustuksen tukena, mutta samalla se sitoo Suomen osaksi Yhdysvaltain arktisen alueen puolustusta. Jää nähtäväksi,  painottuuko  Suomen puolustus – ainakin aluksi -  DCA-aikakaudella omien voimavarojen varaan vai lähdetäänkö heti rakentamaan liittouman joukkojen kanssa yhteistä puolustusta.

:::::::::::::::::::::::::::::.

Onko tämä kaikki lännettyminen tarpeetonta hyväuskoisuutta vai peräti naiiviutta? Pyrin seuraavassa laajasti erittelemään Alexander Stubbin ja Jussi Halla-ahon (josta enemmän osassa 2) länteen kiinnittymisen luonnetta ja syvyyttä. Muista ehdokkaista korostetusti länteen sitoutunut on ainakin Mika Aaltola.

Hämmentävää on ollut seurata Alexander Stubbin julistusta lännen (etenkin amerikkalaisten) ylivoimaisista vahvuuksista. Alexander Stubb esittelee mielellään Suomen varustautumista ja aseistusta  antaen ymmärtää, että Venäjä tuskin hyökkää Suomen kimppuun johtuen USA:n ja Naton aseistuksen ylivoimasta. Tämä on liian optimistinen visio. Hyväuskoisuus ei ole eduksi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Venäjä on juuri osoittanut iskuvoimansa Ukrainassa, eikä se aio hevillä antaa periksi, kuten ei antanut tappion uhkaamana toisessa maailmansodassakaan. Ukrainan sotaa käydään näköjään siten, että ensimmäisen kalustokerran tuhouduttua pitää olla valmis uuteen varustelukierrokseen pärjätäkseen. Venäjän pelko ei ole viisauden alku, mutta sitä ei myöskään ole uhoaminen amerikkalaisten aseilla sen enempää kuin omillakaan.

Optimismia on nyt siis ilmassa. Stubb suhtautuu globaaleiden hallinnon rakenteiden kykyyn ratkaista konflikteja liian toiveikkaasti (Nato, YK, EU, ETYK….). Muistaakseni joku joskus sanoi, että Henry Kissingerin paksuissa muistelmissa ei mainittu ETYKiä kertaakaan….

Stubbin luottamus USA:han tuntuu olevan betoninluja. USA:n halua puolustaa Eurooppaa ei voida pitää tällä hetkellä varmana. Päinvastoin Donald Trump - jos hänet valitaan presidentiksi - tuntuu suurelliselta ja ailahtelevalta kumppanilta. Voiko hänen varaansa laskea mitään? Jotkut tosiaan arvioivat  niin, että mies puhuu suulla suuremmalla vetäytymisistä/ekspansioista ym. eikä sitten kuitenkaan toteuta aikomuksiaan. Tämä on heiveröinen peruste faktoille. Kyllä hän toteuttaisi aikomuksensa ainakin johonkin mittaan saakka, mutta järkeen perustuva vastustus Yhdysvaltain kongressissa on niin vaikuttava voima, että hän joutuu antamaan periksi hulluimmista ilmaan piirretyistä aikomuksistaan.

::::::::::::::::::::::::::

Vaikka Putin edustaa tiettyä ennustettavuutta, säilyy Venäjän käytös kirkkaasti arvoituksellisuuden puolella.  Mikä on Venäjän todellinen vaikutusvalta? Putin puhuu rajattomasta Venäjästä tosiasiana tai vitsinä kuulijakunnan mukaan. Epäilemättä hän pyrkii jonkinasteiseen putinilaiseen maailmanjärjestykseen, jota pönkittävät hänen ympärillään häärivät ”asiantuntijat”. Tärkein mittapuu ja kilpailija on Yhdysvallat, joka pitää saavuttaa, tai jonka saavutukset pitää ylittää. Olen toista mieltä niiden kanssa, jotka näkevät Putinin vallanhimon ehtymättömänä. Venäjän perustuslaissa on kohta, jossa  todetaan - tavoitteiden tultua saavutetuiksi – että seuraavana päämääränä on rauhanomaisen rinnakkainelon prosessin käynnistäminen lännen kanssa. Miten saada Venäjä kylläiseksi ilman, että uhrataan yhtään suvereenia valtiota Putinin taivaita tavoittelevalle alttarille?

Keskusteltaessa valtioiden välisistä asioista ja kansalaisten kanssakäymisistä joudutaan ottamaan huomioon kunkin maan lainsäädäntö ja kulttuuri, ja kuinka ne eroavat toisistaan. Esimerkiksi Venäjän ja Skandinavian maiden etujen yhteensovittaminen kanssakäymisen sujuvoittamiseksi voi olla jopa mahdoton tehtävä. Liberaalia demokratiaa ja autoritaarista ajattelutapaa on vaikeaa sovittaa samaan kehikkoon.

Eurooppalaisia on moitittu siitä, että he heristävät sormeaan kehittyvistä maista tulevalle ihmiselle, ikään kuin asettuen kumppanin yläpuolelle. Mutta entä, jos joku eurooppalainen pyrkii yhteistoimintaan Venäjän kaltaisen autoritaarisen valtion kanssa? Heristävä sormi ei tietenkään käy. Sellainen henkilö tuomitaan rikkurina, tai siitä, että hän pyrkii ymmärtämään autoritaarisen valtion johtajaa. Mikä sitten on oikein? No, vaaditaan, että pitää selkein sanoin tuomita autoritaarisesti käyttäytyvän ihmisen tekemiset ja sanomiset. Harva asettaa tämän kyseenalaiseksi, en myöskään minä. Miten siis liberaalin demokratian omaksunut sopuisa ihminen voi olla missään hedelmällisessä kanssakäymisessä toisen osapuolen kanssa rauhaa rakentaakseen? Jos yrittää, ympäristö viimeistään tuomitsee.