Lasse Lehtinen kirjoitti 10.8.2014 Helsingin Sanomiin artikkelin ”Poikkeuslaki, joka vahvisti säännön”. Historiassa on asioita, jotka tuntuvat niin vastenmielisiltä, ettei niihin halua ainakaan kovin mielellään palata. Lehtisen kirjotus koski poikkeuslakia, jonka avulla Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1974 5/6 enemmistöllä. Kekkosen ilmeiseksi harmiksi valinta ulottui vain vuoteen 1978, jolloin järjestettiin normaalit vaalit, mutta siinä vaiheessa Kekkosen ”ainutlaatuisuus” oli kasvanut niin suureksi, ettei mitään erityisjärjestelyä enää tarvittu.
Aikoinaan 20-40 vuotta sitten luin likipitäen kaiken, mitä poikkeuslaista kirjoitettiin. Sitten asia rupesi tympimään perusteellisesti. En ole palannut aktiivisesti asiaan. Miksi? Päättelen nyt, että pääsyy on se, että 1970-luvun alussa en asettanut Kekkosen toimia kyseenalaiseksi.
Mielipidetiedusteluissa YYA-sopimuksen kannatus oli 90 prosenttia. Ehkä ajatteluani tuolloin kuvaa parhaiten hämmentynyt myötämielisyys Kekkosen toistuvia valintoja kohtaan. Jälkikäteen rekonstruoituna ajatteluni voisi olla hyvin lähellä Lasse Lehtisen kirjoituksessaan esittämää ajattelua: ”Kun kokoomuslainen Kekkosen vastustaja Tuure Junnila arvosteli eduskunnassa poikkeuslakia, ajattelin, että hän saattoi olla asiallisesti oikeassa, mutta ei ymmärtänyt ulkopoliittisia realiteetteja”.
Voin esittää myös toisen näkökulman perusteluna ajattelulleni. Likikään kaikki yksityiskohdat eivät olleet tavallisen ihmisen tiedossa. Ulkopolitiikka oli sellaista, että sille vihittiin vain presidentti ja korkeintaan muutama luottohenkilö. Ulkopoliittiset asiat olivat yksinkertaisesti niin spesifejä, niin korkeaa asiantuntemusta vaativaa, että tavallisten pulliaisten ei pitänyt sekaantua niihin. Tämä oli se kuva, joka annettiin. Koettiin loukkaavaksi, jos joku asetti kyseenalaiseksi johdon linjan. Oli vain uskottava, että ”herrat” tietävät.
Hiukan myöhemmin sidoin tämän salamyhkäisyyden Kekkosen vallassa pysymisen logiikkaan: vain Kekkonen muka ainoana tiesi, miten suhteet itäiseen naapuriin järjestetään.
Kun sitten tapahtui kuuluisa Zavidovo-vuoto (neuvottelu Kekkosen ja Breznevin välillä Moskovan lähellä Zavidovossa tapahtui helmikuussa 1972), aloin osoittaa hämmennyksen merkkejä. Zavidovossa Kekkonen sitoi Breznevin kanssa EEC:n ja oman valintansa toisiinsa. Neuvostoliitto suhtautui epäillen tai kielteisesti läntiseen integraatioon. Breznev ja Kekkonen sopivat, että EEC:hen liittyminen onnistuu, jos Kekkonen valitaan presidentiksi.
Kantona kaskessa oli, että Kekkonen oli vuoden 1968 vaalien jälkeen antanut tunnetun lupauksensa, että hän ei enää asetu ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. Miten tämä kierretään? Monimutkaisten vaiheiden jälkeen sitten päädyttiin poikkeuslakiratkaisuun. Se kuitenkin edellytti mm. SMP:n hajottamista, joka jo sellaisenaan hakee vertojaan kansanvaltaisen järjestelmämme historiassa.
Kekkonen piti salaiset asiat salaisina, mutta Zavidovo-muistio jaettiin muutamille henkilöille. Kului kahdeksan kuukautta, kun vanhan tavan mukaan Ruotsin lehdistössä ilmestyi tietoja Kekkosen ja Breznevin tapaamisesta.
Tarkalleen ottaen toimittaja Tor Högnäsin juttu ilmestyi Dagens Nyheterissä 31.10.1972. Muistan aivan selvästi, kun leimasin nämä tiedot mielessäni Ruotsin lehdistön sensaation tavoitteluksi. Näin oli tapahtunut aikaisemminkin eikä tätä tietoa voinut ottaa vakavasti. Suomen ulkoministeriö sivuutti uutisen sen aikaiseen tapaan lähes huomiotta: ei kommenttia. Se, että tietojen vuotajana Ruotsin lehdistölle oli Tor Högnäs, tai se että Erkki Tuomioja oli tietojen luovuttaja Högnäsille ei ollut oleellista. Oleellista oli se, mitä sitten tapahtui.
Vuotojen jälkeen oli aivan hiljaista. Asia näytti unohtuneen niin kuin monta kertaa aiemminkin, kun oli kysymys Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ”paljastuksista”. Joulukuussa 1972 (siis useita viikkoja Dagens Nyheterin uutisen jälkeen!) Kekkonen ilmoitti yllättäen, että - johtuen vuodosta - hän ei ole käytettävissä presidentiksi. Jos hän ei olisi tehnyt näin, olisi vuoto käsitykseni mukaan mennyt Ruotsin lehdistön sensaation tavoittelun piikkiin. Tarkoitus pyhitti keinot. Oikeuskansleri määräsi 21.12. 1972 aloitettavaksi tutkimukset, miten Zavidovo-muistio oli vuotanut julkisuuteen. Puolueet hätkähtivät tässä vaiheessa järjestämään Kekkoselle jatkoaikaa.
Kekkosen ilmoituksen tarkoitus oli kertoa kansalaisille ja puolueille, miten herkät Neuvostoliitto-suhteet olivat. Synnytettiin siis kuva, että aivan oikeasti suhteet olivat vaarantumassa, jos Kekkosta ei valittaisi presidentiksi – ja vielä erikoisjärjestelyillä.
Zavidovon muisto on jättänyt jälkensä ajatteluuni. YYA-sopimuksen hengessä kaikki ei ollut niin auvoista kuin keskinäisissä kommunikeoissa sanottiin. Vuosien varrella saatiin lisää tietoa taustalla käydyistä kommunikea- ym. taisteluista. Zavidovo on ensisijaisesti kansanvallan alennustilan muistomerkki.
XXXXXXXXXXXXXXXXX
Seuraavassa muutamia jälkihuomioita noiden aikojen vaikutuksesta mielipiteisiini.
Epäilen, että Neuvostoliiton kanta suhteessa EEC:hen ei ollut niin kiveen hakattu kuin sittemmin on annettu ymmärtää. Useissa neuvotteluissa Neuvostoliiton edustajat olivat valmiit antamaan periksi ja sitten taas tiukensivat mielipiteitänsä.
Suhtaudun nyky-Venäjän moniin kummallisuuksiin eritellen ja kriittisen tutkivasti. Minulle on kyllä jäänyt Neuvostoliiton käyttäytymisestä traumoja varsinkin 1970-luvun alusta. Suurvalta harrasti tuolloin ikävää painostusta (mm. karkeasti käyttäytyneen suurlähettiläs Beljakovin toimesta), johon Suomi sitten reagoi omalla tavallaan. Syytä on kuitenkin muistaa, että kautta aikojen suurvallat ovat painostaneet pieniä valtioita.
Se, mikä ns. suomettumisen ajassa on suunnattoman paheksuttavaa oli kotimaassa harjoitettu painostus, eli suomalaisten painostus Neuvostoliiton avulla toisia suomalaisia kohtaan. Tämä tapa on suomettumisen ytimessä. Juuri tästä syystä Zavidovo toimii varoittavana esimerkkinä.
Samaa pyrkimystä näen nykyaikana Nato-liittolaisuutta koskien. Painostus on päällä, että erikoisasiantuntijoilla on jotain aivan erityistä tietämystä, jonka perusteella tavallisen kansan pitäisi uskoa liittoutumiseen.
Venäjä-suhteissa meillä ei ole erityistä ”Venäjä-korttia”, vaikka jotkut tahot yrittävät luoda väkisellä ”pakkosuomettuneisuuden” kuvaa. Kyllä Venäjää voidaan pyrkiä ymmärtämään ilman, että se koetaan suomettumiseksi.
Painajaisia voi sen sijaan syntyä siitä, jos vanhentunut Neuvostoliitto-kortti halutaan vaihtaa uutukaiseen Nato-korttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti