Björn Wahlroosin mukaan (Markkinat ja demokratia -kirja) vain vaivoin markkinat hyväksyvät tahot mainitsevat kolme syytä, miksi he suhtautuvat kriittisesti markkinoihin:
1) Markkinoiden luoman järjestelmän tulonjako ei ole oikeudenmukainen,
2) Markkinat ovat liian monimutkaiset: vähemmän taitavat häviävät kokeneemmille,
3) Markkinoiden volatiliteetti vaati valtion (veronmaksajat) viimeiseksi turvaksi.
Wahlroos on itse muotoillut vastustajien argumentit. Itse hän on tietenkin tehokkaiden markkinoiden kannalla. Wahlroos pelkistää voimakkaasti markkinakriitikoiden mielipiteet eikä lähestymistapaa voi pitää läheskään objektiivisena. Useimmat - kuten tämän kirjoittaja - hyväksyvät markkinaperiaatteet. Puutunkin Wahlroosin väitteisiin vain niiden yksioikoistavan näkökulman takia.
Ensimmäisestä kohdasta Wahlroos sanoo, että se on ”kiinnostava”. Syntyy ainakin näennäisesti vaikutelma, että hän voisi ehkä allekirjoittaa väitteen, jos ei kokonaan, niin osaksi. Wahlroos hyväksyy ajatuksen, että valtio kustantaa monet palvelut ja rahoittaa ne progressiivisella verotuksella. Wahlroos myös myöntää, että ”älykkäällä verotuksen suunnittelulla” voidaan jakaa uudelleen huomattavia tuloja ”vahingoittamatta markkinataloutta”. Wahlroos ei tietenkään kumoa markkinoiden luoman tulonjaon oikeutusta, mutta sallii siis julkiset talouden tulonjakoa muokkaavan vaikutuksen.
Kakkoskohtaa Wahlroos käsittelee puolivillaisesti. Hänelle on mahdotonta ottaa esille, että finanssikriisissä kokeneemmatkin sijoittajat sekoilivat pahasti CDO:iden ja CDS:ien kanssa. Juuri finanssikriisi osoitti, miten kokeneimmatkin sijoittajat lopulta – alun perin markkinoiden hurlumheita vastustaneet tahot - lähtivät mukaan sijoittamishurmioon. On helppo sanoa, että sijoittajat olivat ymmärtämättömiä markkinoiden logiikalle. Yhtä varmasti voidaan sanoa, että subprime lainojen jälkeiset arvopaperistamiset muodostivat täysin läpinäkymättömän patterin sijoittajan itsensä ja alkuperäisen asuntolainanottajan väliin. Sijoittajat joutuivat suunnistamaan eteenpäin arvopaperiviidakossa peräpeiliin katsomalla (kaikki informaatio arvopaperistetusta kohteesta perustui rahamarkkinoiden säätelykauden aikaiseen historiaan, jossa maksukyvyttömen määrä oli vuosikymmeniä keskimäärin 5 %). Luottoluokittajat eivät pystyneet/halunneet kertoa sijoittajille maksukyvyttömien moninkertaistumisesta. Ainakin finanssikriisiin johtaneet tapahtumat tekevät oikeutta väitteelle, että markkinat olivat liian monimutkaiset. Viimeksi vipuun meni JP Morganin kokenut pankkiiri aiheuttaen miljarditappiot pankilleen. Finanssikriisin aikainen asetelma ei ole poistunut mihinkään !
Kolmannessa kohdassa tuodaan esille, että markkinoiden voimakkaat heilahtelut vaativat lopulta valtion väliintulon. Tässä kohdassa Wahlroos pääsee mieliaiheeseensa, John Kenneth Galbraithin haukkumiseen, joka arvosteli voimakkaasti säätelyn purkua ja säätelyn tason riittämättömyyttä. Se oli Galbraith, joka kommentoidessaan Ronald Reaganin voodoo-talouspolitiikkaa huudahti: ”Pelastukoon ken voi !”. Wahlroos suhtautuu yliolkaisesti markkinoiden ”uusiutuviin takapakkeihin ja pikkupaniikkeihin”. Hän haluaisi takaisin ihailemansa 1800-luvun holtittoman laissez faire -kauden pankkipaniikkeineen.Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin viimeisen 150 vuoden rahamarkkinoiden ”volatiliteettia” kuvaavan This Time is Different -teoksen Wahlroos on kokonaan hukannut. Siitä ei ole yhtään mainintaa kirjassa. Teoksen tunnettuuden huomioon ottaen tässä täytyy olla kysymys mielenosoituksesta ! Juuri tämä mainittu teos osoittaa, miten voimakkaasti talouden kuplat ovat keskittyneet säätelynpurkuvuosien 1980 ja 2010 väliin, kun taas sitä edeltänyt kausi 1930-luvulta 1980-luvulle oli lähes vapaa rahamarkkinamyrskyistä. Öljykriisikin (1973) oli hyvin pitkälle poliittinen kriisi arabivaltioiden tehdessä ”hallinnollisen päätöksen” öljyn hinnan moninkertaistamisesta.
Wahlroosin väite, että rahamarkkinoiden säätelyn purku kiihdytti talouskasvua verrattuna maailmansodan jälkeiseen säätelykauteen on virheellinen. Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli nopean talouskasvun aikaa. Monet amerikkalaiset talous- ja yhteiskuntatietelijät pitävät sodan jälkeistä aikaa amerikkalaisena kulta-aikana. Kun Wahlroos viittaa mm. Rajaniin, jonka mukaan em. aikakausi oli ”pimeyden aikaa” ei oikeastaan voida etääntyä kauemmaksi mielipiteissä ! Pidän selvyytenä, että rahamarkkinakriisit viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana ovat aiheutuneet säätelyn purusta yhtyneenä globalisaatioon. Tämän yhdistelmän hallinta on osoittautunut toistuvine rahamarkkinakriiseineen ylivoimaisen vaikeaksi. Säätelyn purku on aiheuttanut talouskasvun piikkejä, mutta toisaalta syöksymisiä taantumiin tai lamoihin.
Wahlroos väittää, ettei 2008 katastrofia olisi voitu ennustaa. Wahlroosin mukaan kupla voidaan tunnistaa vasta, kun se on puhjennut. Miksi hän ei ota esille Peter Schiffiä, Robert Shilleriä tai Paul Krugmania, jotka kaikki lausuivat varoittavia sanoja tulevasta ? Ainakin Krugmaniin Wahlroos suhtautuu äärimmäisen vastenmielisesti. Onko niin, että ikäviin ennusteisiin ei reagoida, koska niitä esittävät väärät ihmiset ?
Jos ajatellaan edellä esitettyja kolmea kohtaa yleisemmällä tasolla, niin näyttää ilmeiseltä, että Wahlroos ei halua ymmärtää tavallisen ihmisen arkea. Jokamiehet ja -naiset ovat vain kuluttajia, julkisten palvelujen käyttäjiä ja - mikä pahinta - eliittiä uhkaavia ”enemmistöläisiä”. Jos tällaisen ihmisen arkeen iskee taantuma ei Wahlroos kommentoi sitä juuri lainkaan tai jos kommentoi niin hyvin ylimalkaiseen tyyliin. Melkein aina Wahlroosin vuosien varrella tekemät esitykset, jotka ovat käsitelleet yhteiskunnallisia ”uudistuksia”, ovat olleet epäonnistuneita (ei siis pelkästään epäsuosittuja) koskivat ne sitten nuoria tai eläkeläisiä.
Kirjansa viimeisellä sivulla Wahlroos naulaa vielä pääteesinsä seinään hyvin erikoisella tavalla: ”ei ole perustavampaa oikeutta… kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa”. Taustalla kuuluu Ayn Randin miltei vainoharhainen enemmistötyrannian pelko. Vapauden esitaistelijoiden (lue: vähemmistöläisten) on nostettava taistelulippu hyvinvointiyhteiskunnan puolustajia (lue: enemmistöläisiä) vastaan !
Mitä vastaan ? Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajien ei ole syytä jäädä tuleen makaamaan, sillä hyvinvointiyhteiskunta on liian hyvä järjestelmä säilytettäväksi, siksi sitä on kehitettävä kaikkien yhteisenä järjestelmänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti