Ihmisillä on taipumusta dramatisoida sitä aikaa, jota kulloinkin eletään. Pyritään löytämään erityisiä merkityksiä elämiselle ja olemiselle juuri nyt. Onhan siinä jotain kohtalonomaista hohtoa, kun saa kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Pitääkö siis oman sukupolvikokemuksen olla jotenkin traumaattista? Tai pitääkö sen olla erityisen elämyksellistä? Yksi tapa on luokitella viimeiset 60 vuotta erillisiin sukupolviin X, Y ja Z. Jaolla halutaan kuvata esimerkiksi elämäntapojen ja teknologian muutoksia ja ihmisten sopeutumista niihin.
Wikipedian mukaan X-sukupolvella tarkoitetaan ikäpolvea, joka syntyi 1964-1979. Kovin on tiukkareunaista! Ymmärrän alkupisteen siten, että ns. suuret ikäluokat määritetään Yhdysvalloissa syntymäajan perusteella välille 1946-1964 (”Baby Boomers”). Suomessa suuret ikäluokat määritetään paljon suppeammalle aikavälille. Yleensä puhutaan vuosista 1945-1950.
Ilmeisesti kaikki länsimaat yritetään kuitenkin sulloa samaan amerikkalaisperäiseen sukupolvisapluunaan, muutoin menevät kirjaimet sekaisin.
Y-sukupolvella tarkoitetaan aikavälillä 1980-2000 (tai 1980-1995) syntyneitä ja onpa vielä 2000-lukulaisille annettu oma kirjaimensa Z, joiden tulevaisuutta pyritään ennustamaan tai arvailemaan.
Tällaiset jaottelut ovat tietenkin mielivaltaisia. Kyllä ne jotain kertovat, mutta on hyvin vaikea nähdä ”keskivertoa”, jonka perusteella sukupolvet kunkin kirjaimen sisällä muodostuvat.
Ajatellaanpa Kirsi Pihan ja Liisa Poussan Wikipediassa lainattua Y-sukupolven määrittelyä: ”He arvostavat työpaikan yhteisöllisyyttä ja työnantajansa arvoja. Y-sukupolvi valitseekin työnantajansa usein tämän arvojen ja maineen perusteella.” Usein ja usein! Suurimmalla osalla valinta perustunee siihen, mistä työtä yleensä saa. Kuvaako kirjaimiin perustuva jaottelu vain niiden näkökulmaa, joilla on varaa valita?
Sukupolvista puhuttaessa on eri maiden välillä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa talous kehittyi suotuisasti 1990-luvulla ja ylikuumeni lopulta vuosituhannen vaihteessa it-kuplaksi. Suomea taas leimasi järisyttävä lama, joka vaikutti 1990-luvun puoliväliin ja työttömyyden osalta paljon, paljon pidempään. Molemmille oli ominaista vuosituhannen vaihteen lähestyessä it-buumi, joskaan Suomessa ei ollut it-kuplan jälkeistä taantumaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä siis oli, mutta täyttä vertailtavuutta on vaikea löytää.
Aloitan omasta sukupolvikokemuksestani. Miten arvioisin omaa sukupolveani? Myöhästyin suurista ikäluokista hieman, mutta voinen lukea itseni kuitenkin ennen X-sukupolvea vaikuttaneeseen sukupolveen. Voitaneen sanoa, että sukupolvelleni työn arvostus käy yli kaiken. Elintason voimakkaassa nousuhuumassa muodostui tietty selkeän tuntuinen etenemissabluuna, joka avautui koulutusväylien kautta. Ennen peruskoulua vallinneessa järjestelmässä ihmiset jaoteltiin varhaisessa vaiheessa (kansakoulun neljännen luokan jälkeen) duunariammatteihin ja - pitkän kaavan mukaiseen - henkisen työn ammatteihin suuntautuneisiin.
Vielä 1950-luvulla useimpien perheiden piti todella ansaita leipänsä otsansa hiessä - kuutena päivänä viikossa. Hyvää oli se, että työllisyys pysyi korkealla tasolla, joka kompensoi matalia palkkoja. On tietenkin subjektiivinen arvio, miten tuon ajan ihmisiä luonnehditaan. Sanoisin kuitenkin, että yhtenäiskulttuurin Suomessa ahkeruus ja ponnistelu paremman elintason puolesta oli silmiinpistävää. Sosiaaliturva oli vaatimattomalla tasolla, joskin kehittyi nopeasti 1960-luvulla. Teollisuus, palvelut ja maatalous jakoivat kakun kolmeen yhtä suureen osaan maailmansodan jälkeen. Nopeasti teollisuus imi kuitenkin työvoimaa maataloudesta ja osaseurauksena muodostuivat lähiöt teollisuusalueiden liepeille. Teollisuuden osuus oli huipussaan 1970-luvulla, mutta kaikkein nopeimmin kasvoivat yksityiset ja julkiset palvelut.
Tapahtui valtava invaasio yliopistoihin, kun suuret ikäluokat tulivat opiskeluikään 1960-luvun lopulta lähtien. Oli nähtävissä sukupolvikapinan merkkejä, kun uudet innokkaat nuoret miehet ja naiset pääsivät käsiksi tietoon ja valtaan. Tieto tasa-arvoistui ja yhteiskunta vasemmistolaistui.
Teknologia oli tasolla, jota nyt voi lähinnä säälitellä: ei tietokoneita, kirjoituskone ja kalkkeeripaperi olivat kova sana. Toimistotyö työllisti, koska tietojen käsittely oli vaatimattomalla tasolla. Teollisuus oli voimissaan ja koneistui toki nopeasti. Kodin viihde-elektroniikka sisälsi TV:n ja pari kanavaa, radion (yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma!), levysoittimen ja kasettinauhurin (ja senkin vasta 1960-luvun lopulla).
Voitaneen sanoa, että yhteiskunta irtautui 1960-luvulla 1930-luvun ja 1950-luvun ajatusmaailmasta.
Luonnehdintoja voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta jääköön tähän. Olen käsitellyt 1960-lukua (kuvio) ja 1980-lukua erillisissä blogikirjoituksissa: ”On monta1960-lukua”(30.12.2013) ja ”Yhden totuuden 1980-luku” (30.12.2013).
X-sukupolveen kuuluvat siirtyivät opiskelemaan ja työelämään 1990-luvulla. Erona aiempaan sukupolveen on pidetty modernin vaihtumista postmoderniin. Suuret kertomukset saivat luvan väistyä ja tilalle astui ”kaiken” suhteellistaminen. Erona on myös pidetty 1960-luvun kehitysoptimismin vaihtumista pessimismiin ja tulevaisuuteen kohdistuvaan epäluottamukseen. Tässä voi piillä totuuden siemen. Avaruuden valloitus ja terveydenhoitoon ja lääketieteeseen sekä biologiaan kohdistuneet edistysaskeleet loivat 1950- ja 1960-luvulla kuvan maailmasta, jossa vain taivas oli rajana. Samalla kiinnostuttiin niistä maailman alueista (kehitysmaat), jotka jäivät osattomiksi kehityksen hedelmistä. Elintason nousu ei näyttänyt vapauttavan henkisistä eikä aineellisistakaan murheista. Aiemmin kohdatut haasteet voitettiin, mutta uusia tuli tilalle päättymättömästi.
X-sukupolven aikana käsitteet ensimmäinen (länsi), toinen (itä) ja kolmas maailma sulivat globalisaatioksi. Talouselämässä koettiin valtava sääntelyn purku. Erityisesti 1980-luvulta alkaen koettiin vapautuminen sääntelyn kahleista: tuli tunne, että kerrankin oli mahdollisuus näyttää, mihin pystytään vapaassa maailmassa!
Jos ihminen kyynistyi ihmisenä olemiseen (”kehitysoptimismin vaihtuminen pessimismiin”), niin ainakin taloudellisesti maailmat aukenivat, joskin muutos koski vain osaa kansakuntien väestöstä.
X-sukupolvi koki kuluttaja- ja viihde-elektroniikan läpimurron korvalappustereoineen. Koko se - jälkikäteen ajateltuna - ankea valintojen vaihtoehdottomuus, joka oli luontaista suurien ikäluokkien ajalle pyyhkäistiin pois. TV:n ja radion tarjonta monipuolistui räjähdysmäisesti.
Suuret ikäluokat ja X-sukupolvi on haluttu nähdä myös toistensa vastateeseinä, jossa suuret ikäluokat nähdään itsekkäinä vaurauden kähveltäjinä tulevilta sukupolvilta tai siten X nähdään ”pullamössösukupolvena” (elämä on liian helppoa, puuttuu tarve ponnistella, koska edellinen sukupolvi on tehnyt työn) asetettuna suuria ikäluokkia vasten. Suuret ikäluokat on myös nähty käsistään kätevinä käytännön suorittajina päinvastoin kuin uusavuttomat X-sukupolven edustajat
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti