Taloudellisen kriisin torjunta - velalla vai säästämällä?

 

Viime aikoina on käyty kriittistä keskustelua,  jossa vastapuolina ovat olleet 1990-luvun lamassa tehtyjen  säästöjen puolustajat (erityisesti Esko Aho) ja elvyttäjät, joiden mielestä 1990-luvun alussa ei ollut kysymys riittävässä määrin  elvytyksestä vaan näännyttävästä  säästämisestä.  Muun muassa Maria Ohisalo on ollut tällä kannalla. Molemmat osapuolet ovat tavallaan elvytyksen kanalla, Ohisalo korostaessaan, että elvytys laiminlyötiin  tuolloin 40 vuotta sitten  ja Aho sen takia että hänen mielestään elvytettiin maksimaalisesti velkaa ottaen, enempään ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa .  Sekä Ohisalo että Aho voivat vedota – eri näkökulmista -  kokemuksiinsa lama-aikana, Aho päättäjänä ja Ohisalo nuorena lama-ajan puutteen kokijana.

Olen kirjoittanut paljon aiheesta. Kerrattuani vanhoja blogikirjoituksiani näen asian sekä monipuolisemmin (kuin joskus aiemmin) että myös aiempaa suurempana  haasteena totuuden etsinnässä. Yritän käyttää seuraavassa näkökulmatekniikkaa.

Käytyä lamakeskustelua on arvosteltu, koska siinä on nähty vain kaksi ulottuvuutta: velkaantuminen tai säästäminen. Näkisin asian pikemminkin niin, että käsitys liiallisesta velkaantumisesta vaihtelee rankasti näkökulmasta riippuen. Sama koskee säästämistä: aiheutetaanko säästämisellä enemmän vahinkoa kuin hyötyä?

Otan jo heti kättelyssä visaisen ongelman pohdittavaksi, nimittäin työttömyyden keston. Käyrällä kuvattuna  työtä vailla olevien määrä kasvoi vuoren korkuiseksi (lähes 20 prosenttiin) laman seuraamuksena ja vaati korjaantuakseen kohtuulliselle tasolle (6-7 prosenttiin)  pitkälti toistakymmentä vuotta.  Useat asettavat kyseenalaiseksi sen, että Ahon hallitus olisi tehnyt kaiken voitavansa - vaikka velkaa velan päälle ottamalla  -   säästääkseen kansakunnan työttömyyden  kurimukselta. Toinen ryhmä,  joka joutui pääsemättömiin laman kanssa olivat pienyrittäjät,  joista monien ahdinko ulottui koko vuosikymmenen ajalle.

Kun arvioita 1990-luvun lamasta esitetään tämän päivän näkökulmasta unohtuu korkotaso,  joka pyöri asuntolainoissa  lähes 10  prosentin tasolla 1990-luvun alussa (8,7 prosenttia tammikuussa 1994), kun taas tänä päivänä korot ovat prosentin luokkaa. Entä julkinen sektori kokonaisuudessaan? Luotonantajat saavat tänä päivänä jopa maksaa siitä, että Suomen kaltainen valtio suostuu ottamaan vastaan velkarahaa. Vakavasti esitetään, että julkistalouden velkojen anteeksi antaminen voitaisiin ottaa käyttöön. George Soros esittää HS:n ”Vieraskynässä” 27.1.2021, että otetaan käyttöön ikuiset lainat, so. veloista maksettaisiin vain korot. Tällainen olisi ollut ennen kuulumatonta pari vuosikymmentä sitten. Ihan uudesta asiasta ei ole kysymys, sillä Soros ottaa esille kauempaa historiasta esimerkkejä ”perpetuaaleista” (ikuisista lainoista).  Itse  asiassa EKP ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja  on jo luonut perpetuaaleja. Soros kuitenkin suosisi niiden sijasta – kansalaisten demokraattisen valvonnan takia - valtioiden itsensä liikkeelle laskemia perpetuaaleja.  Ajat, ne muuttuvat!

Kuten edellä käy ilmi velkaantuminen kahtena eri ajankohtana voi olla haastavaa vertailun näkökulmasta. Tänä päivänä on helpompaa (sallittavampaa) ottaa velkaa kuin 30-40 vuotta sitten. Koko rahamarkkina on muuttunut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.

Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkotiloihin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tässä yhteydessä ei voi olla palauttamatta mieliin keynesiläisyyden perussääntöä, joka  edellyttää säästöjä korkeasuhdanteessa ja elvyttävää kulutusta laskusuhdanteessa. 1980-luvulla omaksuttu linja, jossa keynesiläisyys heitettiin roskakoriin, johti suhdannevaihtelujen jyrkkenemiseen. Erityisen katastrofaalisia olivat Yhdysvaltain talouselämän huipulta 2000-luvun alussa tulleet viestit, joiden mukaan suhdannevaihtelut olivat menneen talven lumia ja vain teknologisen kehityksen nimiin vannominen merkitsi jotain.

Kävi aivan päinvastoin, kun välinpitämättömyys korkeasuhdanteessa (mm. asuntokuplan kehittyminen) johti talouden jyrkkään pudotukseen 2007-2009. Muodostui samantyyppinen kaksoisvee kuvaaman taloutta kuin 1930-luvulla. Varoittelijoita ei kuunneltu. Väärät ihmiset olivat oikeassa. Talouden opit olivat vääriä.

Mielenkiintoista on, että antikeynesiläisen ajattelu heijastui myös Suomeen 1990-luvun alussa. Holtitonta noususuhdannetta 1980-luvun lopulla seurasi lamavuodet. Minulla on vanha VHS-nauha, jossa keskustelijoina ovat mm. Sirkka Hämäläinen ja Matti Korhonen. Miten tavattoman selvästi nauhalta käykään ilmi silloisen talouspoliittisen ajattelun sävyt. Keynesiläinen elvytys oli pannassa ja tärkeintä oli leikata menoja jyrkästi. Seuraukset nähtiin, kun lama syveni katastrofaaliseksi. Tämän typpinen ajattelu jatkui pitkälle 2010-luvulle. Valitettavasti näiden ajattelijoiden joukossa on myös presidentti Niinistö, joka totesi (HS 15.8.2012), että ”en välttämättä pidä 1990-luvun laman hoitoa virheellisenä, vaan pakkona”. Samansuuntaisesti on Iiro Viinasen annettu puhua yksinpuheluaan siitä, miten taloutta ei voinut hoitaa toisella tavalla. Olen eri mieltä molempien kanssa. Muistuttaisin vielä, että 1990-luvun laman aikainen julkinen  velka ei koskaan ylittänyt 70 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Onneksi 2010-luvun lopulla ja 2020-luvulla  useat ekonomistit ovat nähneet 1990-luvun laman uudesta näkökulmasta: keynesiläisyyys on ainakin osaksi palannut tervehdyttävästi keskusteluun.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Luodakseni perspektiiviä 1990-luvun laman  ja nykypäivän velka/säästämiskeskustelulle on syytä käydä läpi nykytaloushistorian tähdellisiä tapahtumasarjoja. Tuumasta toimeen!

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10-15 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin julkisen velan suhde  nousi ylimmillään noin 75 prosenttiin bkt:stä. Sen jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka pieneni ja laski jopa 35 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun ja nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta kääntyi  vuodesta 2015 lähtien laskuun. Sitten jouduimme pandemian kouriin. Koronakriisi on jättänyt jälkensä velkatasoon, joka on kuitenkin pysynyt maltillisena. Nyt lähestytään 75 prosentin bkt-rajaa, joka eurooppalaisessa  katsannossa on vielä siedettävä.

Meillä on käyty äreää keskustelua velkaantumisen holtittomuudesta samalla,  kun on toisaalta ymmärretty koronan aiheuttamat vahingot taloudelle. Paine tehdä kovia ja nopeita ratkaisuja alijäämien supistamiseksi on silmiinpistävä joillakin tahoilla.  Itse en usko,  että hätäilemällä tulisi hyvää. Sopeutukseen on käytettävä ainakin koko 2020-luku.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että  vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu velanoton alhainen taso oli eurooppalaisittain katsottuna jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin parhaimmillaan saavutettuun 35 prosentin bkt-suhteeseen, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Rahamarkkinoiden vapautuksen merkitystä ei oivallettu; valuuttaluottoja virtasi maahan massiivisesti. Yhdeksänkymmentäluvun kriisin avainasioita olivat ulkomaisten pääomien (Japani !) halpakorkoinen sisääntulo ja kiveenhakattu valuuttakurssi (ns. vakaa/vahva markka). Näyttää siltä, että kaikkien rahamarkkinakriisien taustalla on suurien pääomien puskeminen markkinoille sellaisista talouksista, joilla menee lujaa. Ja tuolloin 1980-luvulla Japanilla meni lujaa. Kaksituhattaluvulla sama rooli on ollut Kiinalla.

Valuuttakursseista voidaan kiistellä loputtomiin. Tietenkin valuutta oli kova (lue: vahva) sellaisiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat 1990-luvulle tultaessa. Yhtä totta on, että monet olivat kyllästyneet devalvaatio-inflaatiokierteeseen, josta oli tullut talouden tauti sodan jälkeen. Kelluva valuutta ei näyttänyt kuuluvan tulevaisuuden skenaarioiden piiriin ennen kuin laman hallinnan viimeisenä keinona.

Kriisin ytimessä oli valuuttaluottojen kolminkertaistuminen 100 miljardiin markkaan 1987-1990. Luottojen hankinta taas oli mahdollistunut sääntelyn vapautumisen seurauksena. Yrityksen hankkivat lainoja valtavia määriä, ”kun niitä kerrankin sai”. Kotitalouksille valuuttaluotto ulkomailta mahdollistui vasta vuonna 1991 juuri vähän ennen devalvaatiota….

Tarkemmassa tarkastelussa kahdeksankymmentäluvun luvun lopun oireellisia piirteitä voisivat olla seuraavat:

Oletettiin, että suurta kriisiä 1930-luvun malliin ei voi tulla (ns. jatkuvuusolettama). Tosiasiassa 1930-luvun ja 1990-luvun lamoja edelsivät samat enteet. Tätä ei pantu merkille, koska ajallinen välimatka näiden kahden laman välillä oli liian pitkä.

Yleinen euforinen tila (Suomi on Euroopan Japani!); liian harva kiinnitti huomiota varoittaviin merkkeihin: velkadeflaation vaaraa yltiöpäisen hintojen nousun seurauksena ei nähty. Lopulta velan määrä monissa tapauksissa ylitti kiinteistöjen arvon.

Uusliberaali talousajattelu löi kritiikittä läpi: sääntelyn purusta tuli pakkomielle.

Markkinat itse hoitavat tasapainon -ajattelu ”poisti” tulpan vastuulliselta taloudenhoidolta.

Talouden ylikuumeneminen oli huume (”älä sinä ilonpilaaja puutu tähän, antaa mennä, kun kerrankin menee”).

Julkisen talouden hoitaminen ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen) oli jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

::::::::::::::::::::::::

Ei voida ajatella, että 1990-luvun lama olisi toteutunut ilman kahdeksankymmentäluvun kasinotaloutta. Taloudenhoidossa olisi siis pystyttävä ennaltaehkäiseviin toimiin hyvissä ajoin ennen kriisin puhkeamista.

Jonain päivänä kohdataan tilanne,  jossa korot kääntyvät nousuun. Voi olla, että haasteista ei silloin selvitä ilman George Sorosin mainitsemia epäortodoksisia keinoja.

PS

Lopuksi vielä muutama havainto finanssikriisiin liittyen:

Finanssikriisi toi taantuman tuontitavarana maahan.

Talouden globaali kehitys ymmärrettiin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tasolla, riittävän aikaisin. Seurauksena on ollut työmarkkinoiden polarisoituminen ja keskipalkkaisten töiden vähittäinen katoaminen.

Jatkuvasti paraneviin hyvinvointipalveluihin totuttiin; reagointi muutokseen (tulopuolen äkillinen pettäminen) oli puutteellinen.

Menetettiin liikaa korkean jalostusasteen työtä kansainvälisessä kilpailussa. Uutta ei pystytty luomaan riittävän ripeästi tilalle. Nokia-ilmiön hiipumista ei havaittu ajoissa (joka saattoi olla mahdoton tehtävä).

Teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut pitkällä aikavälillä. Heikosti tuottavuutta lisäävien palvelujen osuus on vastaavasti kasvanut.

Työikäisten määrän muutokseen on valmistauduttu hitaasti (työikäisten määrä alkoi laskea vuonna 2009).

Rakennemuutosten hitaus: ”valmista hyvää” oli vaikea muuttaa varsinkin, kun yhteiskunnan rahoitus julkisen sektorin rakenteille ei ollut varsinaisesti kriisissä.

Koulutuksen modernisoimiseen kohdistunutta painetta ei havaittu riittävän ajoissa.